Prinssien kahvilassa vadelmaleivos ja cafe-au-lait

Luen Boris Vianin runoja. Tungen omat runoni täyteen vadelmaleivoksia ja kahvia kaupungin monissa kahviloissa, vuoropuheita joita kuulen, katkonaisia, merkitykset liukuvat, en aina edes tiedä mistä he oikein puhuvat, täällä puhutaan kolmea kieltä sujuvasti ja muita turistien äidinkielinä. Käännyn kujalla ja hevonen katsoo minua. Joku kantaa suurta minttukimppua ja tuoksu leijailee hetken moottoripyörien katkun seassa. Kirjoitan runoa jossa kuljetetaan ruokaa paikasta toiseen, tuoleja viedään kärryillä tilaajalle, noustaan portaita, syödään lounas yläkerrassa mistä näkee vuorille. Kukaan ei tahtonut ostaa Vianin runokirjoja, ymmärsinköhän oikein? 40-luvulla. Ostin kirjan teltasta joka toimii kirjakauppana ja jossa kirjat näyttävät siltä kuin turistit olisivat jättäneet ne hotelleihin ja ne olisi koottu sieltä kauppaan. Johonkin runoon laitan vielä vesipullot joita kuljetetaan kaikkialle, yrttikauppiaan kutsun tutkimaan tuotteita. Torin plakaatin jossa englantilaisia sanoja oli pariin otteeseen kirjoitettu väärin, charmanttia. Tarjoilijat jotka osaavat englantia, pikkupojat jotka myyvät paperinenäliinoja, naiset jotka tatuiovat turistien kädet. Tästä kaupungista lähden nyt pian. Olen ollut monta kertaa Marrakeshissa ja aina vain näytän tulevan takaisin. Monet palaavat yhä uudelleen. Alan valmistella kotiinlähtöä. Tilaan vielä toisen cafe-au-lait-kupin ja nojaan vasten viileää seinää.