Luovuin sanakirjoista enkä kadu hetkeäkään

by arjauusitalo

Muinoin kuljetin sanakirjoja mukanani kun matkustin. Hain sanaa. Sana oli kielellä. Sanaa ei löytynyt ja piti avata kirja ja etsiä sana. Siihen se lause katkesi ja jatkui jos jatkui. Minusta ei tullut sujuvasti monikielistä vaan montaa kieltä auttavasti puhuva. Auttaahan se, että puhuu paikallista kieltä vaikkei nyt niin sujuvastikaan. Ranskassa vuosi sitten leipuri minua lohdutti sanomalla: Madame, te ainakin yritätte puhua ranskaa, minä en osaa sanaakaan suomea. Lohduttihan se.

Sanakirjat ovat mennyttä, muisto vain ajasta joka ei palaa.

Samoin postikortit. Ostin monta postikorttia uhallakin, uhmaten kehitystä. Menin postiin ostamaan postimerkkejä. Liimasin. Kirjoitin osoitteet. Lähetin osan niistä. Vielä muutama on jäljellä. Mieheni sanoi: Eihän sellaisia nyt enää. Vai niin, sanoin, minä ainakin lähetän postikortteja. En sano mitään sanakirjoista jotka ovat kadonneet elämästäni ja tiedän postikorttien kuuluvan samaan uhanalaisten asioiden sarjaan kuin ne.

Mietin kuka vielä lähettää kirjeitä tai kortteja minulle. Ei kovin moni. Ainoa joka sitkeästi lähettää kirjeitä on M. mutta kun hän kirjoittaa ne tanskaksi ja minusta ei tullut kielineroa vaan keskiverto kielenkäyttäjä, luen ne aina hieman tavaten enkä ole aina varma olenko kokonaan ymmärtänyt viestin.

Sanakirjat supisevat keskenään, vaihtavat sanoja, heittävät sanoja kansien läpi toisilleen. Koettavat pitää kannet visusti kiinni, ettei sanoja katoasi, etteivät ne valuisi sivuilta kuin musteella kirjoitetun kirjeen rakastava teksti kun se unohtui terassille sateella. Sana on nyt vapaa, eikä sitä pitele mitkään kannet enää. Puhelimessani on kaikenmaailman sanakirjoja, kielillä joita taidan hyvin tai huonosti. Aina löytyy oikea sana. En jää koskaan enää sanattomaksi.