Italiaa ja uusia ystäviä

by arjauusitalo

Käyn – taas kerran – opiskelemassa italiaa. Koska oiken opin sitä? Ensi vuonna tulen tarvitsemaan italiankieltä todellisuudessa, Roomassa ja maaseudulla. On osattava sanoa, että avain on nyt kertakaikkiaan pudonnut jokeen, että vessa on tukossa taas ja että puhelin ei toimi ja korttikin katosi. Tiedän tämän omasta kokemuksestani, kun asuin Ranskassa maaseudulla vuosi sitten. Siellä piti osata kaikenlaista proosallista sanoa ranskaksi ja osasinhan minä. Ranskankieltä olen opiskellut hamasta lapsuudesta saakka mutta italia on uudempi kieli, vähän uudempi ja sitä pitäisi puhua jo sujuvasti, tottakai, mutta kun ei ole ollut mahdollisuutta harjoitella puhumista. Nyt on. Ja nythän puhutaan pari kertaa viikossa ja kerran opiskellaan kielioppia. Enköhän minä ne kadonneet avaimet ja ikkunasta sisään luikerrelleet käärmeet osaa italiaksi selittää sitten kun on pakko. Ranskalaisessa kylässäni leipomossa lohdutettiin minua kohteliaasti, sanottiin,että kyllä te rouva yritätte. Johan yritän, sanoin, koko elämäni olen yrittänyt. Yrittäkää syntyä Suomessa ja puhukaa sitten kaikkia näitä eurooppalaisia kieliä. Leipuri leppyytteli, että ei tulisi mieleenkään, ei ikinä, hän ei koskaan, ei kuuna päivänä esimerkiksi osaisi puhua suomea ja minä sain kaikki virheeni anteeksi.

Sen lisäksi, että opin italiaa, saan uusia ystäviä. Nota bene. Uusia ystäviä. Mikä sen parempaa. Mikä? Ei mikään. Arrivederla!