Romaanini julkaistuna tässä ja nyt – anna sille nimi

by arjauusitalo

Romaani

Arja Uusitalo

Murad ja Ed kahlaavat vaitonaisina pohjoisen vitilumessa. Ailu joikaa Muradin luurista taskussa. Otsalamppujen valokehät kääntyvät alaspäin kohti hankea ja ne pysähtyvät lähellä joentöyrästä.
Tässä, nuorempi mies, Ed sanoo. Murad katkaisee joiun.

Hiljaista on.

Minä en voi.

Martin oli sinun isäsi, ei minun.

Hän oli sinun veljesi.

Pojan tehtävä on levittää isänsä tuhka.

En voi.

Anna tänne.

Pidetään puhe.

Pidä sinä.

En voi. En voi hengittää.

Martin, veljeni, tässä nyt olen lupaukseni mukaan Gangesin rannalla toteuttamassa viimeistä toivettasi. Vierelläni poikasi Ed joka toimittaa viimeisen palveluksen sinulle.
Valehtelet, tämä on Utsjoki.

Tenojoki, sama se, hän ei siitä tiedä mitään.

Ajattele, jos isä syntyy uudelleen.

Sittenpä yllättyy. Tämä on tuttu joenmutka, täällä me kalastimme monena kesänä isäsi kanssa.
Tämä on niin väärin. Isä sanoi Ganges. Ed heittäytyy lumeen ja tekee lumienkelin isälleen matkaseuraksi kun tämän tuhka tuivertelee kylmässä ilmassa.

Nouse ylös ja karista loput, tee velvollisuutesi.
It is not enough for a man to know how to ride; he must know how to fall, se on mexikolainen sananlasku. Tee sinäkin isälle enkeli matkaseuraksi.
En usko enkeleihin. Ylös siitä.

Entä uurna?

Heitä sinne perään.

En. En voi.

Heitä menemään.

Kuulin, että sanoit, hyppää perään.

Heitä uurna tai anna tänne.

Miehet seisovat vierekkäin hetken katselevinaan samein silmin Ailikaan suuntaan näkemättä kumpikaan mitään. Lunta pyryttää.

Vien heidät kaikki takaisin. Palautan heidät sinne mistä heidät löysin, missä tiemme kohtasivat, missä tapasimme, missä tiemme erosivat. He jäävät in mid-air, aikaan joka ei enää kehity toiseksi ajaksi vaan joka jää, jäätyy, jähmettyy, pysähtyy, he jäävät sinne missä olivat onnellisimmillaan, missä olivat ennenkuin pää murskaantui, ennenkuin tyttö putosi kaivoon, mies kaatui ovesta kuolleena, vanha nainen sulki silmänsä peräkamarissa. Sotilas ei ollut vielä tullut ammutuksi eikä hän ollut ehtinyt nostaa asettaan vihollista kohti, hän perääntyi, hän kääntyi, hänellä oli vielä aikaa palata ystäviensä luo mustassa pyhäpuvussa ja pelata erä loppuun. Vanha mies on siinä ajattomuudessaan vielä nuori eikä nainen tiedä mitään surustaan joka tulee, joka vielä tulee yhä uudelleen.

On kaamosaika ja otsalamppujensa valossa he rämpivät peräkanaa hotellille, istuvat takan ääressä ääneti. Vanhempi mies antaa uurnan respassa töissä olevalle nuorukaiselle joka ottaa korvastaan kuulokkeen, puhuu hitaasti painottaen jokaista tavua jolloin hänen harvat sanansa kuulostavat laululta. Hän heiluu jalalta toiselle, tarttuu uurnaan ja laulaa: Laitan tähän oksia keväällä. Kun kurjet palaavat. Joen jäät sulavat, aurinko kiertää taivaalla. Hän ryhdistäytyy, jatkaa matalalla vakavalla äänellä: Minä hoidan tämän asian, luottakaa minuun. Laitan sen kierrätykseen.

Ihan kuin isän sielu, sanoo nuorempi mies ja ravistelee lunta vaatteistaan. Jos ei vain todella tapahtuisi niin. Isä olisi pettynyt sinuun.
Älä aliarvioi isääsi, hänellä oli huumorintajua. Tiedätkö muuten että Ailun viimeinen runo on se jonka hän kirjoitti lentokoneessa matkalla Japanista Helsinkiin vähän ennen kuolemaansa: Lähden, jotta tulisin. Menen kauas, jotta lähellä olisin.
Ganges olisi ollut kaukana.
Eikö.
Tenojoki on myös kaukana. Huomenna me matkustamme vielä kauemmas, kotiin.
Minä tulen takaisin kesällä kalastamaan. Lähden, jotta tulisin.
Tätä seuratessaan hotellin henkilökunnan oven edessä suoraselkäinen nuori tarjoilija/tuleva kirjailija laittaa tämän muistiin menneestä käsin sillä hän kerää kokemuksia tulevia teoksiaan varten. Ankarana hän katsoo tulevaisuuteen jossa hänen kirjansa henkilöt nousevat takaisin mäen rinnettä ylös ääneti, katoavat hotellin etuovesta sisälle karisteltuaan lumen yltään, tätä hän ei näe, vaan kuvittelee: istahtavat vaitonaisina takan eteen lämmittelemään.

Kaikki tapahtuu iltakymmeneltä kun talo on hiljainen. Runoilija yrittää nukkua mutta kokonainen kirja esitetään hänelle kirjoitettavaksi. Älä puhu minulle enkeleistä, sanoo hän, minä olen kerran ollut enkeli. Mitä puuhaat? Puhutko nyt englantia vai suomea? Missä sinä nyt olet? Kuka olet ja kuka olit ennenkuin sinusta tuli tunnistamaton, ennenkuin hukkasit nimesi ja ennenkuin kasvosi muuttuivat tuntemattoman kasvoiksi? Älä häiritse, sanoo nainen. Hän jatkaa: Minä laadin ilmoitusta ihmeestä. Miksi? Mikä se on? Minä teen ilmoituksen ihmeestä ja lähetän Roomaan. Nyt se on seonnut, viekää keittiön selviämään, antakaa hänelle lasillinen viskiä, lyökää korville, karistakaa hänestä hulluus. Se on liian myöhäistä, äiti on noussut bussiin, maisema on vaihtunut, pilviä piirtävän huulet liikkuvat muinaisen runon rytmissä, vaaleanpunainen pilvi vasten tammikuisen sinistä iltataivasta.

Maabrändikomitealle vinkki: Utsjoesta voi kehittää uuden Gangesin, sinne voivat epätoivoiset vaeltaa katoamaan maailmalta. Idea syntyi siitä, että respa antoi miehille edellisessä kohtauksessa otsalamput, näitä vastaanottovirkailija jakaa kaikille jotka lähtevät ulos koska hotelli yhtä menoa menetti asiakkaitaan jotka kävelivät tunturia kohti eivätkä löytäneet takaisin. He hoipertelivat joenrantaa pudoten veteen eivätkä nousseet enää ylös vaan liukuivat jäykkinä kohti unohdusta. Hotellin maine kärsi siitä että asiakkaat katosivat yksi toisensa jälkeen ja talviaikaan tätä koetettiin välttää nimenomaisin otsalampuin. Koska kesällä on valoisaa vuorokauden ympäri, tilanne on vielä vaikeampi kun kaikki hukuttautujat löytävät veden ääreen. Sitä mukaa kun joen maine uutena Gangesina leviäisi, saisi kunta kalastuksen lisäksi toisen matkailuvaltin. Tämän pitäisi vihjeen jättäjän mukaan koskea vain tuhkausta, muuten saattaisi joenjuoksu vaikeutua jos siinä olisi liikaa ruumiita kellumassa kohti Jäämerta.

Toinen mahdollinen alku olisi se, jossa kuljetaan ministeriön käytävällä ja Murad kohtaa jonkun suomalaisen joka on kerran ollut hyvänpäiväntuttu joka ei auttanut, vaikka olisi voinut, ei tukenut, ei neuvonut, vaan oli välinpitämätön. Hän kävelee ohi tunnistamatta tätä. Kuka pyytää apua keneltä nyt. Ei tarvita dialogia. Jäi dialogi puhumatta Suomessa eikä nyt ole mitään sanottavaa.
Utsjoki, Helsinki, New York, Genève, Erbil, Marrakesh, Rabat. Utsjoelta Baliman terassille, Marrakeshin riadin katolle.

Kuka tässä on putoamassa taaksepäin, hervottomana, ajassa jähmettyneenä, pysyvänä, ikuisena, iättömänä. Matkamuistoja. Vaaleanpunaisia silkkinauhoja. Kadonnut postimerkkikokoelma, kadonnut herbarium ja kadonnut perhoskokoelma. Kirjeet luetaan viimeistä kertaa jonka jälkeen ne hävitetään.

Havahdun huomaamaan, miksi kirjoitan tätä ylipäätään. Uidessa tuli mieleen että joissakin maissa kaukana täältä kulkee ministeriöissä ihmisiä, jotka kerran asuivat täällä. Miten vaikuttaa tulevaisuuteen se, miten ihmisiä kohdellaan. Pitäisikö joidenkuiden ajatella toisella tavalla, kreatiivisemmin ja myönteisemmin muista ihmisistä.

Brutalisti nostaa päätään ja katsoo maailmaa joka ei ole paha. Ei paha. Mitä sitten? Hyväkö? Se vain on. Runoilija kiirehtii kuvaamaan tunnetilaansa, prosaistille kunnon ukkoskuuro merkitsee aina uutta kehitysvaihetta päähenkilön sielunelämässä. Sulje ikkuna. Täällä on viileää ja varjot pitkät, vaaleanpunaiset kukat kurkottuvat kohti pellavaliinaa ja me tiedämme vielä vähemmän kuin alussa, voitonvarmoina opiskelijoina.

EHKÄ POIS: Tässä kohtaa tuli kirje, jossa evättiin apuraha jolla ajattelin kirjoittaa tämän loppuun. Nyt olen vapaa kirjoittamaan tämän loppuun kuten haluan, tuntematta kenenkään hengitystä niskassani. Minun ei tarvitse olla kiitollinen kellekään. Olen taas innostunut, entusiasmia täynnä.

Joko: Se alkaa tästä. Tai Utsjoella lumessa. Tai lentoasemalla kun kaikki kohtaavat tai sitten matkalla Annan kanssa limittäin Muradin kanssa joka tulee maahan ja karkotus tapahtuu samaan aikaan ja …..Luonnollisesti voisi alkaa siten, että kaikki ovat samaan aikaan sanotaan Vantaan lentoasemalla tietämättä toisistaan. Tai siten, että Anna kiirehtii lentokentälle ja sieltä vastaanottokeskukseen ja matka katkeaa onnettomuuteen ja samaan aikaan muualla….liikettä. Ehkä niin. Juuri niin. Ollaan menossa jonnekin, on kiire, on talvi, on kesä, on yö, on päivä, on kiire ja sitten ollaan perillä alussa. Myöhästyneet tiernapojat ovat pudonneet mönkijän selästä ja pyrkivät jaloilleen karistellen lunta.

Tai: Se alkaa tästä. Kuolemansiivous. Kellastunut valokuva on otettu tiistaina 23. helmikuuta vuonna 1980 Keskusrautatieasemalla lumisena iltana ensimmäisellä viikolla. Varttia vailla kahdeksan illalla, kellonaika, päivämäärä, hetki jona kaikki lopullisesti oli muuttunut jäi mieleen lähtemättömästi. Pölyn myötä nousee ilmaan muistoja.

Murad istuu lattialla, hänen ympärillään on kenkälaatikoissa papereita, kirjeitä, pientä elämän sälää, josta nyt on päästävä eroon. Pöydällä ovat passi, avaimet, luuri, matkavaatteet valmiina tuolilla.

Naapuri kannetaan paareilla ulos talosta ja hän vilkuttaa tietäen tämän olevan viimeinen kerta.

Kuka tässä kehitystarinassa kehittyy? Joko hän, joka lähtee, pakenee, muuttaa, tai sitten kaikki kehittyvät, maahan jääneet, sen jättäneet, siihen palanneet. Kaikki tyynni. Kynnys suutelee lähtijän jalkapohjia. Tarinan opetus on tämä. Hän on muinoin muistiin laitetusta tarinasta. Mistä tarinasta sinä olet? Mies tulee pukeutuneena kuten tuhannet vuodet sitten, hän astuu ulos tarinasta, siirtyy toiseen, aika kuluu, miekanjälki valkeana arpena muistuttaa menneestä, kehityksestä, taistelusta, voitoista ja tappioista. Muuttuneena, kehittyneenä mies palaa kotiin.

Miksi maa, johon pakolaiset tulevat, ei kehity? Tai ei kehity heidän ansiostaan vaan heistä huolimatta. Miksi ei osata käyttää hyväksi ihmisiä jotka tulevat maahan ja joilla on paljon annettavaa?Miksi minusta ei tullut poliitikkoa?

Näin: Ohjataan pakolaiset heitä varten rakennettuihin taloihin joissa heille kullekin annetaan tilava ja hyvin varustettu asunto. Heidän ei tarvitse tehdä asuntouraa vaan voivat heti alkaa kehittää maata. He voivat alkaa oitis antaa takaisin, alussa he ovat kaikkein parhaimmillaan, kun ovat vielä kiitollisia, kaikki aistit ovat vielä avoimet, heidän tahdonvoimansa on vahvimmillaan. He eivät vielä ole alkaneet suunnitella kotimatkaa vaan levähtävät hetken perilletulon helpotuksentunteessa.

Suomalainen arkkitehtuuri on tunnettua maailmalla, miksi ei antaa siitä näyttöä kun maahan muuttaa pakolainen tai muuten vain maahan eksynyt? Eihän kukaan voi muuttaa Suomeen, jollei ole pakko ja hän lähtiessään tulee aina kertomaan asunnostaan, näyttää kuvia siitä, videoita, lopulta saman arkkitehdin toimisto saa tilauksia pitkin maailmaa. Sama sisustuksen suhteen.
Talo täyteen uusinta suomalaista muotoilua! Suomenkielen kurssit voi lakkauttaa, puhutaan suosiolla kaikki englantia! Suomalaiset oppimaan kaikkia pakolaisten äidinkieliä, siitä hyötyvät koko maa ja kansa!

Mistä aloittaa, sanoo Murad hiljaa itsekseen. Hän oli tullut aamulla pohjoisesta Edin kanssa ja saattanut tämän lentokentälle. He olivat käyneet kahden kesken Utsjoella pikimmiten. Oli vähän vaikeaa kun joki oli jäässä, matka oli kuitenkin onnistunut. Ed oli toivonut voivansa myös
kalastaa lohia ja harreja siellä, muttei siihen ollut mahdollisuutta. Ed lupasi palata pohjoiseen, kuunteli Ailun joikuja kävellessään Helsinki-Vantaan terminaalissa. Hän osti matkamuistomyymälästä saamelaispäähineen jonka painoi päähänsä kävellessään itkien pitkin käytävää.
Ensimmäisestä hetkestä tässä maassa hänellä ei ole mitään paperia, koska tuli maahan passitta kuten pakolaiset tulevat. Tätäkin väännettiin ja käännettiin ja kauhisteltiin vaikka jokaikinen ajatteleva ihminen tietää, ettei pakolaisella ole passia turvapaikkaa hakiessaan. Jos olisi, hän ei turvapaikkaa tarvitsisi eikä etsisi. Hän olisi turisti. Tai pysynyt kotonaan ja elänyt katkeamattoman elämän jota ei tarvitsisi myöhemmin vaatia takaisin tai pakottaa jatkumaan. Passittoman pakolaisen on oltava nöyrä, tekeydyttävä vähän tyhmäksi eikä mitenkään ole eduksi jos osoittautuu olevansa oma-aloitteinen. Siitä rangaistaan, ennemmin tai myöhemmin saa tuntea nahoissaan miten turhaa on itse ehdottaa mitään, pitää antaa muiden neuvoa, auttaa, käskeä, opettaa, opastaa. Lopulta on aivan apaattinen, passiivinen, antaa periksi tai valitsee toisen tien ja antaa vihaisena vallan toisenlaisille tunteille ja kostaa kokemansa vääryydet. Se on toinen tarina.

Löydän kirjeen joka on leimattu New Yorkissa, tämän kaiken olin jo unohtanut, ajattelee Murad ja nojaa selkänsä kylmään seinään. Minulla kävi mielessä monta kertaa, että lähdenpä veljeni luo, mutta aina tuli joku este. Martin on ollut kauan kuollut. Ei ole enää ketään joka tunsi minut ensimmäisenä päivänäni täällä. Ei ketään joka muistaisi sen päivän jolloin astuin koneesta, etsin terminaalista huonetta, jossa ilmoittautua poliittisena pakolaisena turvapaikkaa hakemaan. Ainoa uuden elämäni todistaja on kuollut. Olin aivan unohtanut hänet, veljeni. Näin minutkin unohdetaan. On pidettävä varansa jottei tule unohdetuksi ja vaikka mitä tekisi, sittenkin voi käydä niin, sillä kaikki unohdetaan, äiditkin. Luin sen jostain ja päätin, että minä en unohda, en äitiä, en isää, en ketään. Ja näin kävi. Kello on pian kaksi ja lentokentällä on oltava kuudelta. Ehdin käydä läpi nämä kaksi kenkälaatikoillista paperia. Kuolemansiivous on viittä vailla valmis.

Saapuessani Suomessa Helsinki-Vantaan lentokentälle oli tilanne hieman sekava, enkä heti löytänyt ulosmenoreittiä, mistä huomautin eräälle kanssamatkustajalleni. Tämä oli täynnä pyhää vihaa, hän oli aiemminkin huomauttanut lentokentän henkilökunnalle tästä puutteesta, kylttejä ei missään, vain kauppoja, kahviloita loputtomiin kuten kaikkialla. Onko tarkoitus eksyä lopullisesti lentokentän labyrinttiin? Ehkä suomalaiset eivät tahdokaan, että me turistit pääsemme perille heidän maahansa, he tahtovat vain, että me tuhlaamme rahamme terminaalissa ja oitis lähdemme paluumatkalle. Mitä näkemistä heidän maassaan on? En tiedä, siellä oli aivan pimeää. Vietin siellä aikaa viikkokaupalla eikä aurinko paistanut hetkeäkään, samoilin hämärissä ja kuulin käsittämätöntä kieltä, tosin kaikki kohteliaasti puhuivat moitteetonta englantia, se on myönnettävä. Suomessa tapahtui jotain odottamatonta, elämäni sai uuden käänteen.

Satuin kävelemään pitkin käytävää ventovieraan miehen vieressä ja poliisi ohjasi minut miehen kanssa yhdessä huoneeseen jossa häntä kuulusteltiin. Minulla ei ole tämän miehen kanssa mitään tekemistä, sanoin. Poliisi sanoi : Mies sanoo, että olette hänen veljensä.
Ei, hän ei ole veljeni.

Kuka hän on?
En tiedä.
Hän sanoo, että on veljenne. Syntymäaika ja paikka tässä, katsokaa itse, osoittaa paperia.
Hän on veljeni.
Onko vai eikö ole?
On.
Oletteko tämän miehen veli?
Olen.
Päättäkää nyt.
Me olemme veljekset, syntyneet samana päivänä, vannon sen. Ettekö näe sitä pelkällä silmällä.
Rehellisesti en. Hän hakee turvapaikkaa, te ette.
Minulla on passi mukana.
Siis ette ole pakolainen.

En.
Mutta te olette.
Minä olen poliittinen pakolainen.

Näissä epätavallisissa oloissa meistä tuli parhaat ystävät veljeni kanssa. Kuullessani hänen syntymäpäivänsä, järkytyin ja sanoin ajattelematta mihin tämä johtaisi, että olemme veljekset, kaksoset, sillä me olemme syntyneet samana päivänä. Emme muistuta toisiamme alkuunkaan, mutta nykyään monet ihmiset eivät muistuta lainkaan sukulaisiaan. Sukulaisuus on melko vapaamuotoinen käsite tätä nykyä. Sain siis veljen, hänen nimensä oli Murad.

Tapasin veljeni Martinin lentokentällä saapuessani Suomeen. Hän ei muistuta minua, mutta sillä ei ole väliä. Tarina kulkee polveillen maasta toiseen, maanosasta toiseen ja ihmiset muistuttavat toisiaan enemmän kuin tahtovat koskaan myöntää. Tarinassa Martin tekee havaintoja minusta ja minä hänestä ja kirjailija pitää silmällä meitä kumpaakin ja tekee huomioita siitä mitä tapahtuu. Siitä tulee romaani jossa me tapaamme kaikki kolme. Myös sinä, lukija, kuulut yhteen meidän kanssamme.
Mies on väsyneen näköinen.
I am a political refugee.
Hänet ohjataan huoneeseen jossa hän saa kertoa tarinansa suurpiirteisesti, lyhyesti, maan tapaan. Kone laskeutui myöhään illalla ja henkilökunta on jo harvenemaan päin. Poliisilla on huolestunut ilme kun hän laittaa muistiin miehen tietoja.

Miksi suutelitte maata laskeuduttuanne portaat koneesta?
Olin kiitollinen.
Kenelle?
En tiedä vielä, teille, eduskunnalle, presidentille, Suomen kansalle.
Mitä tarkoititte suutelemalla jäistä maata?
Olen kiitollinen siitä, että voin tulla hakemaan turvapaikkaa tällaiseen maahan kuin Suomi.
Jo on miehellä vankat mielipiteet Suomesta vaikka on ollut maassa vasta viisi minuuttia.
Nimeni kirjoitetaan Murad. M – u – r – a – d.
Poliisi murahtaa ja kirjoittaa muistiin mitä mies sanoo sitten kun tämä on päässyt ensi-innostuksensa yli ja alkaa puhua asiaa. Hänelle annetaan lyhyesti tiedoksi, että hänet viedään vastaanottokeskukseen.
Olette illan viimeinen. Nainen joka puhuttelee häntä, on Anna, vastaanottokeskuksen luottohenkilö joka hakee turvapaikan hakijat ja vie heidät sinne mihin heidät on osoitettu. Astukaa autoon, kehottaa Anna miestä kun on päästy ulko-ovelle. Hänellä on tulipalokiire takaisin vastaanottokeskukseen koska tietää tänään iltamyöhän karkotuksen koskevan myös Alia. Hän tahtoo ehtiä puhumaan miehen kanssa, kertoakseen tälle suuren uutisen, ilouutisen joka auttamatta hetkessä kääntää miehen elämän tragediaksi ja hänen omansa, niin, hän ei ole ehtinyt ajatella miten hänen käy.
Murad istuu auton takapenkille ääneti ja nainen juttelee eloisasti kuskin kanssa, tuntevat varmaan toisensa. Kuski puhuu väsyneellä äänellä, nainen innostuneena tai ehkä hän on hermostunut tai hänellä on kiire jonnekin.

Mihin matka?

Royal House on osoite.

Tuttu paikka. Sen jälkeen?

Kotiin.

Turvavyö kiinni siellä takana. Safety belt. You there.

Matka alkaa läpi mustan maiseman kun päästään lentokentän alueelta.
Päästäisiinkö vähän ripeämmin eteenpäin, ehdottaa Anna.

Tiellä on jäätä, sanoo Jorma. Etkö näe. Ilkeä iljanne peittää tien.
Koeta nyt vähän päästä eteenpäin.

Onko kiire. Tuntuu vähän siltä.

Tahdon Royaliin pian. Tänään karkotetaan maasta eräs, jonka tunnen.
Kai sinä ne kaikki tunnet.
Hän on erikoistapaus.

Mitä erikoista hänessä on?

Miten sen ottaa.

Kerro.

En.

Mikä on?

Ei mikään.

Auto liikkuu lähes tyhjällä tiellä, joka kiiltelee paikka paikoin jäisenä. Jorma katsoo ihmeissään Annaa.
Mikä sinun on?

Ei mikään.

Kerro. Olen nähnyt sinut kurahousuissa lapio kädessä leikkikoulussa. Kenelle kerrot jollet minulle?
Olen ihastunut.

Ihastunut. Jorma tarttuu kovaotteisesti ohjauspyörään ja suoristaa selkänsä ja katsoo nopeasti peilikuvaansa vetäen syvään henkeä.
Niin.

Rakastunut.

Jorma nostaa äkisti nopeutta pimeässä hiljaisuuden vallitessa, yhtäkkiä auto alkaa liukua ja törmää toiseen autoon ja kääntyy sivulle suistuessaan ojaan. Anna huutaa, takapenkillä mies menettää tajuntansa. On hiljaista. Tie kiiltää jäisenä, poliisiauto saapuu hetken päästä selvittämään kolaria. Valot välkkyvät, kuuluu puhetta pimeässä, pelastustoimet ovat käynnissä.

Herätessään sairaalassa Murad kuulee olleensa onnettomuudessa moottoritiellä. Hän muisti hämärästi huudon, lasin rikkoutumisen, auto heittelehti, pelti rysähteli ja rämisi, auto pyörähti pelti ruttaantuneena kyljelleen ja hän menetti tajuntansa. Kun sosiaalihoitaja Anna, jonka piti toimittaa hänet vastaanottokeskukseen, tulee tervehtimään häntä, hän tunnistaa tämän oitis. Nainen tervehtii häntä nyökkäyksellä, ei sano mitään, hänen vakavat kasvonsa ovat vielä mustelmilla ja kätensä kipsissä. Nainen oli istunut etupenkillä ja saanut vammoja kasvoihinsa ja käteensä. Hän ei puhunut paljon ja oli väsyneen näköinen.

Meillä oli tuuria.
Kenellä meillä?
Meillä kahdella. Kuski kuoli vammoihinsa matkalla sairaalaan.
Olen pahoillani.

Minäkin olen pahoillani. Todella pahoillani. Olen tuntenut hänet lapsesta asti. Me olimme koulukaverit. Hän oli veljeni ainoa ystävä.
Olen todella pahoillani.
Nainen istahtaa tuolille Muradin vuoteen viereen. He katselevat ulos ikkunasta hämärään, lunta tulee, on hiljaista. Huippuvireinen sairaanhoitaja tulee neuvottelemaan tilanteesta.

Taksikuski toisesta autosta pääsi kotiin eilen mutta se amerikkalainen on vielä valvottavana. Ei mitään erityistä, on vain shokissa, vieraassa maassa tietysti on vaikea joutua tällaiseen onnettomuuteen. Vähän mustelmia, siinä kaikki.
Koska hän voi lähteä? Anna nyökkää kohti Muradia.
Hän selvisi säikähdyksellä. Solisluu katkesi, mustelmia, kipua. Ensi viikolla voitte hakea.
Minä olen sairaskirjoilla. En voi ollenkaan hyvin.Niinpä. Huomaan sen. Olet vähän kalpea.Tarvitsetko jotain. Ei, kiitos, minä selviän hyvin. Joku toinen hakee hänet maanantaina.
Pidetään yhteyttä ja sovitaan aika sitten maanantaiksi.

Mitä te sanotte?

Puhumme sinusta, koska pääset vastaanottokeskukseen.

Koska?

Maanantaina.

Hyvä.

Pyydä lisää lääkettä jollet voi nukkua.

Minä voin hyvin. Entä sinä.

Minä voin erinomaisesti. Tai en voi. Se ei kuulu tähän. Olen sairaskirjoilla ensi viikon. Tapaan sinut vastaanottokeskuksella viikon päästä.

Anna lähtee, ovi kolahtaa kiinni, Murad nukahtaa ja näkee unta jossa hän ajaa autoa ja kun hän yrittää jarruttaa hän huomaakin, ettei autossa ole jarruja ollenkaan. Herätessään hän juo lasin vettä ja pyytää särkylääkettä. Hän ei tiedä missäpäin Suomea hän on eikä jaksa ajatella, mihin häntä ollaan viemässä. Hän tahtoo levätä, nukkua. Hän ei edes ole saanut sanaa kotimaahan, että pääsi perille. Jos tätä voi perillepääsemiseksi sanoa.

Unessa presidentti vilkuttaa hänelle lentokentän terminaalissa suuresta ruudusta seinällä. Suomen Presidentti lausuu juhlallisesti viidellä kielellä: Tervetuloa Suomeen ja olkaa kuin kotonanne. Kiinnittäkää turvavyönne. Sydämellisesti tervetuloa Suomeen.

Toisessa huoneessa makaa Martin, amerikkalaismies joka oli kolarin toisessa autossa. Mies oli saanut vammoja, ei mitenkään vakavia, mustelmia, kolhuja. Hän on turisti, vauraanoloinen, leppoisa mies, hänet pidetään valvonnassa muutaman päivän ajan. Mitä hän nyt hotellissa tekisikään vielä, öisin hän heräilee ja on levoton, ei saa unta. Häntä sattuu päähän ja selkään mutta mitään vakavaa ei löytynyt.

Tahdotteko, että otamme yhteyttä johonkin sukulaiseen? Tunnetteko jonkun Suomessa?
Ei tarvitse ottaa yhteyttä kehenkään. En tunne ketään täällä. Olen ensimmäistä kertaa Suomessa. EHKÄ: Etsin kaukaisia sukulaisiani. Voin aivan hyvin, voisin jo lähteä.

Lääkärin mukaan olisi parasta että viipyisitte muutaman päivän. Sen toisen auton ohjaaja menehtyi.
Nyt tarvitsen jotain rauhoittavaa. Toisaalta on aivan sama olenko rauhallinen vai en. Kukaan ei kaipaa minua, kukaan ei tiedä, että makaan sairaalassa keskellä lumista maisemaa.
Hetki, tulen takaisin.
Entä ne muut?
Ketkä muut?
Toisessa autossa olleet.
He selvisivät vähäisin vammoin, mies makaa viereisessä huoneessa, nainen on jaloillaan jo.
Hyvä.
Levätkää nyt, ei teillä ole kiire mihinkään. Mies naapurihuoneessa kysyi teistä, vienkö terveiset hänelle. Kiitos. Viekää takaisin. Hyvää yötä.

Ei ole yö, kello on vasta kolme.

On pilkkopimeää.

Nyt on talvi.

Olen lähdössä täältä. Viimeinen päiväni Suomessa. Martin seurasi minua ensimmäisten tuntieni aikana täällä eikä jättänyt minua hetkeksikään yksin, hän suojeli minua, hän otti minut veljekseen ja piti minusta huolta. Kukaan ei tule hyvästelemään minua kun lähden. Kunhan vain Jamal tulee ajoissa. Otan laukun, suljen oven ja sujautan avaimen postiluukusta kuten on sovittu ja jätän tämän kaiken. Mikä helpotus. Martin joka jakoi ensimmäiset päiväni tässä maassa oli turisti ja tahtoi tutustua Suomeen, varsinaiseen paratiisiin maan päällä, maailman parhaaseen maahan ja laskeutui maailman parhaaksi kehutun kaupungin läheiselle maailman turvallisimmalle lentokentälle. Hänellä oli kaukaisia, jo pois nukkuneita, sukulaisia, jotka lähtivät täältä kerran yli Atlantin etsimään onneaan tai vain pysymään hengissä. Minä hain turvapaikkaa. Hän haki kokemuksia. Me loukkaannuimme kolarissa ja jouduimme viereisiin huoneisiin sairaalassa. Meistä tuli ystävät, enemmän, veljet. Myöhemmin tiemme erkanivat ja kadotimme toisemme. Ed kirjoitti minulle isänsä kuoltua ja kertoi, että tämä oli jättänyt testamentissaan minulle jotain. Siitäkin on jo vuosia. Hänen poikansa on kirjoittanut: Rakas Murad-setä, tulen katsomaan sinua kun matkustan Eurooppaan ja tuon isäni sinulle jättämän laatikon. Hän on kirjoittanut sen päälle For My Brother Murad.

Siinä intettiin, että olenko veli vai en. Periaatteessa olen, mutten ole. Passiin pitäisi ehdottomasti merkitä onko ainoa lapsi vai ei, tästäkin täytyy huomauttaa johonkin instanssiin. Näin ei pitäisi kenellekään käydä. Minä jouduin viettämään parhaan osan päivää poliisin kanssa. Oliko tämä ennen vai jälkeen onnettomuuden. En muista. Varmaan onnettomuuden jälkeen.

Miten niin veli. Ette voi olla tämän miehen veli.
Puhukaa hänelle.
Minä puhun teille.
Puhukaa hänelle.
Onko tämä mies tässä teidän veljenne?
On.
Onko? Todella? Tuntuu epätodennäköiseltä.
Mitä merkitsee veli, olla jonkun veli?Sanon, että olen hänen veljensä.
Sanotte. Passistanne päätellen on vaikea uskoa teitä.

Uskokaa minua. Puhukaa hänelle.
Minä puhun nyt teille.
Niin.
Yksi on turisti ja toinen pakolainen. Miten se voi olla mahdollista?
Ettekö seuraa uutisia?
Kysyn vain.

Minäkin ihmettelen sitä, uskokaa pois.

Olin aivan päästäni pyörällä. Ihailin tätä maata jo kaukaa ja perille tultuani vahvistui käsitykseni siitä, että maassa asuu outo mutta omalla tavallaan viehättävä kansa. Olin valmis rakastamaan tätä maata, ihailemaan ainakin, viikon jälkeen maassa olin jo valmis puolustamaan tätä maata, antamaan henkeni sen vapauden puolesta. Sellainen on minun kokemukseni Suomesta. Se täytyy kokea, nähdä itse, muuten ei usko kaikkea mitä siitä kuulee. Käyntini jälkeen uskon ihan mitä vain minulle siitä kerrotaan.

Mitä muuta täältä löytyy? Sairaskassan papereita joita säilyttelin koska luulin niitä tarvittavan vielä. Ne revin, roskiin. Mehdi on lähettänyt osoitteenmuutoksen. Kuka Mehdi? Mahtaako olla hengissäkään enää. Kuka lie kurssitoveri, työkaveri, tuttu.
Mitä näille kirjeille teen? Otanko mukaani? Poltan? Revin? Kastelen? Silppuan? Luen? Mitä teen näille sanoille? Liuotan veteen ja juon?
Paperin voi taitella kulhoon kuin origamilinnun joka ui vedessä kunnes se pehmenee, sanat liukenevat veteen ja juotuaan sanat niistä saa voimaa. Ei näistä papereista voimaa saa, ne uuvuttavat vielä haperoina, kellastuneina.
Jo lentokentällä pakolaista ja maahanmuuttajaa pitäisi valistaa maahanmuuton kolmesta vaiheesta: ensihuumassa kaikki on erinomaista, kun taas lähtömaassa eli kotimaassa, kaikki oli huonosti, mikään ei ollut hyvin. Lähdö rationalisoidaan. Kulttuurishokin toinen vaihe on se jonka aikana uuden kotimaan puutteet näkyvät räikeinä, nyt muuttanut muistaa kirkkaasti miten kotimaassa kaikki oli hyvin. Kolmas vaihe on seestymisvaihe jossa kumpikin maa näkyy sellaisena kuin ne ovat, täynnä hyviä ja huonoja puolia, kumpiakin melko lailla saman verran kummassakin maassa.

Maahanmuuttajista, pakolaisista sekä maahan unohtuneista turisteista voisi hyvinkin olla apua tälle maalle, jopa iloa, tulisi vähän kansainvälisyyttä tännekin, ei vain Helsingin rautatieaseman tienoolle vaan maaseudullekin.
Tässä haalistunut ryhmäkuva. Kirjekuoressa on kaksi kuvaa, yksi ryhmäkuva, mutta mikä ryhmä tämä oli? Keitä nämä hymyilevät nuoret pakolaiset? Opiskelin tarmokkaasti kieltä, jotta minusta voisi tulla yhteiskuntakelpoinen. Verbien taivutus, kaikki muodot – bring them on! Tuo on Zbigniew. Entä tuo? Pavel kuoli kauan sitten. Hän oli sairas jo paetessaan Puolasta. Matkan vaikeudet, rajan ylitys, uuteen maahan saapuminen väsyneenä veivät puhdin ja voimat. Tanja muutti Kanadaan, en muista tuon miehen nimeä. Annica oli opettaja, josta myöhemmin tuli notaari. Siitä kaikesta on kauan.

Joku kompastuu jäällä, joku toinen jättää sormensa pyöröoven väliin, kaikki minä vien takaisin, minä tartun heihin ja vien heidät takaisin. Minä palautan kaikki omille paikoilleen ja aikaan jossa olivat onnelliset. Minä en ikävä kyllä ollut paikalla. En ollut syntynytkään. En ollut rottinkituolissa istumassa kun ikkunasta lensi musta lintu sisään ja särki sen, vihreät ja punaiset lasinpalat sekaisin matolla, lapset kirkuivat ja vanha mies löi keppinsä rikki seinään vihasta kalpeana. Tämä ennustaa pahoja aikoja, hän sanoi, hänetkin minä korjaan ajasta takaisin turvaan.

Kerran eräs kurssikaveri sanoi: Minua ei kiinnosta muiden ihmisten kärsimys. Join kahvin loppuun ja huokasin syvään. Hän menestyi myöhemmin romaanikirjailijana kotimaahansa palattuaan ja kuvasi teoksissaan rikkaita ja kuuluisia eikä kuulemma kärsi ollenkaan. Kuulemma mekin olemme mukana jossain hänen romaanissaa, mutten osaa hänen äidinkieltään, joten en voi tarkistaa asiaa.
Tämän kuvan minusta ja Martinista pilkillä näytän Edille, häntä tällainen ehkä kiinnostaa, isänsä jalanjäljet Suomessa, maailman laidalla.

Le musée de la Vie romantique. Runoilijoiden puisto, oliko se Tashkentissa? Ei, siellä eksyttiin Irinan kanssa hiekkamyrskyssä ja törmättiin nostokurkeen.

Odotan kiihkeästi sitä päivää jona voin alkaa tehdä jotain tärkeämpää kuin siivota koulua iltaisin. En ikinä mene töihin tässä maassa, koetan päästä Englantiin.
Onnea yritykselle.
Kiitos. Älä ole nyrpeä. Minä yritän ainakin. En tahdo
jäädä tänne. Katso nyt ympärillesi, millaista täällä on. Eihän täällä voi elää.
Tottakai voi. Missä vain voi elää kun saa olla rauhassa.

Tällaisia puhuttiin silloin alussa.
Mustavalkoisessa kuvassa hymyilevä kurssitoveri oli Hussein, joka on pukeutunut golfradalle, pateettinen näky. Golfmailat ja vaatetus, outo hymy. Hussein yritti hypätä yli aidan ja alkaa elää uutta elämää oikein sananmukaisesti. Hän puhui Englantiin muutostaan ja opetteli ääntämään eurooppalaisia kieliä täydellisyyttä itseltään vaatien. Hussein alkoi kalastaa, uida, luistella sekä hiihtää. Hän etsi aina mahdollisuuksia jättää pakolaisen maailma, mihin hintaan hyvänsä. Hän toimii yksityisyrittäjänä Australiassa ja hänellä on kolme tytärtä. Hän on tehnyt selväksi entisille ystävilleen ja kurssitovereilleen, että hän on menestynyt ja tyytyväinen. Olisi pitänyt heidänkin ymmärtää. Eivät raukat tajunneet miten pitää menetellä. Siinä nyt vielä kärvistelevät köyhinä ja kurjina. Hän pitää yhä yhteyttä heihin muutaman vuoden väliajoin ikäänkuin vakuuttaakseen itselleenkin, että oli paras ratkaisu lähteä heti eteenpäin jäämättä odottamaan suomalaisten suopeutta ja jollei muuten niin ainakin varmistuakseen siitä, että ovat kateellisia. Jotkut olivat, jotkut eivät.

Useampi kuin yksi pakolainen päätti heti alusta lähtien pyrkiä väljemmille vesille, Lontooseen, Pariisiin tai New Yorkiin. Lähtö vain ei ollut helppoa, ei aina mahdollistakaan. Moni jäi vastoin tahtoaan pohjoiseen ja jatkoi haaveiluaan ja suunnitteli edelleen maasta muuttoa joka kävi päivä päivältä vaikeammaksi kunnes oli täysin mahdotonta.
Hän tekee siistiä jälkeä, onhan kyseessä vakava asia, kuolemansiivous, eikä hän jätä mitään kenenkään vaivoiksi. Hän siivoaa itse jälkensä. Näin pitäisi jokaisen tehdä, hän ajattelee. Kun muuttaa, lähtee maasta tai kuolee, on siivottava ensin omat jälkensä. Se pitäisi olla jokaisen ihmisen velvollisuus. Tehdä selvää jälkeä kun poistuu maasta, kun poistuu maailmasta. Ei saa jättää muiden vaivaksi henkilökohtaisia tavaroitaan joista tulee varsinainen riesa jälkeenjääneille.

Nyt on kaikki hyvin, sanoo nainen luumunvärisessä untuvatakissa yöllä kun on kylmää ja kaikki nukkuvat. Talo on hiljainen ja kylmä ja pimeä. Vain sanat liikkuvat koska hän laittaa muistiin tämän.

Hiwan veli siivosi perusteellisesti asuntonsa, maksoi tunnollisesti kaikki erääntyvät laskunsa, tuuletti huoneet, avasi ulko-oven ettei sitä murrettaisi, lukkosepäthän ovat kalliita, säästäväisenä hän ajatteli tätäkin asiaa ja sitten hirttäytyi, kertoi Hiwa ylpeänä veljensä huolellisesta ja vastuuntuntoisesta luonteesta joka ei pettänyt edes viimeisellä hetkellä. Miksi Hiwan veli ylipäätään teki itsemurhan, hävitti itse itsensä sen jälkeen kun hävitti kaikki jälkensä? Hän oli herkkä mies, ei kestänyt alituista halveksuntaa, vihaa, ihmisten suhtautumista, lyhyesti hän ei jaksanut. Hän oli raatanut vuosikausia, lähettänyt rahaa suvulleen, koettanut olla vastuullinen kunnes ei jaksanut, ei kestänyt enää. Häneen suhtauduttiin kuin saitaan miljonääriin kotimaassa ja uudessa kotimaassa häntä vain vihattiin periaatteesta, kun kerran ei ymmärtänyt olla syntynyt siellä vaan väen väkisin piti olla jostain muualta, kaukaa, liian kaukaa jotta sitä olisi tavallinen naapuri kestänyt. Kaksi voimaa repivät häntä eri suuntiin, kaikkialla hänessä löydettiin puutteita, häntä yritettiin muuttaa, korjata hänen olemustaan, osoittaa, että hän toimi väärin teki miten tahansa. Hiwa ymmärsi myöhemmin syyn veljensä itsemurhaan, muttei kertonut kellekään, ketäpä se olisi kiinnostanut. Ei ketään.

Onneksi selittäjä ei ollut vielä ehtinyt paikalle, joten meillä oli puhetuokio, paikalla olivat poliisit ja minä ja veljeni sekä tämä ymmärtäjä. Kun poliisi oli mielestään kuulustellut tarpeeksi meidät päästettiin vapauteen. Veljeyskeskustelu oli mielenkiintoinen mutta rasittava, emme päässeet lopulliseen yhteisymmärrykseen asiasta. Ymmärtäjä tarttui meidän matkatavaroihimme, käski meidän istua matkalaukkujen päälle, jos väsytti, suomalaisnaiset kun ovat tottuneet kantamaan kaiken: lapset, ruokatavarat, muutto-kuormat, evakkokuormat, huolet, velat, murheet, mitä nyt pari hoikanpuoleista miestä siinä, hypätkää selkään, minä kannan, sanoi nainen. Uskomatonta, jollen olisi itse ollut mukana, en ikinä uskoisi. Hän puristi poliisien käsiä, nyökkäsi äärimmäisen päättäväisesti, potkaisi oven auki ja niin meitä vietiin.

Ovikello soi pitkään kunnes joku päättäväisesti alkaa koputtaa ovea.
Jari haluaa lainata sokeria. Hän tunkee tossunsa oven väliin koska arvaa, ettei Murad ole juttutuulella näin sunnuntaina keskipäivällä. Kuka olisi? Ei kukaan.

Ei minulla ole sokeria, olen lähdössä.
Mihin?

Kotiin.
Miten niin kotiin. Sinähän olet kotona.
Kotimaahani. Refugee, go home. He would if he could. Teksti on Lontoon metron julisteesta.Nyt teen sen.
Saanko sokeria lainaksi? toistaa Jari.
On kiire eikä ole sokeriakaan, etkö kuullut, olen juuri lähdössä.

Jarin aamutossu on jo oven välissä kaiken varalta. Ei näistä ulkomaalaisista tiedä.

Ei tarvitse olla epäystävällinen vaan siksi, että unohdin palauttaa sen iPodin jonka joku sitten vielä varasti.
Olen vähän kiireinen.
Sinähän muistat, ettei minulla ole mitään ulkomaalaisia vastaan, muistatko?
Olet sanonut sen.
Minä tarkoitan sitä. Verkkareissa ja teepaidassa esiintyvä Jari hymyilee ja ryhdistäytyy yhtäkkiä ja tarjoaa kättä toivottaakseen hyvää matkaa.
Miehet puristavat toistensa kättä.
Olet ollut mukava naapuri.
Olen säästänyt sinulta monta kauppareissua, se on varmaa.
En minä sitä tarkoita.
En koskaan unohda, että pelastit henkeni. Kiitos, kiitos.
En minä sitäkään tarkoita. Me tulimme toimeen, eikö? Olet ainoa ulkomaalainen jonka tunnen hyvin. Olet ainoa ulkomaalainen ystäväni.
Entä Ernesto ja Tito?
He ovat tuttuja.
Olen juuri lähdössä, on vielä tehtävää.
Hyvää matkaa. Muista, Murad, etten ole ulkomaalaisia vastaan, vaan sitä vastaan, että he tulevat tänne. Sinusta minä pidän ja naapuritalon Titosta. Ernesto on hyvä mies. Olen vain sitä mieltä, että jos ihmisillä on vaikeaa, niin lähetetään heille avustusta, ettei tarvitse heidän lähteä tänne ….
Minä tiedän ettet ole rasisti. Minä pakkaan nyt ja lennän illalla, ei ole aikaa jutella.
Sinä tiedät, etten minä ihmisiä vihaa, vaan poliitikkoja jotka aina päättävät muiden puolesta. Kuka poliitikko asuu ulkomaalaisten kanssa samassa porttikäytävässä? Ei kukaan. Kuka poliitikko joutuu tappelemaan pesutuvassa vuorosta ulkomaalaisten kanssa joilla ei ole minkäänlaista ajankäsitystä? Ei kukaan joka päättää ottaa maahan vielä tuhat pakolaista jostain sodasta. Poliitikot… Olenko tahtonut naapureikseni ulkomaalaisia. En. Politiikot ovat päättäneet sen. Minulta ei kukaan ole kysynyt, tahdonko Suomen täyteen vieraita jotka eivät edes osaa suomea, jotka eivät tunne maan tapoja. Minulta ei koskaan ole kysytty yhtään mitään.
Minä lähden tänään, onko muuta?
Et ymmärrä. Minulla ei ole mitään sinua vastaan tai Ernestoa tai Titoa. Olette hyviä miehiä kaikki kolme.
Ei puhuta tästä nyt. Ei ole aikaa.

Jarilla oli vastustamaton halu todistella, että jokainen viihtyi parhaiten omassa maassaan, kukoisti omiensa parissa kun sai puhua omaa äidinkieltään. Toki nyt isänmaan käsite jotain merkitsee. Patria, oma maa, toistelee Jari ja vilauttaa tatuointia käsivarressaan. Sen nähtyään tietää, mikä Jari on miehiään. Oma isänmaa on jokaiselle tärkein asia. Sen puolesta voi kuolla, sanoo Jari, joka tosin itse ei valitse tätä mahdollisuutta, hän mielummin valvoo isänmaan etuja kotirintamalla Suomen leijona tatuoituna myös sydämen kohdalle.
Pitääkö heidän tulla juuri Suomeen, eivätkö voi pysyä omassa maassaan? Me lähetämme heille rahaa ja he voivat olla kotonaan. Kuka nyt tahtoo lähteä omasta maastaan, kysyi Jari. En ainakaan minä.
Kukaan ei tahdo lähteä, mutta joskus on pakko, toistaa Murad, jonka mielestä tämä keskustelu alkaa käydä väljähtyneeksi. Kukaan ei tahdo kuulla pakolaisen tarinaa.
Annan aina auliisti rahaa keräyksiin kun joku katastrofi kohtaa ihmisiä kaukana täältä siinä toivossa, että pysyisivät siellä, kotonaan, toistelee Jari käytävässä. Aina kun on rahaa.

Vedettyään oven kiinni Murad kuulee oven takaa Jarin
äänen, tämä jatkaa keskustelua Muradin postiluukusta jota pitää auki kunnes se pamahtaa kiinni.
Varsinainen hengenpelastaja, sanoo Murad itsekseen ja palaa kirjeiden pariin.
Portaikosta kuuluu kolahdus, Jari menee kotiinsa. Jari pelasti hänet vuosia sitten kun puistossa hyökkäsi muutama keskenkasvuinen poika hänen kimppuunsa takaapäin yrittäen ryöstää hänet.

Hakkaa päälle Suomen poika, oli Jari huutanut kun näki pojat karkaamassa vierasmaalaisen miehen kimppuun.
Hei, helvetti, se on mun naapuri, pääsi Jarilta ja hän lähti juoksemaan poikia kohti. Heti irti, hullut, mitä te teette? Päästäkää se heti menemään, karjui Jari huitoen yhdellä kädellä ja toisella tarttuen taskussaan olleen pullon kaulaan.
Jollei pojilla olisi ollut puukkojaan, olisi Murad ehkä itsekin selvinnyt, mutta terävä veitsi painettuna vasten kaulaa on vaikea selittää asioita vieraalla kielellä sille joka seisoo takanasi pimeässä puistossa liukkaalla kävelytiellä, kyllähän Jari sen ymmärsi. Hän oli juuri tavannut Titon vastapäisessä talossa ja lainannut tältä vodkapullon ja kun Jarilla sattui olemaan pullo taskussa, hän otti sen salamannopeasti esiin, löi sen rikki kiveen ja huitoi sillä poikia jotka pakenivat rivakasti paikalta.

Merkillinen kokemus, hän sanoo ja puhuu nukkuvalle joka on vihainen huomatessaan heräävänsä kotonaan, hän luuli olevansa De Gaulle-lentokentällä.

Tapahtuman jälkeen Jarilla oli kirjoittamattoman lain mukaan ollut vuosikausia oikeus lainata kaikkea pientä mitä ei jaksanut kaupasta hakea Muradilta, naapuriltaan.

Jari miettii sohvalla Suomi-Saksa-ottelua katsellessaan Muradin kohtaloa. Matkustaa, mihin hän nyt matkustaa? Aina menossa jonnekin, nämä ulkomaalaiset, ei meillä suomalaisilla ole varaa lähteä mihinkään. Hyvä kun pääsen äidin haudalle adventtina, jonain vuosina olen saanut liftata takaisin. Kerran sain lainata kukka-kauppiaalta hautausmaan portin kulmalla rahaa lippuun, sellainen hyväntuulinen jugopariskunta, miten nekin olivat tänne eksyneet. Seuraavana vuonna siellä oli joku suomalainen mies joka ei koskaan ollut tavannut näitä suopeita ihmisiä. Ostin äidin haudalle kukan rahoilla jotka aioin palauttaa heille.

Matkalippu Pariisiin. Olihan näitä käyttämättä jääneitä lentolippua moneen eri lähtöön. Kesäkuun kolmas. Vuosiluku on kulunut pois. Murad tutkii sitä ja heittää lipunkin kierrätyskassiin. Sama se. Eihän hän lähtenytkään sille matkalle, siksi lippu on vielä tallessa, eikä hän käynyt teatterissa, tuntuu jälkeenpäin kuin olisi selvästi muistanut teatteri-illan ja sen jälkeisen kävelyn hotellille tihkusateessa. Ehkä se oli joku toinen kerta, toinen kaupunki, toinen maa. Ehkä tuli käytyä Pariisissa Woody Allenin elokuvassa. Jälkeenpäin mielessä sekoittuvat muistot, elokuvat, kuullut tarinat. Kuka niistä selvää ottaa.
Murad juo suomalaista kahvia vihonviimeistä kertaa. Juhlasekoitus, todella. Suomessa juodaan kahvia aamusta iltaan, hän repii irti kansiosta työtodistuksia, joita hän ei aio enää kellekään näyttää, on eläkeikä aivan kynnyksellä. Hän ei enää ano yhtään mitään. Ei pyydä, ei tyrkyttäydy mihinkään.

On toista olla turisti. Tietää palaavansa muuttumattomaan todellisuuteen kun matkalta palaa. Turvaan omaan kotiinsa. Turisti on ahne. Hänet tunnistaa katseesta, kuin peto hän etsii jotain saalistettavaa. Hän katselee levottomana ympärilleen etsien jotain, mitä? Hän tahtoo rahalleen vastinetta: tunnettujen henkilöiden patsaita, kauniita fasaadeja, runsaita kukkaistutuksia, modernia arkkitehtuuria, nimekkäitä kauppoja joista voi käydä ostamassa jotain kotiin vietävää. He himoitsevat jotain, tietämättä, mitä. Jotain erinomaista, erilaista, erottuvaa, joka erottaisi hänetkin joukosta näkemänsä perusteella, kokemustensa voimalla. He vaanivat kokemuksia, jotain uutta, jotain mitä vain, muuta. Turistin silmissä kiiluu halu saada sellaista mitä ei voi saada, he voivat vain lainata sen hetken ja sitten kulkea eteenpäin, kamera on ainoa tapa viedä kotiin jotain kokemastaan, kuvat, äänet.

Ennen lähetettiin postikortteja jotka vahvistivat tunteen siitä, että on ollut jossain, että on kokenut jotain, toivon mukaan sellaista mitä vastaanottaja ei ole kokenut, on ollut paikassa missä kukaan muu ei ole ollut. Se ei enää ole mahdollista, me kaikki olemme olleet kaikkialla ja nyt olemme online koko ihmiskunnan kanssa. Kumma, että postikortteja vielä myydään.

Pakolainen matkustaa pitäen koko ajan matkanpään mielessään, hän on alusta asti paluumatkalla jota hän ensi askeleelta ylitettyään kotimaansa rajan suunnittelee. Hän varoo kiintymästä vieraaseen maahan koska hänen varsinainen päämääränsä on koti.

En tuntenut Suomessa ketään enkä edes ketään, joka olisi edes käynyt siellä, tuskin löysin sitä kartalta. Juuri siksi valitsin tämän kaukaisen maan kartan reunalla. Halusin löytää sukulaisiani. Ajattelin, että lähden kauas, kauas, kauas, kartan äärilaidalle, kun työtä en enää tehnyt samaan tahtiin kuin nuorempana, tunsin olevani yksin maailmassa, millään ei ollut mitään väliä. Yhtä hyvin voin lähteä vaikka Suomeen. Night on Earth antoi Helsingistä sen kuvan, että siellä on rento elämäntapa. Se olikin kaikki mitä kaupungista tiesin. Ilahduin löytäessäni sattumalta torin, jolla taksi ajoin patsaan ympäri ja pyysin nyt taksikuskia toistamaan tämän kohtauksen. Hän ei ollut nähnyt elokuvaa eikä tuntenut henkilökohtaisesti Mattia. Kuski oli suomalaiseksikin vaisu ja vaitonainen eikä läheskään yhtä sympaattinen ja karismaattisen hurja kuin Matti Pellonpää. Julma pettymys josta ei koskaa toivu.

Aloo, haloo, aaa. Puhelimessa miehenääni koettaa päästä keskustelun alkuun, turhaan.
Kuka siellä?
Hmm, mmm, aah. Rrr. Ääni ohenee.
Anteeksi, laitan nyt kiinni. En saa selvää. Olkaa ystävällinen ja soittakaa uudelleen jos on jotain tärkeää.

Murad jää miettimään, olisiko sentään ollut joku tuttu.
Sen viimeisen kerran tutuntuntuinen miesääni puhui hyvin sekavasti puhelimessa ja Murad yritti saada jotain tolkkua tästä, mies äänteli ahdistuneena sekavia lauseenriekaleita. Tuskin sai selvää, mitä kieltä mies oli puhuvinaan.
Murad ei koskaan enää kuullut Martinin ääntä. Edin ääni muistutti erehdyttävästi isänsä ääntä ja sen kuuleminen lohdutti Muradia.
Puhelun jälkeen Muradin mieleen tuli Martinin hätäinen saapuminen eräänä iltana, vuosia sitten, hänen luokseen hengästyneenä ja vakavana. Martin oli kävellyt kohti Muradin ovea kun naiseksi pukeutunut ja räikeästi meikattu kookas mies oli alkanut puhutella häntä. Mistä kaikki tuleekin mieleen. Mies käveli hänen takanaan punaisissa korkokengissä puhutellen häntä vihamielisesti ja kiihkeästi.

Mitä seuraat minua? Mitä sinä teet? Yrität hullu tunkeutua minun elämääni. Minä vielä näytän. Seuraatko vielä? Häivy! Irvistäen mies huitoi Martinia laukullaan.
Varo, tunnen kyllä hyvin helvetin ja sinäkin kerran saat
sen nähdä, jatkoi korkokenkämies irvistellen ja Martin pelastautui portista sisään.

Helvetti on toiset ihmiset, Sartren mukaan. Muradista helvetti oli se kun nämä katosivat yksi toisensa jälkeen elämästä, maa nielaisi heidät, aika tyrkkäsi olemisen laidalta pois olemattomuuteen. Meidän kaikkien vuoro tulee joskus leijua hetki tyhjyydessä matkalla unohdukseen.

Minä teen ilmoitusta Roomaan. Apua, auttakaa häntä, hän on aivan sekaisin. Ei tässä ole ihmeistä kysymys, vaan arjesta, elämästä, siitä mitä on luotu päivä kerrallaan ja jossain kohdin on auttamattomasti menty vikaan, eksytty, astuttu rikki linnunmuna kun pesää ei näkynyt, pellolla, radiomastojen luona. Ollaan siinä nyt ja minä tyrkkään ystäväni taaksepäin, kohti vuotta 1957 josta lähtien kaikki oli toisenlaista.

Elämäni muuttui kokonaan lyhyen käyntini aikana Suomessa. Monet suomalaiset kritisoivat elokuvaneroaan Kaurismäkeä siitä, että hän näytti Helsingin ja Suomen sellaisena kuin ne ovat. Ostin Kaurismäki-boxin ja katselin öisin elokuvia kotiin tultuani. Kauhukseni kaipasin takaisin Suomeen. Kävin siellä sitten niin kauan kuin veljeni asui siellä, kun hän muutti muutamaksi vuodeksi sieltä pois, ei Suomikaan tuntunut samalta enkä enää mennyt sinne. Ilman Matti Pellonpäätä sekä Muradia Suomi oli menettänyt sharminsa.

Murad tarkastaa netistä Aljazeeran sivulta uutiset ja sen jälkeen hän sulkee kannettavan tietokoneen viimeisen kerran. Maailmalla muuttoaallot vellovat lakkaamatta. Nuoria miehiä arabimaista lähtee nyt aivan kuin me kerran, hän toteaa. Uusi aalto pakolaisia etsii turvapaikkaa.

Maailmalla ei ole mitään todella radikaalia tapahtunut vaan ihmiskunta tarpoo eteenpäin nilkkaan asti veressä. Tästä ei ole vedetty johtopäätöksiä siitä, mitä tapahtuu. Prévertin runo veren laulusta, maapallosta joka pyörii, verestä jota vuotaa, on todempi kuin koskaan. Eikä maapallo välitä, se vain pyörii. Uutisvirrassa ohi vilahtaneet nuoret miehet hukkuvat mielestä heti kun jossain muualla tapahtuu jotain mikä ruudussa on vielä hätkähdyttävämpää kuin laivantäysi yön yli turvapaikkaan pyrkijöitä. Lampedusan saarella on ( Äidit jäävät itkemään poikiaan ) vilkasta, Välimereen hukkuu turvapaikkaa hakevia, perheet hajoavat, nuoret miehet lähtevät kuten aina.

Pakolaisveneistä Lampedusan saareen saakka selvinneille miehille jaetaan rapisevat ohuet hopeaväriset metalliviitat kun he öisen merimatkan kylmettäminä ottavat ensi askeleensa rannalla. He näyttävät eksyneiltä prinsseiltä joita ohjataan eteenpäin heidän astuttuaan uuteen maahan. Rannalla on paljon auttajia, joitakin laivasta nousseita tuetaan kun he eivät pysty ottamaan ensimmäistäkään askelta vaan ovat kaatua päistikkaa maahan silkasta uupumuksesta. Muutama heistä kannetaan paareilla maihin. Ylityksen aikana yöllä hukkuneista kerrotaan myöhemmin kun on laskettu miten moni astui laivaan ja miten moni pääsi hengissä perille. Sylilapset kannetaan ylös rantakatua kuin suuret aarteet, mitä he tietysti ovatkin, he aloittavat elämänsä poikkeuksellisissa oloissa joista heitä muistutetaan koko heidän elämänsä ajan.

Tuli minullekin äkkilähtö vaikka tiesin että on päästävä yli rajan pian. Kaikki oli valmista. Olin laittanut tutkintotodistuksen ja muutamat dollarit, varmaan talteen sisätaskuun. Mitään en voinut ottaa mukaan. Täytyi päästä yön selkään äkisti kaupungista ulos. Viimeinen päivä kotona, nopea ero. Viimeinen päivä täällä nyt, merkillistä, miten asiat tulevat mieleen nyt, lähtö, paluu, matka jonka olen tehnyt.

Mustaa yötä huone täynnä. Keinutuolin äänet ovat pelottavat. Hevonen katsoo sisään ikkunasta ja pudistaa päätään. Vie hevonen pois. Laita pöydälle kuppi, se kultareunainen jossa kahvi höyryää vielä. Palauta avain, nielaise ylpeytesi ja suutele vanhuksen otsaa viimeisen kerran vaikka et ole läsnä enää.

Isäsi kulki ystäviesi luona mukanaan kolmesataa dollaria. Hän etsi sinua eikä löytänyt, olit lähtenyt jo eteenpäin, ylittänyt rajan. Sen jälkeen hän etsi jotain, joka olisi lähtenyt Eurooppaan jotta olisi voinut lähettää rahat sinulle. Äitisi kuoli suruun. Murtunut sydän.

Tiedän. Surullista. Äiti itki puhelimessa, ei hänen kanssaan voinut puhua. Hän suri menetystään ja minun elämääni vieraiden parissa. Hänestä Eurooppa oli pelottava paikka eikä voinut kuvitella millaista elämäni oli kun jätin kotini.
Isäsi sinnitteli vuosia pitempään ja uskoi sinun palaavan.
Hän tapasi koulukavereitasi ja puhui sinusta heidän kanssaan, se lohdutti häntä.
Lopulta myös hän sairastui suruun ja kuoli uskoen viime hetkeen saakka, että tapaisimme.

He kulkevat ristiin rastiin, olen väsynyt paimentamaan vainajiani. Työnnän heidät ulos ovesta, takaisin sinne mistä he tulivat minun elämääni. Minä kirjoitan käsikirjoitusta, sanon, toistan, olen hyvin tärkeä kun kirjoitan runoa. Tämä kirja lyötiin auki keskeltä ja sen sivut olivat yönmustat. Minun piti nousta vuoteesta kylmään huoneeseen ja kirjoittaa nämä rivit.

Eurooppa, vapaus. Vapaus mistä/mihin? Pakoonlähtijä haluaa vapautta, jonain päivänä vapaus merkitsee paluuta kotimaahan, matkan päätös, loppusuora, aivan kuin klassisissa tarinoissa sankari palaa voitonvarmana ja muuttuneena kotiin. Nyt vain ovat kaikki kuolleet, ei ole isää vastaanottamassa eikä äitiä itkemässä olkaani vasten. Taloakaan ei ole enää. Ei ole muuta kuin tarina. Eikä ketään kelle sen kertoa. Ei ketään joka muistaa miten se alkoi.

On enää tunneista kysymys. Hän ei tule koskaan kaipaamaan takaisin näille seuduille, ei varmasti. Hän toivoo, etteivät nämä seudut, Vantaa, Turku, Helsinki tai Utsjoki, edes painajaisissa tulisi kummittelemaan hänen mielessään. Paettuaan kotimaastaan hän näki painajaisia vuosikausia.

Ed ja paketti. Murad aavistaa kaikkein pahinta.

Pelmahtavat vainajat, jälkiä on joka paikassa, muistoja, minä eroan heistä nyt.

Martin oli uhkaillut että toivoisi hänen levittävän hänen tuhkansa pyhään jokeen. Hän oli pyytänyt tätä viimeisenä toivomuksenaan. Ed oli kieltäytynyt. Hän ei lähtisi mihinkään maailman toiselle puolelle tuhkauurnan kanssa.

Kun kuolen, tahdon, että sirottelet tuhkani Gangesiin.

En usko että lähden Intiaan. Miksi lähtisin?

Minulla on syyni.

Et ole hindu. Et edes ole ollut Intiassa.

En.

Et kai kuvittele että lähteväsi seikkailemaan Intiaan tuhkana uurnassa kainalossani. Unohda se. Olet nähnyt liikaa suomalaisia elokuvia.

Minä tekisin mitä vain sinun vuoksesi. Pyydä. Teen ihan mitä vain.
Uskon sen. Teen mitä vain mutten lähden Intiaan.
Kaikki tuttuni tahtovat sinne jolleivät ole käyneet siellä. Eikö sinua kiinnosta yhtään?
Ei.
Kumma.
Levitän tuhkasi sillalta mereen ja viskaan uurnan perään, siitä missä kalastajat seisovat vastapäätä Grand Hôtelia.
Kiellän sen, ei ikinä Tukholmassa, minä tahdon Intiaan.
Ethän sinä edes tiedä missä olet tuulen viedessä sinua kohti unohdusta.
Sano, että viet Gangesiin. Lupaa.
En ikinä. Ehkä Pitkältäsillalta. Tai korkeintaan Tammerkosken sillalta. Västerbrolta.
Pahinta oli, ettei Murad ehtinyt sanomaan hyvästejä äidille ennenkuin tämä kuoli. Äiti parka. Ei ehtinyt palata, silloin ei vielä voinut kuvitellakaan palaavansa.

Äiti, se olen minä, Murad.

Kuuluu itkua.

Äiti, sano jotain.

Itkua, tukahdutettua ääntä, josta ei muodostu sanan sanaa.
Murad tuskastuu. Sano jotain.
Rakas lapsi, sanoo äiti kuin huutaen apua ja sitten puhelimeen tulee serkku joka selittää tilanteen.

Riitti, että sanoi äidille nimensä, niin tämä oli tukehtua suruunsa ja kyyneliinsä, itki ja suri, ei osannut sanoa muuta kuin menetetyn poikansa nimen. Kun äiti sitten
kuoli, Murad sai kuulla siitä vasta muutaman päivän jälkeen. Lähtö, paluu, ikävä, kaipaus, olisi ollut hyvä ehtiä takaisin kun kaikki vielä olivat elossa. Nyt ovat sisarten lapset aikuisia, ne jotka seisoivat huoneen seinustalla pieninä säikähtäneinä tyttöinä ja poikina kun jätettiin kiireiset hyvästit. He katsoivat vakavin ilmein enoaan joka jätti kotimaansa tietämättä mitään siitä, että heistä melkein kaikki pojat, nyt aikuisia miehiä, myöhemmin yrittävät selvitä kukin omalla tahollaan pitkin Eurooppaa eri maissa. He kaikki yrittävät lähettää äideilleen rahaa aina kun voivat.

Alussa näytti siltä, että demokraattinen yhteiskunta toimi. Demokraattiset vaalit saivat hänet liikuttumaan. Ihmisten luottamus toinen toisiinsa tässä yhteiskunnassa maailman laidalla teki häneen suuren vaikutuksen. Tuskin kukaan maailmassa edes tietää maan olemassaolosta ja näissä oloissa ihmiset yrittävät elää ihmisiksi ja järjestävät demokraattiset vaalit.

Hänet otettiin mukaan vaikkakin vain kuunteluoppilaaksi, oppimaan kieltä, sopeutumaan, kotoutumaan, latistumaan, muuttumaan, olemaan kuin muut. Hän ei koskaan tahtonut olla kuin suomalaiset, vaikka kaikessa sisukkuudessaan suomalaiset eivät koskaan voineet sitä ymmärtää. Tottakai kaikki tahtovat olla kuin suomalaiset, miksi eivät tahtoisi? Luulivat tosissaan kaikkien maailman ihmisten toivovan olevansa kuin suomalaiset. Miksi eivät kaikki tahtoisi olla kuin suomalaiset joiden maine kiiri maailmalle? Urhea kansa sinnitteli arktisissa oloissa harvaanasutussa maassa ansaitsi kaiken kunnioituksen, ainakin omasta mielestään. Luulisi kaikkien ihmisten maailmassa tahtovan olla kuin suomalaiset. Sotakorvaus, Sibelius, Sauna, Sisu, Paavo Nurmi, häntä tosin tuskin kukaan alle satavuotias muistaa. Myöhemmin Nightwish, Angry Birds ja Lumia.

Kun tämä kansa vielä auttoi muita vähempiosaisia, sitä ei voinut olla ihailematta. Vähempiosaiset ikäänkuin nostivat suomalaisia itseään aivan kuin huomaamatta vähän parempaan asemaan. Syntyi huomaamatta uusi luokka joka kohotti entisen alimman luokan porrasta korkeammalle. Olihan vielä joitakin köyhempiä, joitakin jotka eivät edes osanneet maan kieltä, eivät tunteneet sen tapoja, uusi alaluokka, mamut. Kukaan mamu ei tahdo tulla kutsutuksi sillä nimellä. Ei mamuja ole. On erimaalaisia ihmisiä, jotka asuvat Suomessa kunnes keksivät tavan päästä maasta pois. Suomalaiset saivat kokea kuuluvansa yläluokkaan, ainakin keskiluokkaan. He tunsivat olevansa kansa, jonka kotimaahan tahtoivat muutkin tulla kuin vain haaksirikkoutuneet, eksyneet tai turistit.

Muuten, ei tarvitse ymmärtää erilaisia, ulkomaalaisia, maahanmuuttaneita. Gnothi seauton. Et osaa kreikkaa? Tunne itsesi. Se riittää. Anna muiden olla, ymmärrä vain itseäsi. Me olemme samanlaisia. Erilaisuuttamme on liioiteltu. Minä ja sinä on me. Ei tarvitse ihmetellä muiden tapoja ja traditioita, omissamme riittää.

Demokratiahymistystä tähän. Kaukana pohjoisessa on karu kansa, joka elää totisessa demokratiassa. Kuitenkin äänestysprosentti presidentinvaaleissa oli alle 70. Muista prosenteista ei sitten puhuta. Hän rauhan mielestään jo menettää ja suohon lauletut miehet nielevät rauhoittavia, on suurta valhetta vaan, se mun tuhoaa, sun huules ansa on ja naiset tekevät työtä kuin mies ja ovat päättäväisen näköisiä ja menevät läpi harmaan kiven kuin ei mitään.

Periaate on tämä: kun saa valita päättäjät, ei saa valittaa. Demokratiassa viihdytään. Siitä ei sitten livistetä. Vaikka seisoisitte kurkkua myöten suossa, niin laulatte.

Minulla on oma elämäni elettävänä, sanon kun he nousevat ilmaan kuin linnut ja jäävät siihen, kukin omalle kohdalleen ajassa ja olemassaolossa, tämä on selvästi runokokoelma, sanon kylmissäni ja sormet kohmeessa jatkan kirjoittamista.

Dialogi on mahdollinen kun kumpikin tuntee itsensä. Kumpikaan ei vähättele eikä vääristele toisen olemista ja tekemistä. Antavat toistensa olla. Minä ja minä on me.
Miten päästä syville vesille. Sukeltaa, mieluiten pää edellä. Silmät auki, tietysti.
Koetan nähdä itseni takaa. En onnistu. Onnistun. Koetan nähdä varjoni, se käy helposti huhtikuisessa seesteisessä säässä. Kuulen ääneni kaiun. Tunnen itseni.

Puolivuosisatainen tutkimusmatka on lopuillaan, tästä eteenpäin osaan kulkea itse, kiitos, en tarvitse enää tukea, en ainakaan nyt, en koko ajan, nyt selviän eteenpäin. Tämä romaanikin on tukirakenne jonka nyt potkaisen rikki.

Jokainen on kaksi. Jokaisella on sisäpuoli ja ulkopuoli, on minä joka olen itselleni ja minä, joka olen muille, maailmalle. Näiden kahden minän leikkauspisteessä on valoa, ei varjoa.

Artaudin kaksi, Meyerholdin kaksi. Minun omat Minä & minäni. Ovenpieleen nojaa kaksikasvoinen mies, Janus. Kuka hän on, tunnenko minä hänet? Tottakai tunnen. Hän on minä. Ainakin toinen heistä on aina minä.

Tulkitaan se, mitä joku sanoi aamuvarhain kun lintuja ei kuulunut vaan leuto tuuli syöksyi sisään avoimista ikkunoista ravistellen ohuita verhoja ilmassa. Mitä hän sanoi? Hän sanoi: Nyt riittää. Ei enää halveksuntaa, ei vähättelyä, ei vääristelyä. Mistä hän puhui? En tiedä. Elämästä, ties mistä.
Entä tästä eteenpäin? Filosofi avaa sateenvarjonsa astuessaan ulos vihellellen laulua jonka sanat kirjoitti Prévert jonain surullisena hetkenään pariisilaiskahvilan pöydän ääressä kun hänen koiransa painoi kuononsa käpälien väliin ja nukkui.

Ollaan tässä nyt. Sahan ääni leikkaa viileää ilmaa, ovi avataan, joku noutaa nauloja, kuulen albaniankielistä laulua kun työtään tekevät nikkarit saavat työn kunnolla alulleen. Heitä naurattaa. Sahaavat puuta jonka tuoksu tulee tänne saakka raollaan olevasta ovesta.

Tekstin henkilöt tarttuvat toisiaan kädestä kiinni ja sanovat, että tässähän me nyt olemme. Meitä on kaksi, double, jokainen on kaksi, ei yksiselitteisesti yksi vaan aina myös toinen. Laskutoimituksessa jää aina jotain jäljelle, jotain jää yli. Jotain mitä ei voi selittää. Se, mitä ei voi selittää, on se, mitä on yritettävä ymmärtää, saavuttaa, lähestyä ja sen jälkeen elää sen mukaisesti.On toteltava sitä mille ei ole sanoja.

Kirjailija joutuu tässä kohdin epäilemään ja palaa tekstissä taaksepäin. Siellä tapahtui jotain, nyt kaikki vain kuljeksivat ympäriinsä etsien paikkaansa, miettivät syvällisiä. Se ei käy romaanissa. Runoissa se kuuluu asiaan mutta romaanin olleessa kyseessä sellainen harhailu ja haihattelu on asiaankuulumatonta ja jopa anteeksiantamatonta. Ryhdistäytykää!

Kun päähenkilön tuhka nyt lähestyy Jäämerta ja toinen päähenkilö on tyhjentänyt asuntonsa ja pakkaa parhaillaan matkalaukkuaan on kirjailija kahden vaiheilla. Tarvitaanko minuakaan tässä, hän ihmettelee. Joku väittää, että ei, hän on aivan turhaan mukana tekstissä, mutta mistä hän löytää uudet päähenkilöt? Ei sellaisia ole helppo löytää. Lukijan sopii vain miettiä miten vaikeaa se on. Yritä itse.

Kertomus läikkyy yli laitojen, siinä kuljetaan paljasjaloin yli lattian jolle ikkunasta valuu sulaa kultaa, on aamu, ollaan jossain muualla. Keitä nämä ovat? Uudet päähenkilöt, mies ja nainen.

Keittiön lattialla on kaksi paria samanlaisia sandaaleja, miehen ja naisen jotka tuovat mieleen yksimielisyyden, läheisyyden. Kenelle ne kuuluvat ja miksi ne ovat siinä. Läheisyys, yhteenkuuluvaisuus, samanlaiset sandaalit, keittiön pöydälle unohtunut sitruuna on homentunut. Tarttuessani siihen sormeni menevät läpi sen pehmeän kuoren ja sitruunantuoksu täyttää ilman.
Jokainen meistä vaatii oikeutta, olettaa voivansa vaatia jotain, saavansa pitää arvokkuutensa, vaatia jotain, olla mukana saamassa jotain. Köyhä tietää rikkaiden elämästä, vaikka hänen omansa on rajoittunutta. Rikas tietää olevansa etuoikeutettu mutta pitää sitä täysin hyväksyttävänä, on oikein, että hänellä on kaikki mitä hän tahtoo. Köyhän pitäisi vain vähän yrittää.

On helppo elää kun ei tarvitse surra huomista. Kirjailijat ovat kertoneet köyhistä ja lukijat ovat kauhistuneet kurjuutta joka on turhaa, maailmassa on riittävästi kaikkea kaikille. Miksi minä tästä ylipäätään kirjoitan. Runoilijana kannan huolta niistä joilla ei ole mitään koska tunnen heidän haaveensa, heidän unelmansa.

Itsekin selaan lehtiä ja katselen taloja joissa en koskaan tule asumaan, uima-altaita joihin en koskaan tule hyppäämään pää edellä auringon kullatessa maiseman.
Joitakin asioita liikkuu mielessäni nyt ja ne etsivät toisiaan. Nyt doublet löysivät toisensa ja se hyvä alku. Näen miten he liikkuvat kapeilla kujilla ja nyökkäävät ohi mennessään toisilleen tunnistaen oman kääntöpuolensa, oman toisensa.

Aikaa ei ole, ja on kaikki aika maailmassa. Minulla on oma aikani. Jos tunne siitä, että kuuluu maailmaan, että on yhtä kaikkeuden kanssa, olisi perustunne kaikilla ihmisillä, emme ehkä vaeltaisi polveen saakka kurjuudessa vaan olisimme valaistuneita ja hymyilisimme herätessämme.

Olisi hyvä edetä tunteesta, että kuuluu tänne, että maailma on koti ja toisella puolen toria kulkee Double. Olemme turvassa, kaikki on hyvin. Olet hopea peilissäni. Aikaa ei ole mutta me olemme rajalliset.

Ilta, aina on ilta tai yö. Kubisti kuvaa sitä mitä näkee,yhden silmän, posken, käden. All you see is all you get. Stein. Sveitsiläisen kotini ovessa teksti I am nobody. Löysin jatkon sille vuosikymmeniä sieltä muuttoni jälkeen lukiessani Emily Dickinsonin valittuja runoja.

Heidät on palautettava omiin elämiinsä, minä en tahdo muistaa heitä enää, sanon. Olet epäkohtelias. Ajattele mitä sinun eteesi on tehty. Ajattele vain. Minähän ajattelen, minä ajattelen koko ajan, olen kiitollinen sydänjuuriani myöten. Minä jos joku olen tyytyväinen ja minä jos joku olen kiitollinen. Tauotta. Lakkaamatta muistan olla kiitollinen. Silti heidät on palautettava omaan aikaansa, omille paikoilleen, takaisin

Elokuvassa naisen paluu lapsuuden maisemiin päättyy kuolemiin, kyyneliin ja verenvuodatukseen. Hevoset juoksevat yli, sudet kulkevat ja ulvovat lähimetsissä. Matriarkka korottaa äänensä. Kuka enää uskaltaa palata Marseillehen tämän jälkeen?

Ilmiselvästi oli ihmisiä, jotka tahtoivat olla suomalaisia. Oli olemassa ihmisiä, jotka tahtoivat elää ja vaikuttaa Suomessa, vaikka heitä kohdeltiinkin ylimielisesti ja kaiken aikaa heitä siitä muistuttaen, että he eivät mitenkään voineet olettaa että heidän sallittaisiin kuulua tänne. Heille ei koskaan annettaisi anteeksi sitä, että he olivat tulleet maahan joka ei ollut heidän oma kotimaansa, heidän synnyinmaansa. Kuitenkin demokratia toimi. Vaaliosanotto oli ennätyksellinen. Kansa oli sanonut sanottavansa. Oli paljon, mitä kansa mietti ja kantoi salaa sydämessään, mitä se ei koskaan sanonut ääneen.

Soitit jollekin viranomaiselle ja kuin ihmeen kautta seuraavana päivänä vakava postinkantaja toi pyytämäsi paperin, sitä ei ollut voida uskoa todeksi. Kaikki toimi. Koko Suomi toimi kuin yhtenä orgaanisena olentona. Oli oltava kiitollinen että pääsi sellaiseen maahan asumaan, jossa viranomaisiakaan ei tarvinnut lahjoa. Kurssilla opetettiin kieltä ja neuvottiin menemään töihin heti kun kielitaito riittäisi. Kuka sitä nyt odottaisi, suuri osa maahan tulleista etsi heti töitä, kyllä niitä riitti, tilapäishommia, jotain teki mieli tehdä kun kerran voi ja jaksoi. Rahaa aina tarvitsi. Demokratia on yllättävän kallis hallintomuoto, sen ylläpitämiseen menee äärettömän paljon varoja. Kansalainen on hyvä ja hakeutuu palkkatyöhön.

Kansalaisetkin tarvitsevat rahaa, yllättyen itsekin siitä, miten paljon. Niinpä Muradkin heti alusta asti löysi työtä. Ensimmäisenä vuonna ei siivoaminenkaan tuntunut nöyryyttävältä. Heti saatuaan ensimmäisen vähäisen palkkansa hän lähti junalla etelään tapaamaan Hamidia, taidemaalariystäväänsä, joka asui Firenzessä. Hänen perheensä oli ollut vauras mutta sodan jaloissa omaisuus oli menetetty.

Tästä kertoessaan pakolainen tiesi, ettei häntä uskottaisi tai hänen epäiltäisiin suurentelusta ja suomalaiset vanhemmat ihmiset muistivat hyvin, miten Karjalaan jäi evakoilta yhtä ja toista. Hamid asui hyvin vaatimattomissa oloissa, mutta hyvin usein aloitteleva taiteilija sai tyytyä melko vähäpätöisiin oloihin, asuihan Picassokin matalassa majassa jonka nimenä oli Bateau-Lavoir Pariisissa ja päätyi lopulta linnaansa.

Hamidin kohtaloksi jäi tyytyä vaatimattomiin oloihin kunnes menehtyi piirrettyään turistien kasvoja vuosikymmeniä niin, että lopulta hänestä tuntui kuin olisi piirtänyt yksiä samoja tyytymättömiä kaiken nähneitä kasvoja ja tajusi lopulta, ettei oma taiteellinen luomisvimma enää palannutkaan.

Aivan kuin pakolaisen asema olisi niin houkutteleva, että kuka tahansa nykyään sanoo olevansa eksiilissä, expatriaatti, pakolainen, siirtolainen, muukalainen. Minulla on valloonien verta, sanovat monet. Houkutteleva muukalaisuus. Miksi ei. Monet ovat hukassa ja eksyksissä. Seiso pimeällä seudulla öiseen aikaan ja katso ylös, muukalaisen sydän lyö kiivaasti ja tulee mieleen, että ehkä on eksynyt, vai onko tämä koti? Mistä me oikein tulemme? Vedä ikkuna kiinni, on vaarallista alkaa kysellä, mistä me tulemme. Mitä tämä oikein tarkoittaa? Miten on käynyt filosofeille? Runoilijoille? Muista! Koska viimeksi eksyit ja nautit siitä, että löysit jotain odottamatonta?

Farhad, nuoruudenystävä opiskeluajoilta, taas onnistui taiteilijana, maalasi suuria tauluja joita myytiin kahdella mantereella. Hänen aiheensa oli raja olemisen ja olemattomuuden välillä. Se myi uskomattoman hyvin. Hän kulki suruttoman oloisena harmaahiuksisena maailmanmiehenä joka loihti esiin abstraktia olemisen maisemaa jossa ei pakolaisen surkeasta kohtalosta kertonut yksikään siveltimenveto.

Hänen askeleensa olivat kevyet ja hän matkusti studiolleen toisella puolella maailmaa tietoisena siitä, että ihminen onnistuu jos vain uskoo itseensä. Hän vältteli vanhoja tuttuja, etenkin niitä joiden kanssa oli paennut kotimaastaan. Jos joskus oli pakko heitä tavata, hän odotti, että hänelle tarjottaisiin teetä ja leivonnaisia ja kohdeltaisiin kuten menestynyttä taiteilijaa tuleekin kohdella, kunnioituksella.
Hän ei tahtonut muistella menneitä. Niitä ei ollut. Oli vain tässä ja nyt. Menestynyt mies ei vilkuile olkansa
yli eikä tarjoa teetä ja baakelseja vanhoille ystäville vanhojen hyvien aikojen vuoksi.

Kerran kirjailija kaupungilla sattui ohittamaan Farhadin. Hän luki vielä kerran edellisen kappaleen varmistuakseen siitä, ettei ollut kyseessä kunnianloukkaus. Hän vain tahtoi ilmaista miehen itsetyytyväisyyden ja menestyksen tuoman varmuuden jotka eivät jääneet keltään huomaamatta.

Hän repii irti kansiosta työtodistuksia, joita hän ei aio enää kellekään näyttää, on eläkeikä melkein kynnyksellä. Hän ei enää ano yhtään mitään. Ei pyydä, ei tyrkyttäydy mihinkään. Käännyn kannoillani ja huokaisen helpotuksesta.

Työtodistus ravintolasta jossa oli punavalkoruutuiset pellavaliinat ja runsaasti kynttilöitä, kansainvälinen eli amerikkalainen musiikki vaimeaa ja ruoka mautonta, mutta sen sijaan kallista. Valkoinen Hanhi. Minä hikisenä keittiössä kuuraamassa kattiloita ja taivuttamassa suomenkielen teonsanoja.

Suomesta lähti kolmesataa tuhatta henkeä köyhyyttä pakoon Amerikkaan, Kanadaan. Evakot tulivat turvaan sodan jaloista. Heitäkin oli kolmesataa tuhatta. Köyhyyttä ja työttömyyttä pakoon lähdettiin Ruotsiin, Saksaan, maailmalle. Heitäkin oli kolmesataa tuhatta. Sitten tulivat pakolaiset Suomeen. Kuinka monta heitä on, ei ainakaan kolmeasataatuhatta, ehkä kaksisataatuhatta. Maailmantilanne ei vaikuttanut rauhoittuvan, voisi hyvinkin tulla vilkasta Suomessa.
On tullut uuteen maahan ja yrittänyt parhaansa. Paras ei koskaan riittänyt. Piti koko ajan kurkottua yhä ylemmäs, nousta vielä yhdet portaat, jotka nekään eivät johtaneet mihinkään. Piti seistä varpaillaan koko ajan. Pää pystyssä. Voittamattoman näköinen ilme kasvoilla. Ei saanut koskaan antaa periksi. Piti vielä vain tehdä yksi temppu, näyttää, että kelpaa. Vielä yksi kurssi, sata uutta pistettä.

Yrittämisen Portaat eivät johtaneet mihinkään kuten ne joita rakennettiin vuosikymmenien aikana Winchester Myster Housessa, jota ei rakennettu asumista varten vaan siksi, että perheen asetehtaan valmistamilla aseilla murhattujen sielut vaativat kostoa ja niitä piti eksyttää pitkin suuren talon loputtomia käytäviä. Piti pyytää vielä kerran, anoa yhä uudelleen, lähettää todistuksia, todistaa olevansa olemassa ja osaavansa jotain. Piti saada muut vakuuttumaan siitä, että oli olemassa, katsokaa minua, minä olen tässä, piti tekeytyä olemattomaksi, näkymättömäksi. Itse asiassa toivoivat, että olisin kadonnut kokonaan.

En koskaan tuntenut olevani toivottu tässä maassa. Olisivat toivoneet minun olevan pikapakolainen, sellainen joka saa uuden passin ja sitten lähtee vähin äänin saman tien. Jonka olemassaolon voisi unohtaa ennenkuin hänet on edes huomattu. Näin ei käynyt. Diktaattoreilla on ällistyttävä kyky tarrautua valtaansa vuosikymmeniksi.
Hän kuuntelee Erik Satien Poudre d’or´ia, mutta hetken päästä hän löytää Abdul Wahabin lauluja ja alkaa vimmalla repiä kurssitodistuksia ja työtodistuksia. Hän repii ne pieniksi suikaleiksi ja laittaa vielä kerran avaamaansa muovikassiin. Ihmeellistä miten monta peruskurssia yksi ihminen ehtii elämänsä aikana käydä. Olen perusteellisin pakolainen jonka tunnen.

Siv, se uusi siivooja on tullut.
Missä hän on.
Täällä ovella, pyydänkö sisään.
Pyydä.

Katselin ympärilleni, se uusi siivooja olin minä. En ollut vielä luonut vanhaa nahkaani, yliopisto-opettajan nahkaani vaan kuvittelin että kaikki jatkuisi, että olisin hetken Helsingissä, Turussa, jossain muualla, ehkä Tukholmassa tai Pariisissa ja sitten palaisin kotiin ja kaikki olisi kuten ennen. Minä olisin kuten ennen ja palaisin vanhaan työhöni, tervehtisin apulaistani ja menisin huoneeseeni missä täyttäisin velvollisuuteni kunnes olisi lounastauko jolloin lähtisin ulos syömään. Joku toinen istuu nyt tuolillani ja katsoo ulos ikkunastani ja apulaiseni vie teetä jollekin toiselle joka ei ehkä edes tiedä minun koskaan olleenkaan siellä.

Sinäkö olet se uusi siivooja, tervetuloa. Minä näytän sinulle paikkasi.

Minut osoitettiin pieneen likaiseen kopperoon jossa sain vaihtaa vaatteet ja polttaa tupakan sekä syödä lounaani. En polta ja inhosin sitä miten vaatteeni alkoivat haista tympeältä tupakansavulta kun säilytin niitä kaapissa. Siellä olivat myös siivoustarvikkeet. Tartuin töihin ja päätin lähteä Perugiaan samana päivänä kun ensimmäinen palkkani tulisi. Tein sen. Ensimmäisen palkkani saatuani sanouduin irti ensimmäisestä työstäni uudessa kotimaassani, ei, uudessa asuinmaassani.

Mikään ei ollut kuten ennen. Muutuin yliopiston opettajasta siivoojaksi. Nyt joku toinen siivoaa minun sijastani. Mikään ei tule olemaan kuten ennen. Samaan virtaan ei astuta kuin kerran.

Keitä nämä ovat, henkilöt jotka keskellä yötä ryntäävät häiritsemään minua kun olen juuri nukahtamaisillani, samat jotka häikäilemättä tulevat uniini, sukulaiset, vainajat, joista erosin kauan sitten. Muita ihmisiä, sivuhenkilöitä, ohikulkijoita, tuttavia, ystäviä, tulee myös samalla ovenavauksella, nyt on huone täynnä väkeä. He liikkuvat, pysähtyvät, elävät, kuolevat ja unohtuvat.

Ymmärtäjät tulivat, auttajat, selittäjät, tulkit, opettajat. Kokonainen ymmärtäjien armeija. Minä olin mielenkiintoinen, minä olin avun tarpeessa ja heikko, minulla ei ollut asemaa, ei asuntoa, ei työtä, ei rahaa. Kaiken lisäksi en osannut heidän kieltään ja tuskin tiesin, missä Suomi on. Kirosin koulujärjestelmää kotimaassani, joka salli minun oppia sen verran englantia että minä en sillä missään koskaan tulisi selviämään sekä sen verran maantiedettä että juuri ja juuri tiesin olevani Euroopan äärilaidalla vaarassa pudota kokonaan kartalta.

Minua koetettiin ajaa kapeaan uomaan, karsinoida. Minä itsepintaisesti tahdoin kotiin takaisin jatkamaan omaa elämääni. Kenen elämää minä jatkaisin täällä, en ainakaan omaani, se jäi kotimaahan, se jäi pieninä sirpaleina eri puolille Eurooppaa. Ensimmäisenä päivänä Suomessa tajusin, etten koskaan tahtoisi jäädä tänne, asua täällä, yrittää tulla suomalaiseksi.

Minusta tuli yhä enemmän oma itseni, koetin pysytellä samana kuin ennen pelosta alkaa muuttua suomalaiseksi. Kun tutustuu tähän kansaan, alkaa nähdä oman itsensä kuin äärimmäisen kirkkaassa valossa täysin virheettömästä peilistä, näkee itsensä, tutustuu omaan itseensä. Eikä tahdo muuttua suomalaiseksi, ei millään pahalla, ei mitään henkilökohtaista ketään suomalaista kohtaan, vaan muuten vain, ei tahdo. Kuka tahtoisi, ei kukaan. Muuttua joksikin muuksi kuin mitä on, vain siksi, että sopisi joukkoon johon on joutunut historian kouran tartuttua häneen ja heitettyä hänet maahan jonka olemassaolosta ei edes tiennyt ennenkuin sinne oli lähdettävä jotta saisi säilyttää henkensä.
Ymmärtäjät näkivät asian niin, että piti heti paikalla alkaa hankkia suojaväri, sulautua, muuttua, olla vähemmän vieras, olla niin samanlainen kuin muut kuin vain osasi. Kotoutua, olla huomaamaton, aivan kuin kotonaan. Puhua suomea. Kyllä sen ymmärsi, jos olisi erottunut mahdollisimman vähän muusta väestöstä ei joutuisi heidän silmätikukseen, erilaisekseen, vieraaksi ja oudoksi, saisi olla rauhassa. Se joka erottuu joukosta, aiheuttaa tahtomattaan eripuraa, ennakkoluuloisuutta, pelkoa. Miksi. Kuka tietää.

Myöhemmin jotkut kiinnostuvat asiasta ja siitä syntyy keskustelua. Jotkut jopa joutuvat politiikkaan mukaan, kirjoittavat blogeja, artikkeleita, kirjoja, esiintyvät julkisuudessa puhuen aiheesta josta eivät asianomaiset itse saa sanoa mitään, heiltä ei kysytä, koska he eivät onnistu tulemaan näkyviksi vaan ovat aina ulkopuolella, outsiders. Minä ja sinä- yhtälö ei toteudu vaan se luetaan suomeksi kuten monella muullakin kielellä Minä ja me. Sinä ja te eivät koskaan astu maagisen liituympyrän sisälle.

Istuin taksin takapenkillä ja saatoin hengähtää ja katsoa ulos. En nähnyt mitään. Katuvalot hujahtivat ohi oransseina viivoina. Suomi on oranssien viivojen maa, muistan ajatelleeni, muuta en nähnyt. Ymmärsin heti astuttuani ulos lentoaseman ulko-ovesta, että olin saapunut maahan täysin väärään vuodenaikaan. En voinut kuvitellakaan, että tämä maa olisi näin autio kun asumattoman tuntuinen pääkaupunki aukeni edessäni, ei ristin sielua. Oli orpo olo.

Jouduimme kolariin, makasin sairaalassa muutaman päivän. Kun minut lähetettiin sairaalasta, jouduin keskelle pimeää maaseutua lumisen maiseman keskelle. Astuin ovesta sisään ja vastaanottotiskillä nojaili nuori mies joka toivotti minut perusteellisen ystävällisesti tervetulleeksi. Paikka oli siisti, yksinkertainen, arvelin suomalaisen arkkitehtuurin olevan juuri tällaista, ei mitään liikaa. En nähnyt ketään muuta vierasta, menin suoraan puhumaan vastaanottovirkailijalle.

Tervetuloa,me pidämme hyvää huolta sinusta täällä ja autamme sinut alkuun, toivottaa nuori mies kohteliaasti kun tulen perille.
Mitä täällä voi tehdä tänä iltana. Onko ohjelmaa?
Kuntosaliin voi mennä, se on alakerrassa. Aamiainen
tarjoillaan tuolla vasemmalla olevassa salissa.

Entä kaupungilla?
Sinne on matkaa.
Outoa, luulin tilanneeni huoneen läheltä kaupunkia.
Ei tämä kovin kaukana ole.
Hyvä. Matka tuntui pitkältä, mutta kun pimeässä matkustaa, niin…

Sekaannuksen vuoksi jouduin maaseudulle vastaanottokeskukseen, mutten huomannut mitään. Sellaiset olot kuin Suomessa on talviaikaan suosivat kaikenlaisia sekaannuksia. Tuskin tietää, missä on.

Olin niin väsynyt onnettomuuden jälkeen että hyväksyin olotilani. Muutaman päivän kuluttua alkoi oudostuttaa.

Mitä muut tekevät täällä?
Nukkuvat enimmäkseen, lepäävät,lukevat, kuuntelevat musiikkia, odottavat.
Mitä he odottavat?

Ratkaisua.

Minkä?

Tilanteensa. Saavatko jäädä vai eivät.

Olen tullut väärään paikkaan.

Saattaa olla. Mihin teidän piti mennä?

Eikö tämä ole Kalastajatorppa?

Tämä on Royal House, vastaanottokeskus. Odottakaa, niin tutkin asiaa.
Keitä nämä muut ovat, turvapaikanhakijoitako nämä ovat, nämä muut?
Niin. Te ette ilmeisesti hae turvapaikkaa.
En varsinaisesti. Tai olen hakenut sitä koko elämäni.
Haette vai ette hae?
En.
Käykää aamiaisella ja minä tutkin asiaa, kerron sitten miten teemme. Soitan johtajalleni ja kysyn, mitä teen.

Minut palautettiin hotelliini missä Murad oli myös huomannut joutuneensa väärään paikkaan. Pimeässä Kalastajatorppa on surullinen näky, vähän valoja välkkyy keskellä pimeää, kaikkialla lunta, pienet lyhdyt valaisevat pihaa. Joidenkin mielestä paikka on romanttinen ja kiehtova. Minusta se on pelottava ja outo. Tapasimme jälleen.

Hän sai heti sekaannuksen selvittyä ja päästyään vastaanottokeskukseen, uuden arvonimen Mamu, se on suomalainen traditio, he inttivät. Minusta hyvin vaarallinen vaikkakin sinänsä mitättömältä tuntuva tapa voi saada pahoja seuraamuksia, on pidettävä silmät auki. Historia toistaa itseään.Sen verran historiaa tunnen minäkin, että tiedän hyvin tarkkaan nimensä menettämisen kauheat seuraamukset. Seuraavaksi annetaankin jo numerosarja, sietää olla varuillaan. Sellaisia tatuoitiin ihmisten käsivarsiin lähihistoriassa. Henkilönumero, henkilötunnus korvaa nimen, varo!Tarraudu nimeesi kuin se olisi kallein aarre maan päällä. Älä luovu siitä, toista se niin monta kertaa, että lahjattominkin virkailija osaa sen unessaankin lausua ja kirjoittaa.

Pidin varani. Miehen ylpeys kärsii siitä, että hänet pakotetaan elämään riippuvaisena yhteiskunnasta, huonoista töistä, olemattomista palkoista. Kuin nainen. Ei voi kantaa vastuuta perheestään, ei pysty auttamaan suurta sukuaan, joka tarvitsee vahvan miehen tuekseen. Minun kulttuurissani mies kantaa vastuun kaikista sukulaisista, jotka häntä tarvitsevat. Tätä ei ole ajateltu tarpeeksi syvällisesti. Se, mitä on ajateltu, on asunto, yksiö keittokomeron kera, ruokaa ja loputtomasti ilmaista kahvia. Vastuuntunne kasvoi kasvamistaan mielessäni kun ajattelin sukuani joka oli täysin riippuvainen meistä jotka jouduimme ympäri Eurooppaa, ympäri maailmaa.

Kun mieheltä riistetään vastuu, tästä tulee vastuuton. Tästä tulee naisen asemaan pudonnut mies, riippuvainen, alistumistaan vastaan taisteleva. Lisää tähän toiseus ja katso sitten miltä näyttää. Naisten asemasta täällä puhutaan, yliopistolla opiskellaan genuskursseja, koko maailmankaikkeutta tarkastellaan genuslasien läpi. Miehen asemasta kukaan ei ole huolestunut. Ihmetellään vain, etteivät miehet viihdy maailmassa, miten viihtyisivätkään kun heillä ei ole mitään tilaa, paikkaa, heiltä viedään asemansa suvun päänä ja naisten ja lasten tukena. Miehillä ei ole mitään paikkaa enää. Ei ihme, että miestä ahdistaa. Miehellä ei ole tilaa missään. Tätä ei kaikissa tilanteissa saa sanoa, tietenkään. Olen kuullut useamman kuin yhden miehen tätä ihmettelevän. Metsästäminen, kalastaminen, ehkä sota tai tietokone-pelit, miesten kulttuurinen tila kapenee ja kapenee kunnes meillä ei ole mitään. En ole ainoa joka ihmettelee, mitä tekemistä miehillä on maailmassa jos naiset selviävät aivan hyvin ilman miehiä. Miehen on saatava tuntea, että häntä tarvitaan.

Hän avaa vaatekaapin ovet levälleen niin että peiliovi heittää huoneen syrjään kuin käytetyn vaatteen ja pudottaa sen pimeään nurkkaan. Hän ottaa sieltä summamutikassa vaatteita.

Talvivaatteet, murahtaa Murad ja raastaa puseroita muovikassiin. Näitä en enää koskaan käytä. Kengät menevät saman tien, kömpelöt, rumat talvisaappaat, joiden pohjat ovat kuluneet. Hän kiirehti viemään vaatteet roskahuoneeseen. Vagabond, kyllä on komea nimi kengillä. Kotiin lähdettyäni kuljen sandaaleissa koko lopun elämäni. No, elämä ei ole muotinäytös. Hän ei tahtonut ostaa uusia kun ajatteli joka vuosi, että tämä olisi viimeinen talvi eikä sitten enää asuisi täällä. Tapahtumat kulkivat hitaasti hänen kotimaassaan ja talvi toisensa jälkeen kului ja hän vain kulki saappaissaan, korjautti niihin uudet pohjalliset ja kulki niissä hartaasti toivoen kerran astuvansa viimeiset askeleet täällä pohjoisessa. Tähän mennessä hän oli erehtynyt, mutta nyt hän ei enää epäröinyt.

Murad laulaa Abdul Wahabin mukana ja lyö sormilla tahtia pöytää vasten. Yhteiskuntaopaskin täällä on. Minä tämän yhteiskunnan tunnen, hän kivahtaa ja vääntää musiikin yhä kovemmalle. Naapuri hakkaa seinää, Murad nyökkää päätään. Pianhan minusta pääsette, hän murahtaa heittäessään lukemattoman yhteiskuntaoppaan seinään.

Naapuri yltyy huutamaan kunnes saa yskänkohtauksen ja lopettaa protestoinnin. Ovi pamahtaa, kotimaista musiikkia suosiva Jari lähti ulos.
Surullisia dokumentteja, surun dokumentteja, Murad mutisee rutistaessaan aanelosen jossa dokumentoidaan hänen halunsa olla osana yhteiskuntaa, ottaa osaa, hakea töitä tiskaajana ravintolassa. Kyllä töitä annettiin, niitä jopa tyrkytettiin, minut jopa yritettiin väkisin saada töihin, siihen luokkaan jota yhteiskunta vaivihkaa salaa itseltäänkin kehitti juuri vartavasten mamujaan varten. Mamut, sehän kuulostaa tulevaisuuden puolueelta. Pian Helsinki on kuin Rio vuodet ympäri, lumikin sulaisi teiltä, niin railakasta menoa täällä pian on, tanssitaan kaduilla öisin ja päivisin elämä tulee olemaan muuten vain vilkasta. Kauppa käy. Kansa juhlii. Poliitikotkin ihmettelevät, miten tässä näin kävi. Suomella on vielä edessään mielenkiintoinen tulevaisuus.

Kantaväestön omat kuviot, maan tavat, nuorten miesten käyttäytyminen ulkona, rite-de-passage-ilmiöt sekä muut kulttuuri-ilmiöt. Niistä saisi surullisia dokumentteja , jos jotakuta kiinnostaisi. Hän soittaa ystävälle jonka on tuntenut nuoresta saakka ja joka jakoi alkuaikojen ilot ja surut. Muistuu mieleen, että ilojakin oli, hän miettii, iloja oli runsaasti alussa. Alkuaika oli iloista ja toiveikasta.

Oli ilo päästä sodan jaloista, oli ilo olla hengissä, nuori ja terve, täynnä intoa ja entusiasmia. Oli ilo elää. Oli ilo olla yksi niistä jotka ylittivät rajan öiseen aikaan ääneti ja selvisivät ulos maasta hengissä. Tuntui kuin mahdollisuuksia olisi ollut loputtomiin. Kaikki tuntui mahdolliselta. Öiset painajaiset unohtuivat aamulla, oltiin vielä nuoria. Juotiin loputtomia kuppeja ceylonilaisteetä, paketin kyljessä istui lannevaatteeseen pukeutunut mies ja joi heidän seurakseen nimenomaista teetä. Kuunneltiin kotimaan musiikkia kaseteilta, ajatella, kaseteilta, niitäkin on tässä valtava laatikko täynnä, ei ole enää konetta jolla niitä kuunnella. Oli ilo elää. On nytkin, syvä ilo olla olemassa juuri nyt.

Minäkö, minä käyn läpi vanhoja papereita ja tulin ajatelleeksi sinua.
Yhdeltä kulttuuritalolla. Nähdään.

Hän istuu Hamidin kanssa juomassa kahvia, teenjuonti on jäänyt. Maan tavat ovat tarttuneet heihin.

Puolet meidän porukasta on jo poissa, huokaisee Hamid jolla on insinöörin opinnot kesken. Hän tahtoo myös mahdollisimman pian takaisin kotimaahan, auttamaan kansaansa, tekemään jotain niiden hyväksi, jotka kärsivät paikan päällä kun hän sentään pääsi Eurooppaan ja sai opiskella ammatin itselleen.
Huomenna on surukokous, menetkö?
Menen. Muistan kun asuimme alussa samassa huoneistossa Ibrahimin kanssa, kyllä meillä oli hauskaa. Hän oli aina hyvällä tuulella ja luotti tulevaisuuteen, hänellä oli sata rautaa tulessa. Teki työtä yötä päivää, lähetti äidilleen rahaa ja elätti kolme sisarustaan kunnes he menivät naimisiin.
Ibrahim. Olisi voinut uskoa hänen elävän satavuotiaaksi. Sydänkohtaus vielä, niin nuori mies.
Nuori? Yhtä vanha kuin minä.
Sinä olet nuori mies, opiskelija vielä. Et tiedä mitään siitä, millaista oli tulla tänne ensimmäisenä. Meitä oli muutama jotka tulimme samana vuonna, pysyttelimme yhdessä, kaipasimme kotiin ja olimme vuorenvarmoja siitä, että palaisimme pian kotiin, vuoden sisällä, enintään kahden. Siitä tuli neljännesvuosisadan odysseia.

Alkuvuodet olivat kiivaiden keskustelujen aikaa. Kurssien aikaa. Etsikkoaikaa. Keskusteltiin politiikasta vuorokaudet läpi. Oltiin kiinnostuneita siitä mitä tapahtui kotona, Eurooppa ei ollut kovin kiinnostava. Ajatukset olivat kotimaassa. Paluu tuntui vielä realistiselta ja uskoimme sen olevan lähellä. Kukaan ei osannut asennoitua suomalaiseen todellisuuteen siten, että siinä joutuisi elämään vuosikymmeniä, vuosia ainakin.

Milloin lähdet?
Siihen on vielä aikaa. Järjestelen asioita, koetan päästä eroon tavaroistani, on vielä vähän tehtävää. Työ alkaa vasta syksyllä.
Onnenpoika.
Harmi, ettei hän selvinnyt ja lähtenyt kotiin niinkuin aina sanoi tekevänsä. Vielä tämä työ ja tämä, hänen piti säästää rahaa ja luoda sitten kotona jotain suurta, perustaa yritys, tehdä yhteistyötä suomalaisten kanssa kotimaassa.
Hae minut kahdelta, mennään yhdessä surukokoukseen huomenna.

Mies oli kävellyt illalla kotiin puiston poikki ja tuupertunut siihen. Ketään ei ollut lähimaillakaan ja hän menehtyi paikalla. Hänen urhea sydämensä ei jaksanut enää.

Surukokouksessa kaikki muut jo kuolleet ystävät tulevat mieleen, istuvat vieressä, ovat mukana suremassa. Surkeaa, surkeaa. Miksi piti tulla tänne ollenkaan? Olisi ollut verrattomasti parempi jäädä kotimaahan. Ehkä siellä olisi pysynyt hengissä jotenkuten, olisi saattanut olla elossa ja kaikki tämä olisi ollut turhaa. Toisaalta, jos olisi jäänyt, olisi voinut myös kuolla taisteluissa vuosikymmeniä takaperin.

He jäävät ällistyttävästi paikoilleen ilmaan, aikaan, johonkin, en tiedä mihin, yöhön, tyhjään ilmaan vuoteen yläpuolella, tyhjyyteen. Joku puhaltaa antaumuksella okariinoa ja mummo vie minut polkua pitkin lähteelle. Opin uusia sanoja mutta en osaa pitää kiinni totuudesta. Kurkotun katsomaan hautajaissaattoa ja sanon itselleni sanan kuollut ymmärtämättä mitään tästä kaikesta.

Murad laittaa roskiin vietävät kassit ovenpieleen, sulkee tietokoneen, pukee ylleen kerroksittain paljon vaatetta sillä ulkona on viileää ja tuulee kaiken lisäksi. Käteen sattuu Nasser-vainaan villapaita jonka hän sai ystävänsä Nasserin äidiltä kun tämän poika oli kuollut taistelussa. Yksi hänen parhaita ystäviään. Paidan hän vie keräykseen, joku köyhä suomalainen saa pitää Nasserin sotahistoriallista villapaitaa talvipakkasella.

He tarttuvat minuun. Minä yritän karistaa vainajiani irti itsestäni, minulla on vielä vähän aikaa, sanon, kohteliaasti. Koetan saada heidät ymmärtämään, että on välttämätöntä palauttaa heidät elämään, heidän omiin elämiinsä, jotta minä voin jatkaa omaa elämääni. Meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme. He eivät tunne minun maailmaani, kaikki on uutta ja kaikki samaa. Heidän elämänsä toistuvat kohtaukset väsyttävät minua koska minulla on oma elämäni kesken.

Hän tarkistaa, että on puhelin vasemmassa taskussa, oikeassa avaimet ja kuukausikortti ja pankkikortti sekä käteistä kahvia varten. Kuukausikortti, sen ensimmäisen kuukausikortinkin hän löysi siivotessaan, sitä ei tullut heitettyä pois surullisten dokumenttien joukossa. Se oli iloinen muisto siitä, miten vapaa hän oli, sai liikkua pitkin poikin kaupunkia miten tahtoi. Kortti maksoi muutaman kympin, no, ei rahaakaan alussa liiemmälti ollut. Nyt se maksaa kymmenkertaisesti sen mitä silloin. Se oli yksi uuden vapauden symboleista, lippu jolla sai liikkua vapaassa maassa vapaana nuorena miehenä. Olivat ne aikoja. Suomi oli toisenlainen kuin nyt ja hänen tunteensa sitä kohtaan olivat lämpimät, liikuttuneet, kiitolliset, täynnä arvaamatonta rakkautta vierasta kansaa kohtaan joka pelasti hänet varmalta kuolemalta. Mitä aikoja ne olivatkaan.

On sama missä olen. Voin viipyä jopa Suomessa. Suomella on mahdollisuudet vaikka mihin, mutta kansa ei omaa itsetuntoa, on taipuvainen itsetuhoon, vähättelyyn, ei halua sallia onnistumista. Pelkkä kristillinen katsantokantani patisti minua pitämään huolen veljestäni. Veljeni sanoi, että hän on muslimi, mutta minä sanoin, että ei se mitään, minä olen kristitty, no, ei se niin vaarallista ole, sanoi hän. No ei, myöntelin, ei nyt, ei tänä päivänä kun maailma vilisee sekularisoituneita kristittyjä, emme me niin vaarallisia ole kuin ennen, toista oli ristiretkien aikaan.

Ristiretkeläiset tulivat kaupunkiin ja tappoivat kolmekymmentätuhatta ihmistä.Ja sitten eteenpäin seuraavaan kaupunkiin kunnes päästiin aina Jerusalemiin saakka. Aivan vaaratonta kulttuuriperimää se minun kristillisyyteni enimmäkseen on, en muista edes Isä meidän-rukousta. Pitääpä ottaa ja opetella se uudelleen.

Olen sattunut syntymään sekulaariin perheeseen missä pidettiin hyveenä osata ladella ulkoa ne perusrukoukset jotka ikäänkuin suojasivat mahdollisia onnettomuuksia vastaan. Kukaan ei uskonut jumalaan, vaan oikein lausuttuun rukoukseen. Tapakristitty perhe. Oli tärkeää muistaa kymmenen sääntöä, käskyä, no, otan ja muistelen niitäkin jonain päivänä. Katekismus, mikä sana, sekin tulee mieleeni nyt kun veljeni kanssa mietin asioita kaikilta kanteilta.

Murad tervehtii hississä hapanta rouva Nilssonia, joka ei vielä muutaman vuosikymmenen naapuruuden jälkeen ole onnistunut keräämään tarpeeksi rohkeutta tervehtiäkseen muukalaista. Rouva katsoo kattoa kohti ja lykkää rollaattoriaan kohti ulko-ovea. Murad hyräilee jotain mieleen tullutta säveltä, pitää kohteliaasti ovea auki vanhaa täti-ihmistä varten joka kiirehtii ulos ovesta tuuleen ja sateeseen. Hän sanoo iloisena: Olkaa hyvä vaan. Täti tuijottaa suoraan pahastuneena eteensä, ehkä hän kärsii huimauksesta ja on siksi aina pakko tuijottaa suoraan eteenpäin, Murad ajattelee. Ehkä hän on kuuro, hän miettii. Ehkä hän ei pidä hallituksensa pakolaispolitiikasta, ehkä hän pelkää minua.

Nainen oli joskus kauan sitten valittanut jollekulle Muradin ruoasta, hän oli kuullut ohimennessään tämän huomautuksen. Intialaisen alo gobin tuoksut nousivat Muradin keittiöstä eivätkä tätiä miellyttäneet. Suomenkurssilaisia tuli käymään Muradin luona ja tämä aikoi tarjota illallista. He huusivat jo eteisestä, että kylläpä ruoka tuoksuu hyvältä. En ole vielä aloittanutkaan ruoanlaittoa, sanoi hän.

Alussa olin niin kiitollinen, muistelee Murad harppoessaan puiston poikki bussipysäkille, olin sydämestäni kiitollinen pääministerille, hallitukselle, yksittäisille kansalaisille. Hengitin vapautta. Näin vapaan miehen unia. Näin myös painajaisia, pitkään, vuosia. Nämä ventovieraat ihmiset olivat ihmisrakkaudessaan antaneet minulle mahdollisuuden säilyttää inhimillisen arvokkuuteni joka oli uhattuna kotimaassani.

Nojaan päätäni kylmää ikkunalasia vasten ja näen miehen putoavan parvekkeelta, joku korjaa tekstiä punakynällä, se on opettaja-äitini joka puree kynänpäätä ja katsoo ulos ikkunasta toiseen elämään jota ei ehtinyt elää kun piti kuolla.

Jaloja lahjomattomia kristittyjä, ajattelin, avomielisiä demokratian kasvatteja, tällaista siis on kun ihmiset saavat vapaasti elää ja valita maansa johtoon vain rehellisiä ihmisiä joilla on mielessään kaikkien yhteinen etu. Täällä ei lahjota ketään eikä petetä kanssaihmisiä.

Olin iloinen saadessani uuden mahdollisuuden aloittaa elämäni alusta. Olin vapaa. En tiennyt salaisesta opetusohjelmasta mitään. En tiennyt kuuluvani rakenteilla olevaan uuteen uljaaseen luokkaan jolla ei ole nimeä. Meiltä otettiin nimet jotka osoittautuivat liian vaikeiksi maan asukkaiden kuulla, toistaa tai ymmärtää saati kirjoittaa. Virkailijat hymyilivät sanoessaan, että nimeni on aivan liian vaikea ymmärtää saati kirjoittaa muistiin. Naapurit kutsuivat Lähi-Idäksi, kun eivät kehdanneet häiritä ja kysyä, mistä olen kotoisin. Olisin mielelläni kertonut tarinani juurtajaksain, yksityiskohdittain, olisin enemmän kuin mielelläni kertonut miten pääsin perille sinne missä heillä oli ollut ilo syntyä. Ketään ei kiinnostanut.
En tule huomenna kurssille, sanoi Murad kielenopettajalle kurssin alkuviikolla.
Miksi?
Vahtimestari Raimo sanoi Minä tapan sinut huomenna.
Hän sanoi varmaan Minä tapaan sinut huomenna.
Niin hän sanoi.
Hän tarkoittaa, että näemme huomenna. A ja aa ovat kaksi eri asiaa suomenkielessä. Keskity viikonlopulla pitkiin vokaaleihin. Selitän ensi viikolla. Hyvää viikonloppua. En tapaa sinua huomenna. Opettaja, Annika, hymyili tyytyväisenä kun oli selvittänyt murha-uhan joka osoittautui väärinkäsitykseksi lyhyen ja pitkän vokaalin suhteen.
Pitäkää vokaalinne, ajatteli Murad. Minä täältä lähden.

Oli toisenlaisiakin hetkiä, päiviä, sellaisia joina ulkopuolisuus oli täydellinen, hän ei kuulunut mihinkään, alkoi menettää yhteyden kotimaahan eikä sieltä tullut viestejä, ei voinut soittaa, ei uskaltanut, kirjeet eivät kulkeneet ja yhteydet olivat poikki. Hän koki epätodellisuuden kouraisevan sydäntä. Onneksi vasta paenneet pakolaiset toivat kotimaasta kirjeitä, tietoa ja terveisiä kotoa. Kaikkea ei voinut puhelimessa kertoa, piti odottaa että sai henkilökohtaisesti kuulla terveiset.

Ei tahtonut sopeutua, tottua liikaa koska tahtoi takaisin kotiin. Halusi mennä omaan kantakahvilaan missä aina oli istunut ystävien kanssa, ei johonkin Esson baariin missä vanhat ukot örisivät karvalakit korvillaan ja nuoret epäluuloisina supisivat jotain hänen takanaan eivätkä koskaan katsoneet silmiin ja tervehtineet edes. Hän halusi mennä takaisin töihin, suoraan ovesta sisään, hän tervehtisi muita, istuisi oman työpöytänsä taaksen omaan tuttuun tuoliinsa ja katsoisi ulos ikkunasta missä aurinko päivän aikana siirtyisi vasemmalta pihan yli oikealle ja hän tekisi työtä jota osasi, jota varten oli opiskellut vuosikaudet.

Pahinta olivat juhannukset ja joulut, muistaa Murad. Silloin oli kuin olisi ulkonaliikkumiskielto eikä näkynyt ketään missään, kaikki oli suljettu. Silloin tunsi olevansa yksin ja hylätty. Hän seisoi Yliopistonkadun ja Fabianinkadun risteyksessä pitkään. Ei auton autoa eikä ketään jalankulkijaa. Yksin keskellä kaiken. Hän kaipasi helsinkiläisiä. Missä ne
miljoona helsinkiläistä olivat? Se selvisi myöhemmin kun hän vietti juhannuksen Erkan luona maalla. Se kokemus oli viedä hengen ja terveyden eikä Murad sen jälkeen koskaan mennyt suomalaiselle maaseudulle seikkailemaan.

Hän näki miten perheet pakkasivat autoihinsa mitä mukaan mahtui ja lähtivät maalle. Maalle? Itse pääkaupunkikin on autio ja hiljainen ja ruuhka-aikanakin siellä on vain muutamalla kadulla ihmisiä.

Lähde meidän maalle, ehdotti Erkka. Murad oli tutustunut häneen tietokonekurssilla, mies oli tätä nykyä alaansa vastaavassa työssä menestyen elämässään paremmin kuin olisi uskonutkaan kurssia käydessään. Murad sen sijaan unohti oppimansa ja jatkoi omalla urallaan, pakolaiselle osoitetulla tiellä. Erkka tahtoi että Murad saisi kokea suomalaisen juhannusyön maaseudun sylissä järvenrannalla.

Minä viihdyn kaupungissa, en ole koskaan pitänyt maaseudusta, vastusteli Murad.

Sinun on koettava juhannus järven rannalla. Et koskaan tule unohtamaan sitä. Lupaan. Haen sinut yhdeksältä illalla ovelta, ei tarvitse ottaa mitään mukaan. Maalla on kaikkea, lupasi Erkka.

Jahkailtuaan hetken Murad suostui lähtemään juhannuksenviettoon. Siitä tuli kolmen päivän juhla kun kukaan ei lähtenyt ajamaan kaupunkiin ennenkuin neljäntenä päivänä eikä sieltä kaukaa muuten päässyt ihmisten ilmoille kuin omalla autolla.
Sanoin veljelleni, että hän ystävystyisi suomalaisten kanssa jos saisi viettää joulujaan, pääsiäisiään ja juhannuksiaan heidän parissaan. Hän vain yskähti ja kertoi, että kerran hän oli jäänyt jumiin johonkin keski-suomalaiseen saareen eikä päässyt sieltä ennenkuin monen päivän jälkeen ambulanssihelikopterilla. Se suomalaisten kanssa juhlimisesta. Minä kävin hänen luonaan joulun aikaan mutta se oli suuri erehdys. Meitä masensi niin, että seuraavan kerran kun tapasin hänet joulun aikaan lensimme suoraan Madeiralle missä vietimme illat satamassa, sirkuksessa ja ravintolassa. Ikävä kyllä juuri sinä vuonna joulunajan sää oli kuin suomalainen kesä. Funchalin satamassa ravintolan pöydän alla istui puolisokea koira jota syötimme. Tunsimme olevamme kotonamme keskellä valtamerta. Paluu Helsinkiin oli masentava, maan peitti metrin lumikerros ja maa oli pimeä, pimeä, pimeä. Ehdotin, että hän lähtisi mukaani, jättäisi Suomen mutta hänellä oli muita suunnitelmia. Hän lähtisi pian kotiin, takaisin omaan kotimaahansa heti kun saisi rahaa säästettyä, diktaattori syöstäisiin vallasta ja hän voisi palata. Kumpikaan meistä ei uskonut, että siihen menisi neljännesvuosisata.

Erkan kesämökillä koetut keskikesän valoisat yöt jäivät mieleen. Murad oli kuitenkin siellä sivustaseuraaja, joka tahtoi takaisin kaupunkiin heti kun oli syönyt ja hetken seurannut tapahtumain kulkua. Nämä juhlat ilmeisesti jatkuisivat seuraavaan aamuun, aurinko kun ei laskenut, voitiin juhlia yön yli kaikessa rauhassa.
Murad alkoi pelätä näiden olevan kolmen päivän juhlat joista oli kuullut. Tapahtumat kulkivat salaista koreografiaa noudatellen. Ylettömät määrät ruokaa ja juomaa nautittiin sääntöjen mukaan. Keskustelu noudatti totuttua kuviota: Mistä tulet? Oho, ai, en ole ollut siellä, voi, kyllä on sota kamalaa. Niin. Mitä pidät Suomesta? Niin, maailman paras paikka asua, näethän sinä itsekin, katso vain ympärillesi. Miten kauan olet ollut täällä? Puhut hyvää suomea, puhutaan kuitenkin englantia. Koska lähdet pois?

Uidaan isolle kivelle, ehdotti nuori mies ja tönäisi Muradia kylkeen.
En taida.
Tule, hyppää.
Vesi on kylmää, Murad koskettaa varpaalla järven tyyntä pintaa.

Yhtäkkiä hänen takaansa tulee kaksi reipasta miestä jotka tarttuvat häneen ja heittävät hänet veteen ja hyppäävät itse perään. Näin neljä miestä on vedessä, kolme heistä kauhoo kohti isoa kiveä ja neljäs. Neljättä ei näy. Murad ei saa ilmaa, vettä tunkeutuu kurkkuun ja hän tuntee tukehtuvansa. Kauhuissaan hän etsii turhaan käsillään tukea jostain saamatta kiinni mistään ja koettaa jaloillaan etsiä pohjaa löytämättä sitä. Hän näkee ympärillään oudon vedenalaisen maiseman josta ei saa selvää, ei löydä pois. Mustenee. Hiljenee.

Missä Murad?
Lähti uimaan.
Minnepäin?
Onko kukaan nähnyt meidän vierasta?

Lopulta hänet nähtiin paareilla tajuttomana kahden tuhdin sairaanhoitajan kantamana katoavan helikopteriin. Helikopterissa hän ei ennen ollut matkustanutkaan, matka vei suomalaisen sairaalan akuuttiosastolle itse juhannusyönä. Ei tarvinnutkaan odottaa autokyytiä vaan pääsi pois kesken juhlien joissa hän ei varsinaisesti viihtynytkään. Mukaan helikopteriin pääsi saattajaksi itse juhlien isäntä kietoutuneena peittoon joka hätäisesti saunasta haalittiin ja hän selvisi yllättävän nopeasti tajutessaan, että vielä voisi jäädä näistä juhlista vainaja muistoksi.

Otetaan nyt rauhallisesti, sanoi hoitaja kun Erkka puristeli Muradin hervotonta kättä. Onko läheinen?
On. Läheinen ystävä.
Kyllä tämä tästä. Kun vain tulee tajuihinsa. On lyönyt päänsä pahasti.
Minun syyni, minun syyni, omnia mea culpa est, sopertaa Erkka ja tarttuu hoitajan käteen kun Muradin käsi tuntuu pelottavan elottomalta.
Mies ei ole juonut. Te olette.
Hän ei juo.
Kuka hän on?
Entinen opiskelukaveri. Erkkaa alkaa itkettää. Vankilaanko tästä vielä? Juuri kun on elämän saanut kunnolla alkuun.
Entä te?
Minä mitä?
Uiminen alkoholin vaikutuksen alaisena….
Minä olen absolutisti.
Juotte vain Absolut-vodkaa, vai?
Minä olen rehellinen yksityisyrittäjä ja olen juuri alkanut onnistua ja sitten tämä. Miksi suomalaisia aina kiusataan alkoholista? Muutan ulkomaille, jollette anna minun olla.

Olisiko siksi, että alkoholista on niin paljon kiusaa suomalaisille. Rauhoitutaan nyt, päästäkää irti käteni. Ollaan perillä. Teitä ei enää periaatteessa tarvita, voitte palata juhliin. Olettehan te isäntä sentään.

Murad ei osannut uida muttei tahtonut tästä isäntänsä pahoittavan mieltään vaan kokeili leppoisasti järven vettä. Hän luuli riittäväksi syyksi olla uimatta sen, että vesi oli viileää. Hän ei tiennyt, että jokikinen suomalainen osaa uida. Erkka pääsi jatkamaan juhlia kun Murad jäi hoitoon odottamaan tajuihinsa tuloa. Alkoholilla ei ollut osuutta onnettomuuteen, pääteltiin. Erkka joi teetä kolmannen juhlapäivän ajan eikä puhunut mitään. Murad ei koskaan enää juhlinut juhannusta. Uimakouluun hän meni muttei oppinut koskaan uimaan. Uida- duida osaatsä uida, pysytsä pinnalla? Lauloi uimakoulussa joku mutta Muradia ei naurattanut.

Meitä ohjattiin ja johdateltiin sinne minne he meidät tahtoivat: omaan luokkaamme joka tekisi työt joita he eivät enää tahtoneet tehdä. Kun maahan tuli aalto aallolta eri maista ihmisiä, uusi ryhmä joutui aina ensin syrjityksi ja kaltoin kohdelluksi ja sitten vasta sen sallittiin kuvitella kuuluvansa tänne.

Kuljetan isoäitiä Ristiinaan mutta hän sen kun soittaa yhä innostuneemmin mandoliinia ja hymyilee ilkikurisesti eikä tahdo pysyä Ristiinassa, hän tahtoo väen väkisin olla Rauhankadulla Turussa kaikista paikoista. Ne ovat vaihtaneet ikkunat siellä, sanon hänelle, mutta hän vain laulaa jotain surumielistä laulua ja minä pyyhin kasvojani silkkiliinalla. Et tuntisi enää paikkaa, sanon vaikka tiedän ettei se ole totta. Se mitä ikkunasta näkisit, on aivan muuta kuin se mitä silloin näit. Se ei tee mitään, sanoo isoäiti ja jatkaa mandoliinin soittoa entistä innokkaammin.

Kuljen mielessäni pitkin Rauhankatua ja tulen suoraan Drottninggatanille, menen syömään lounaan Rydbergille. Luen kirjaa leppoistamisen tekniikoista ja nautin kalakeittoa. Aurinko paistaa hetken ikkunaan ja valosta heittyy suoraan Strindbergin sanojen metallisiin kirjaimiin. Näen että siinä lukee…ja mieleeni tulee Uninäytelmä, tulevat mieleeni näyttelijät Rabatissa, aallot Atlantin rannalla, eloisa keskustelu biljardipöydän ympärillä. Um Khaltoumin ääni kaiken yllä hiukan rahisevista kovaäänisistä. Mitä minä täällä teen?

Tyhjät hyllyt muistuttavat jostain jonka saan nyt unohtaa. Pian kaikki hyllyilla lojuneet esineet, paperit on käyty läpi, en tarvitse niitä enää. Ei tarvitse enää anoa mitään, pyytää mitään, etsiä mitään, haluta mitään. Olen perillä. Olen perillä alussa. Voin vihdoin elää omaa elämääni. Istun Baliman terassilla, aurinko laskee.

Vastaanottokeskus on varsin vaatimattomasti sisustettu, mistä huomautin Annalle. Hän sanoi, että tämä on ikäänkuin läpimenoasunto, sitä voi ajatella ensiasuntona, sen jälkeen sitten Aallon tuolit ja pallonojatuolit ja Koiviston pöydät, luonnollisesti. Veljeni oli pahoittaa mielensä kun olin niin kriittinen. Hän sanoi, että on aivan selvää, että alku on vaatimaton. Per aspera ad astra, hän sanoi. Osaatko latinaa, kysyin innostuneena sillä nykyään surukseni en usein tapaa ihmisiä jotka osaavat latinaa. En, hän myönsi, vain sananlaskuja. No, onhan sekin jotain, sanoin. Minä en osaa yhtä ainoaa sananlaskua arabiaksi, tut mir leid. Tuota minä en osaa, sanoi veljeni, no, ei se mitään, sanon, se on saksaa, kieltä jota olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa koko elämäni. Miksi? Ai, niin, sanoi hän eikä siitä sitten puhuttu sen enempää.

Minulla oli selvä etulyöntiasema englanninkielisenä, kukaan suomalainen ei näyttänyt hallitsevan arabiaa. Saksaa kylläkin ja ruotsia sekä jonkun verran venäjää jolla kuulemma korvaavat ruotsinkielen joka on kuulemma pahoittanut monen mielen. Ruotsinkieliset puhuivat suomea vain kello kahdeksan jälkeen illalla, sen jälkeen oli vaarallista puhua ruotsia, saattoi saada puukon selkäänsä, sanovat.

Keskellä viikkoa keskuksen johto päätti, että voisin viikon lopulla viedä veljeni pois sieltä, hän saisi tilapäisesti asua hotellissani josta varasin hänelle huoneen siihen saakka kunnes lähtisin maasta. Tuntui kuin jättäisin hänet heitteille, jos nyt lähtisin, joten päätin jäädä vielä viikoksi. Keskellä talvea eksoottisessa Suomessa, olisi jotain kerrottavaa myöhemmin, ajattelin. Maailman paras maa. Tulin siihen takaovesta ja siksi huomioni eivät ehkä vastaa tarkalleen epiteettiä.

Kuka tahtoo joutua Suomeen? Kuka edes uskaltaa elää suomalaisten parissa? Täytyy olla todella epätoivoinen tilanne kotimaassa, jos joku pitää tätä pelastuksena, turvallisena satamana maailman myrskyissä.Tämä maa on väkivaltaisuudessaan pelottava. Täällä murhataan enemmän ihmisiä kuin missään muualla Euroopassa. Maan löytää myös itsemurhatilastojen huipulta. Minä tahdon oppia saamenkieltä, minä tahdon tulla ruotsinkieliseksi, eikö teillä todellakaan ole venäjänkielistä luokkaa kotouttamisohjelmassanne?

Tarjoilija veti essunnauhat solmusta, pakkasi laukkunsa ja matkasi etelään. Hän lähti yhä uudelleen maailmalle, etsimään aiheita, oppimaan jotain elämästä. Tietoisuudenkohotusta, mietiskelyä, kielikursseja, hän etsi ja löysi. Hänestä tuli kirjailija vaikka hän enimmäkseen vältteli aiheita jotka työntyivät hänen elämäänsä, hänen tietoisuuteensa. Runoilijana hän kirjoitti rivien väliin sen, mitä ei osannut sanoa ääneen, ei uskaltanut ajatella.

Isoisän vien Laatokan rannalle, jätän hänet istumaan kivelle siihen, missä rentukat kukkivat, haaveilemaan Australiasta. Hänhän ei siihen jää. Hän sanoo minulle vieraalla kielellä viisauksia ja minä yritän olla tuima ja vihainen ja jättää hänet siihen mutta hän sitoo sukset jalkaansa ja hiihtää päättäväisesti kohti saarta missä munkit asuvat. Tämä kaikki on kauan ennenkuin minä suvaitsen syntyä ja silti tätäkin minun on kannettava mukanani. Hänen saksankielensä, hänen ruotsinkielen tuntinsa, hänen englannin oppituntinsa jatkuvat iankaikkiseen. Minulle tulee postissa paketissa Shawn kirja kerta kerran jälkeen, mihin minä sen laitan? Niitä on jo satoja.

Dialogi on mahdollinen kun kumpikin tuntee itsensä, on kurkistanut sydämeensä ja nähnyt. kutistamassa toista, Minä ja minä on me.
Puolivuosisatainen tutkimusmatka on lopuillaan, tästä eteenpäin osaan kulkea itse, kiitos, en tarvitse enää tukea, en ainakaan nyt, en koko ajan, nyt selviän eteenpäin.
Jokainen on kaksi. Jokaisella on sisäpuoli ja ulkopuoli, on minä joka olen itselleni ja minä joka olen muille, maailmalle. Näiden kahden minän leikkauspisteessä on kirkasta valoa, ei varjoa.

Artaudin kaksi, Meyerholdin kaksi. Minun omat Minä & minäni. Janus, ovenpieleen nojaa mies jolla on kahdet kasvot, Janus. Kuka hän on, tunnenko minä hänet. Tottkai tunnen.

Tulkitaan se, mitä joku sanoi aamuvarhain kun lintuja ei kuulunut vaan leuto tuuli syöksyi sisään avoimista ikkunoista ravistellen ohuita verhoja ilmassa. Mitä hän sanoi. Hän sanoi. Nyt riittää. Ei enää halveksuntaa, ei vähättelyä, ei vääristelyä. Mistä hän puhui. En tiedä. Elämästä, ties mistä.

Entä tästä eteenpäin. No, filosofi avaa sateenvarjonsa ja astuu ulos sateeseen vihellellen laulua jonka sanat kirjoitti Prévert jonain surullisena hetkenään pariisilaiskahvilan pöydän ääressä kun hänen koiransa painoi kuononsa käpälien väliin ja nukkui.
Eipä palata menneisyyteen nyt. Ollaan tässä nyt. Sahan ääni leikkaa viileää ilmaa, ovi avataan, joku noutaa nauloja, kuulen albaniankielistä laulua kun työtään tekevät nikkarit saavat työn kunnolla alulleen. Heitä naurattaa. Sahaavat puuta jonka tuoksu tulee tänne saakka raollaan olevasta ovesta. Minun työni on aluillaan, olen pääsemäisilläni sisään tekstiin.

Se, mitä sanotaan, ei merkitse mitään. Merkitseekö se, mitä tehdään jotain. Se. Ajattelu, sitten. Ehkä. Ajatus, sen ilmaiseminen sanoin ja sitten teko. Missä nyt mennään. Istutaan nyt vaikka keinutuolissa ja kuunnellaan vaikka musiikkia jota naapurissa soitetaan, pianolla, huonosti.
Aie, aihio, kuvitelma, suunnitelma, sanat, etsin nyt sanoja tälle kaikelle, uudelle ajatukselle jonka on tarkoitus johtaa uuteen toimintaan. Muutos on lähellä ja todellinen, uidessani havahdun siihen, että minun tekstini, sen työn alla olevan, henkilöt yhtäkkiä ottavat toisiaan kädestä kiinni ja sanovat, että tässähän me nyt olemme. Meitä on kaksi, double, jokainen on kaksi, ei yksiselitteisesti sitä vaan sitä ja myös jotain muuta. Laskutoimituksessa jää aina jotain jäljelle, jotain jää yli. Jotain mitä ei voi selittää. Se, mitä ei voi selittää, on se, mitä on yritettävä ymmärtää, saavuttaa, lähestyä ja sen jälkeen elää sen mukaisesti, sen mille ei ole sanoja.

Mutta kirjailijalle on äärimmäisen turhauttavaa yrittää kirjoittaa kertomus jossa aika läikkyy yli laitojen, jossa kuljetaan paljasjaloin yli lattian jolle ikkunasta valuu sulaa kultaa, on aamu, ollaan jossain muualla. Keittiönlattialla on kaksi paria sandaaleja, miehen ja naisen. Ne vaikuttavat jotenkin mielenkiintoisilta ja niistä voisi kertoa jotain, vaikka sen, kenelle ne kuuluvat ja miksi ne ovat siinä. Läheisyys, yhteenkuuluvaisuus, samanlaiset sandaalit, keittiö jossa sitruuna on unohtunut pöydälle ja se on homentunut. Kun nostan sen pois, sormeni menevät läpi sen pehmeän kuoren ja sitruunantuoksu täyttää ilman.

Köyhä tietää paljon rikkaista, köyhän elämä on rajoittunutta mutta hän tietää että muutakin on. Rikas tietää olevansa etuoikeutettu mutta pitää sitä täysin hyväksyttävänä, on oikein, että hänellä on kaikki mitä hän tahtoo. Kaikki on niin kovin yksinkertaista. Köyhän pitäisi vain vähän yrittää. Tämä pätee pakolaisiin. Oppisivat suomenkielen, niin sitten.
Runoilijana kannan huolta niistä joilla ei ole mitään koska tunnen heidän haaveensa, tunnen heidän unelmansa. Olen itse haaveillut ja unelmoinut. Olen itse lähtenyt maasta mutten palannut takaisin.

Tähdet kolminkertaistuvat, kääntyvät ja katoavat. Mandoliini vaihtuu urkuharmooniin ja naapurinrouva kysyy mitä isoäiti tekee kun isoisä kuolee. Palautan isoäitini nyt Ristiinaan, pysy siellä, sanon, pysy siellä niin sinun ei tarvitse seistä haudalla eikä itkeä öisin yksinäisenä ja onnettomana. Pysy vain Ristiinassa. Älä sinä neuvo minua, sinä et ole vielä edes syntynyt, hän huitaisee minua ja minä palaan omaan aikaani, jähmetyn jonnekin kellarin pimeyteen jossa juoksen, juoksen, juoksen laskien kahteentoista jolla olen ulkona ovesta ja kaikki paha jäänyt taakse.
Itsekin selaan lehtiä ja katselen taloja joissa en koskaan tule asumaan, uima-altaita auringon alla joissa en koskaan tule kroolaamaan.
Näen miten he liikkuvat kapeilla kujilla ja nyökkäävät ohi mennessään toisilleen tunnistaen oman kääntö-puolensa, oman toisensa. Se on hyvä alku.

Nuori komea sotilas pelaa vielä biljardia ja nauraa kameraan. Hänestä ei tule sotilasta, en päästä häntä takaisin vuoteen 1917. Mitä sinä sinne sotaan änkemään? Mitä silloin tapahtui? Mitä tapahtui kun hänen piti riistäytyä hätäisesti biljardipöydän äärestä, heittää hieno hattunsa päästään ja lähteä kohtaloaan avaamaan kuin salaista solmua jonka kohdalla on suljettava silmät ja annettava sormien turtua.
Aikaa ei ole paljon, ja on kaikki aika maailmassa. Minulla on oma aikani. Jos tunne siitä, että kuuluu maailmaan, että on yhtä kaikkeuden kanssa, olisi perustunne kaikilla ihmisillä, emme ehkä vaeltaisi polveen saakka kurjuudessa vaan olisimme valaistuneita ja hymyilisimme herätessämme. Olisi hyvä edetä, tunteesta, että kuuluu tänne, että maailma on koti ja toisella puolen toria kulkee Double. Olemme turvassa, kaikki on hyvin. Aikaa ei ole mutta me olemme rajalliset.
Ilta, aina on ilta tai yö. Kubisti kuvaa sitä mitä näkee,yhden silmän, posken, käden. All you see is all you get. Stein. Sveitsiläisen kotini ovessa teksti I am nobody. Löysin jatkon sille vuosikymmeniä sieltä muuttoni jälkeen.

Elokuvassa naisen paluu lapsuuden maisemiin päättyy kuolemiin, kyyneliin ja verenvuodatukseen. Hevoset juoksevat yli, sudet kulkevat ja ulvovat lähimetsissä. Matriarkka korottaa äänensä. Kuka palaa enää Marseilleen tämän jälkeen?

Eräs tuttu sanoi: Suomi on kaunis maa, jos ei tee työtä täällä, täällä viihtyy. Saat olla omissa oloissasi, rauhassa. Kukaan ei häiritse sinua. Kukaan ei puhuttele sinua. Kukaan ei ylipäätään huomaa, että olet täällä. Sinusta tulee filosofi. Suomalaiset ovat filosofeja. Syvällisiä mietiskelijöitä. Kerran Rautatieaseman ravintolassa tarjoilijat juttelivat keskenään nojaten kevyesti pöytään. Mies kohotti äänensä, sanoi Verfremdung. Näytti siltä, etteivät naiset kuulleet. Nainen kertoi tyttärentyttärelleen joka kertoi minulle: Luulimme hänen tilaavan jälkiruokaa. Pakolaiskeskustelu. Filosofiantunti. Brecht.

Töihin älä Suomessa mene, siellä on konflikteja, viet suomalaisen työpaikan, siitä ei hyvää seuraa. Heti ovat selittämässä, että sinä olet miinus sen sijaan että itse luulet olevasi plussaa tälle maalle, tuot perspektiiviä, uusia kieliä, uusia näkemyksiä, taitoja ja tietoa. No. Onnea vaan, jollet usko.

Tämä on vaarallinen maa. Hyvä kun uskaltaa käydä ruokakaupassa. Suojaa minua, huudan naapurille, kun juoksen viemässä roskapussin ulos. Hän huutaa avoimesta ikkunastaan: Kiirehdi, älä katso vasemmalle. Miksi? Siellä on joku ase kädessä, juokse jo. Onko tämä joku sotaelokuva? Ollaanko vielä Sarajevossa? Vai olenko menossa ostamaan vihanneksia ruokakaupasta? En tiedä.

Marusa ei suostu kiinnittämään turvavyötä. Selvisin Sarajevosta, en tarvitse turvavyötä, en käytä sitä koskaan, hän sanoi auton nytkähtäessä äkisti liikkeelle.
Hän ajaa nopeasti ja varmasti, ei pelkää mitään. Trojaborgia, Visbyn pohjoispuolella sijaitsevan labyrintin sokkeloissa hän kertoo käyneensä läpi helvetin maan päällä.

Muinaismuiston ympäristössä kulkiessamme hän on hajamielisen näköinen, polttaa tupakan toisensa jälkeen ja otamme valokuvat toinen toisistamme nojaamassa metsään rakennettuun kivihautaan. Jaloittelemme metsässä kunnes tuli vilu ja lähdemme ajelemaan koti Visbytä.

Penkillä istui hämärässä kolme henkilöä, kaikilla kirja edessään ja siihen kiinnitetty lukulamppu, he käänsivät sivua tahdissa. Bussi tuli ja ne nousivat siihen ääneti. Siihen nousi myös Ed. Hän istuu katsellen ulos ikkunasta eikä puhu kellekään.

Ulkona kävellessään tapaa joskus suomalaisia joille tahtoisi sanoa jotain, puhua heidän kanssaan, vaihtaa muutama lause kuten ihmisillä muualla maailmassa on tapana. Kerran satuin tapaamaan nuoria reippaita suomalaismiehiä rannalla. He nimittelevät äänekkäästi jotakuta, huutelevat aikansa ja sitten äkkiä tultuaan lähelle tätä tyrkkäävät miehen veteen. Kun tämä yrittää räpistellen ja apua huutaen selittää, ettei osaa uida ja yrittää nousta sieltä laiturille, he astuvat tämän sormille mustilla saappaillaan. Menisin heti apuun mutten osaa uida. Tarkkailen tilannetta ja kutsun paikalle poliisin. Me emme ole tervetulleita tänne, ymmärsin tämän moneen kertaan hyvin selvästi. Ei siihen pitkiä keskusteluja tarvita. Ymmärtää telepaattisesti ettei ole tervetullut, piste.

Vietimme monta päivää keskustellen, riidellen, nauraen, muistellen elämäämme, pelaten shakkia, sitten dominoa ja lopulta siirryimme biljardiin. Dominoa pelatessaan Murad innostui niin, että huonekalut olivat hajota. Hän laski pisteet eri tavoin kuin minä ja meille tuli aina riitaa siitä, kumpi oli voittanut. Väliin vaivuimme tapaamiemme suomalaismiesten tavoin koomaan ja istuimme tuijottaen takkatulta ja huokailimme välillä, tuntui oikein kodikkaalta ja aivan kuin olisimme oppineet maan tavoille. Se oli varsin miellyttävää. Se ei vaatinut muuta kuin keskittymistä ja sielunrauhaa. Ei saanut riehaantua puhumaan vaan piti ajatella hiljaa. Oli niin hiljaista että kuuli oman sydämensä lyönnit.

Keskellä yötä heräsin. Muistin tänne tuloni ja mietin, miten täältä pääsee pois. Meitä muualta tulleita varten on erityinen raide jolle ohjataan kaikki tänne muuttaneet. Joku siitä alkaa ajaa omaa raidettaan jonka rakentaa erämaahan, mutta suurin osa meistä tungetaan karjavaunuihin ja meidät ajetaan kielikursseille, sopeuttamiskursseille, kotouttamiskeskuksiin, turvapaikka on sinänsä turvallinen mutta se ei johda mihinkään. Turvassa et ole missään. Et muualla kuin kotimaassasi.
Kerran autoin ystävääni Ernestoa pakkaamaan kun tämä palasi kotimaahansa Chileen. Jokaisen esineen päälle hän kirjoitti punaisella tussilla mitä se sisälsi, espanjaksi. Meiltä meni aamuun saakka kunnes kaikki oli valmista. Oli outo tunne kun lähdin Erneston luota aamiaisen jälkeen. Olimme kumpikin puhuneet kotiin lähdöstä ja nyt hän jäi odottamaan että hänen tavaransa vietäisiin ja hän lähtisi kotiin. En kuullut hänestä koskaan enää.

Näin hänen poikansa joskus mutten kysynyt miten Ernestolla menee. Ihmettelin itsekin, etten tahtonut tietää.

Miten pääsen pois maasta, se on tähtiajatus aamulla kun herään ja se on mielessäni kun illalla nukahdan. Kuinka ihmeessä pääsen täältä pois. Painajainen. Paratiisista tulee painajainen.

Olen lähdössä enkä aio enää vartioida teitä, en muistaa teitä, en ajatella teitä, en vaalia teidän muistoanne. Nyt minä elän oman elämäni, nämä vuodet, tai nämä päivät, hetket. He kurtistavat otsiaan, katsovat suoraan minuun, tekevät outoja eleitä käsillään, joku ottaa askeleen kohti. Minä säikähdän yössä, yksin, kylmässä, pimeässä, menen sulkemaan ikkunan ja haen untuvatakin johon pukeutuneena kirjoitan heitä pois elämästäni.

Äiti jää nousemaan ylös mäkeä lehmuksenvihreässä kävelypuvussaan jonka kankaan minä kävin ostamassa helsinkiläisestä kangaskaupasta kun en vielä tiennyt surusta mitään. Isä heittää kärrynpyörää mäellä. Vaalea lihava lapsenhoitaja, minun hoitajani, minä olen se lapsi kermanvärisen kuomun alla, katselen maailmaa sieltä kuomun alta ja kuuntelen kun hoitajani puhelee itsekseen, minulle hän ei varmaan puhu, vaan katselee minua ystävällisesti ennenkuin jää hänkin ilmaan, jalka hapuilee vielä maata, hän ottaisi vielä yhden askeleen

mutta minä kiellän sen ankarasti, jää siihen, sanon, otan pikkuruisen veitsen jonka terään on kirjoitettu MUISTO ja jätän hänet ikuisiksi ajoiksi, en koskaan enää ajattele häntä, hän jää siihen Silkkiniitylle ottamaan askelta joka ei koskaan kosketa maata, ei koskaan.

Pitävät huolta meistä. Antakaa meidän pitää huolta itsestämme. Puhukaa meille. Kysykää miten tulimme tänne ja kertokaa miten pääsemme täältä pois. Katsokaa meitä silmiin. Eivät suomalaiset ole saaneet yksityisoikeutta sinnikkyyteen tai sisukkuuteen vaikka joku suomalainen juokseekin nopeasti ja toinen hiihtää nopeammin.

Olen kiitollinen toimistoväelle joka hallinnoi meitä, hankkii meille lupia, täyttää meidän papereitamme, lähettää uusia kaavakkeita, odottaa meidän soittoamme, lajittelee meidät, leimaa meidät, lähettää meidät johonkin selittämään elämämme kulkua ja kääntävät meidän todistuksemme ja tarkastavat meidän kelpoisuutemme opiskeluihin, ilmoittavat meidät tietokonekursseille, ja vielä kerran jollekin peruskurssille jonka oletetaan johtavan työelämään, he ottavat meidät töihin, kotouttavat meidät. Kaunis sana kotouttaa. Minä pidän siitä. Silti Suomi ei koskaan ole minun kotini. Miksi en tunne oloani kotoisaksi Suomessa? Haluatko että kerron, tahdotko todella tietää? Kuinka olla Suomessa kuin kotonaan? En tiedä. Henkilökohtaisesti koin sen mahdottomaksi.

Tai Ruotsi. Tai Italia. Sama asia maassa kuin maassa. Tilanne on sama, struktuurit samat. Ihmiset samat. Epäluulo sama.

Paljon tummaa, mustaa, värejä puuttuu eikä valo ole vielä ehtinyt.

Aamulla herään katsoen ympärilleni: Missä minä oikein olen? Ei voi olla totta, olen vielä Suomessa. Vielä vain Suomessa. Apua.

Kysyin veljeltäni, mistä johtuu, että hän tuntee minun nuoruudessani lukemiani kirjailijoita ja kuuntelemaani musiikkia, mutta minä olen aivan tietämätön hänen taustastaan, kulttuuristaan, en osaa sanaakaan arabiaa. Miten sivistymätöntä. Hän kysyi, olenko opiskellut historiaa, no, en ikävä kyllä en. Olen aivan toisella alalla. Historia ei ole koskaan minua kiinnostanut koommin. Hm, hän mietti hetken ja sanoi, että ei se mitään, näinhän meillä on yhteinen tausta, se länsimaisen kulttuurin yleistausta: Bach, Molière, Shakespeare, Montaigne, de Beauvoir ja Sartre, van Gogh, onhan meillä yhteistä. Niin, sanoin ja ajattelin, että itse asiassa koulutuksessani on ollut puutteita joita en ole huomannut ennen. Aikuisopiskelijaksi siitä, pitää heti ilmoittautua historian peruskurssille, sanoin itselleni. Mottoni on aina ollut Koskaan ei ole liian myöhäistä. Tätä todistaa se, että hankin itselleni kaksoisveljen vielä aikuisella iällä.

Minun kokemukseni kotimaassa mitätöidään, minua neuvotaan hankkimaan alias, toinen henkilöllisyys, saan toki pitää nimeni vaikka valtiovalta ei voi taata, että kukaan osaisi ääntää sen tai kirjoittaa sen oikein.
Väärinymmärtäminen on yksi vallan keinoista näyttää valtaa vailla olevalle, ettei tämä olen minkään arvoinen. Miten se kirjoitetaan? Voitko tavata nimesi? Oi, se on aivan liian vaikea. Kevyt naurahdus. Voitko lausua sen uudelleen, voi miten vaikea nimi sinulla on ja minähän lyön sinua korville koska tahdon, kun olet muukalainen eikä sinulla ole mitään valtaa eikä asemaa.

Tällä tavalla luodaan mamu. Mamu ja miten se tehdään. Ohjeita suomalaisille. ” För Greklands premiärminister är lite svensk i sitt hjärta. Han levde här som flykting under några ungdomsår, gick på Viggbyholmsskolan i Täby, arbetade som städare och diskare. ” luen nettilehdestä. Ja vielä: ” Han är så svensk att han fick göra ett eget Sommar i radio 2003.” Olemme hyvässä seurassa, kaikki entiset siivoojat ja tiskaajat. Kreikan pääministerillä on siivoojan ja tiskaajan muistonsa.

Milloin maailma joutuu umpikujaan jossa poliitikot ovat avuttomia, eivät enää osaa toimia. Olemmeko lähellä sitä pistettä, ehkä. Se voi olla jo ohitettu vaikka vielä vain poliitikot liehuvat kultakehyspeilien koristamissa saleissa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kauneudennälässäni mietin, mihin mennä, mutta karttaa tutkiessani jähmetyn paikoilleni: mihin? Mihin vielä voi pelastautua? Missä aloittaa alusta?

On aamu. Nousen ylös. Juon teetä, meillä kotona juotiin aina aamulla teetä. Minä nuorimpana sain juosta kujan päähän ostamaan leipomosta tuoretta leipää. En lue aamulehteä, se ei kiinnosta minua. Suomalaiset kotimaan uutiset eivät ole minun kotimaan uutisiani. Minä tahdon tietää, mitä minun kotimaassani tapahtuu. Saan kuulla keitä muita on lähtenyt, mitä siellä tapahtuu, miten tilanne muuttuu tunti tunnilta, päivä päivältä. Lähtö, pako, rajanylitys, yritykset saada turvapaikka, matkat ympäri Eurooppaa ja sitten saan levähtää. Hengitän syvään. On aivan sama, missä olen, onko tämä paikka Italia, Ranska, Ruotsi vai Suomi. Saattaa hyvinkin olla Suomi, tai vaikka Ruotsi.

Olen ollut matkalla niin ja niin pitkään. Tänne en olisi löytänyt eksymättä. Päivämäärät ovat tärkeitä. Muistan aina päivämäärät: lähtö kotoa, rajanylitys, Pariisi, Tukholma, Helsinki. Päivä jona tulin perille, on merkityksellinen. Vietän sen aina tekemättä yhtään mitään, sallin muistojen huuhtoa ylitseni ja kertaan sen päivän tapahtumat jotka muistan selvästi enkä ryhdy yhtään mihinkään. Lepään, muistan.

Koko kirjan verran kaipausta, muistoja, ilmaan jäävien eleitä, ilmeitä, silmiä jotka katsovat minua ajan poikki, suita jotka vielä sanovat jotain mutta minä en kuule, en ota kuuleviin korviini, en tahdo enää kuulla, minä olen nyt muualla, minä olen nyt omassa elämässäni ettekä te enää seuraa minua sinne.

Sen jälkeen alkaa toisinpäin ajankulku. Olen lähdössä takaisin, tietysti, luonnollisesti, kuka nyt tahtoisi jäädä elämäniäkseen johonkin Ruotsiin tai sanotaan vaikka Suomeen. Kuka? Rehellisesti käsi sydämellä: Ei kukaan. Alan laskea aikaa siihen hetkeen, jona lähden täältä, teen lopullisen kuolemansiivouksen, käyn läpi viimeiset paperini, tuhoan dokumentit, en tiedä, mitä teen valokuvilla. Ed on tulossa perjantai-iltana. Salaperäisen laatikkonsa kanssa. Kunhan vain ei toisi, mitä pelkään hänen tuovan. Martin vähän varoitteli jo vuosia sitten. Hän tiesi, etten tahtonut lähteä Intiaan mihin hän mielellään olisi halunnut matkustaa kanssani.

Meidän piti täyttää vähän papereita ja käydä toimistolla, sanoi Anna. Mitähän tässä on takana, ajattelin mutten sanonut mitään. Veljeni sen sijaan oli huolestuneen näköinen ja pelkäsin, että hän loikkaa ikkunasta ja pakenee paikalta. Hän aisti ongelman, minä taas hyväuskoisena luotin Annaan ja siihen, että veljeni saisi asianmukaisen ja kunnioittavan kohtelun. Lähdin siitä, että häntä kohdeltaisiin kuten minun veljeäni pitääkin, arvokkaasti ja kunnioituksella.

Olihan minulla kokemusta tällaisesta, vanhempani kertoivat millaista oli tulla uuteen maailmaan, uuteen maahan, eihän se helppoa aina ollut mutta he olivat kiitollisia eivätkä koskaan valittaneet. He suostuivat muuttumaan, tekivät kaikkensa, jotta sopeutuisivat uuteen elämäänsä. Vaihtoivat nimensä astuessaan maihin. He kertoivat, että heitä aina kunnioitettiin ja arvostettiin heidän työtään. Ikävät kokemuksensa he yrittivät unohtaa eivätkä koskaan kertoneet niistä.

Myöhemmin katsoin sisään ovesta huoneeseen jossa Anna täytti papereita ja ihmeekseni toisellakin tuolilla istuin Anna. Yritin istua tuolille vastapäätä häntä mutta sillä istui jo kolmas Anna. Ikkunasta kurkisti vielä yksi Anna ja kun yritin vetää nenäliinan taskusta sieltä tarttui käteeni Anna. Kuka väittää, että olen ottanut tuon Gogolilta. Valhetta. Hän antoi sen minulle. Vähänkö naisia löytyy tuolilta istumasta tai kurkistamasta ikkunasta tai taskusta. Mihin ne sitten katosivat, en muista. Jäljellä oli vain perusanna joka hoiti asiat kuntoon ja sanoi, että voisin ihan hyvin lähteä maasta.

Valokuvassa vasemmalla on opettaja Agneta, joka nykyään on lääkäri, oikealla ystäväni, en muista hänen nimeään, keskellä olen minä. Ajatella, tuon puseron sain ystävältäni lähtiessäni kotoa, hän sanoi, että Euroopassa pitää olla elegantti ja antoi minulle uuden keltaisen puseronsa. Olemme nuoria, ystäväni ja minä. Hän kuoli kauan sitten, ei koskaan päässyt takaisin kotiin. Onnettomuus, joku surkea mitätön onnettomuus vei hänen henkensä ja tulevaisuutensa. Oli kiire kadun yli, mihin? Ruokatunnilla kioskille ostamaan tupakkaa, bussille, töihin? En tiedä.

Takaisinpäin kulkeva aika on negatiivista aikaa, joka on merkitty miinuksella kuin matematiikassa. Se ei ole oikeaa elämää, se ei ole minun varsinaista elämääni, se on odotusta, suunnittelua, rahan säästöä tulevaisuutta varten.

Politiikan käänteet ovat jyrkät. Seuraamme tapahtumia ja keskustelemme niistä tuntikausia joka päivä. Tapaamme ja keskustelemme, vatvomme samaa aihetta vuodesta toiseen. Kotimaan tilanne. Elämä jota en saanut elää. Jota me emme eläneet kotimaassa vaan nyt toisissa oloissa, poikkeustilan vallitessa elämässämme, korvike-elämässämme.

Kun suuri muutos sitten tulee, olemme ymmällämme. Joku lähtee heti takaisin, palaa ajattelematta mitään, ehtimättä ajatella, tarvitsematta ajatella, lähtee takaisin kotiin ja jää sinne, alkaa elää varsinaista keskenjäänyttä omaa elämäänsä. Ottaa takaisin oman elämänsä, piirtää miinusviivan yli vertikaalin viivan ja alkaa elää plussaelämäänsä, todellista elämää jota kaipasi vuosia, vuosikymmeniä viheliäisissä oloissa.

Minä kuulun valistuksen aikaan, totean. Missä on minun herbariumini ja missä minun perhoskokoelmani? Heitin pois latinan kieliopin ja harjoitukset. En enää koskaan yritä puhua lausettakaan saksaa. Miksi olet niin ehdoton? Miksi sanot, ettet koskaan enää mene Suomeen? Ei sinun tarvitse sitä sanoa. Minä sanon niin mutta kukaan muu ei ole nähnyt minun tummaa kattoani jossa vainajat pyrähtelevät edestakaisin kovin tärkeän näköisinä ja muistuttavat minua sellaiseta mitä en muista, en tahdo kantaa mukanani enää. Lasken heidät tähän. Palautan heidät Ristiinaan, Pörtsykkään, Viipuriin, Helsinkiin ja Huittisiin

Minä jäin miettimään liian pitkäksi aikaa, olisi pitänyt heti lähteä kun voi, vaan en tehnyt sitä. Syitä aina löytyy. Hyviä ja huonoja. Jälkeenpäin on helppo löytää syitä miksi jäin.

Suruvaipat lentävät koivun ympäri juuri kun teemme lähtöä. Joku lähtee, taksi tulee ja poimii matkaanlähtijät. Minä jään pyydystämään suruvaippaa jonka sitten tainnutan eetterillä ja laitan ylpeänä kokoelmaani. En aavistanut mitään.

Ei otettu huomioon, että veljeni on selvinnyt elämässään jo monta vuosikymmentä varsin tyydyttävästi ottaen huomioon sen, että hän on elossa ja hyvillä mielin, ei, en osaa edes ajatella hänen elämäänsä. Kertomastaan päätellen hän on ollut hyvin määrätietoinen ja lähtö kotimaasta oli äärimmäisen tarkoin suunniteltu ja harkittu. Jos joku olisi kuunnellut hänen tarinaansa siitä, miten hän pakeni ja pääsi turvapaikkaa hakemaan, olisi hämmästynyt miten älykäs, rohkea ja kekseliäs hän oli. Vaatii urheutta, uhkarohkeutta, sinnikkyyttä että lähtee omasta maastaan tietämättä lainkaan miten matka päättyy tai mihin joutuu. Luottaa vieraiden ihmisten hyvyyteen vaatii täydellistä luottamusta lähimmäisiin. Hän tahtoi heti ensimmäisestä päivästä lähtien palata kotimaahansa ja tehdä parhaansa siellä ja auttaa maataan ja kansaansa kunhan vain tilanne selkenisi ja siellä uskaltaisi olla. Klassinen tarina. Paitsi että se oli minun veljeni tarina, oudosti kylläkin.
Alkaa uuden elämän järjestely. Rahaa on säästössä, tavarat järjestyksessä, koulutus ajantasolla, todistukset mapissa. Europpalainen passi, jolla matkustelu maailmalla on suoranainen nautinto. Tai suomalainen passi, vielä parempi, kukaan ei ole kuullutkaan Suomesta maailmalla, Ruotsin taas kaikki sekoittavat Sveitsiin ja se on yksi ja sama toblerone minulle.

Olen vapaa. Mistä mihin?

Istuimme jälleen toimistolla. Meille tarjottiin jälleen kahvia ja jonkun toimistossa työskentelevän sihteerin tuulihattuja. Seinillä oli suomalaisia maisemakuvia ilman yhtään ihmistä, aloin potea tyhjän paikan kammoa, istuin lähellä veljeäni jotta tämä tietäisi joka hetki, ettei ole yksin maailmassa. Ihmeteltiin, mitä minä tein siellä ja sanoin, että hän on veljeni. Vai niin. Kukaan ei ihmetellyt sitä, että minulla on passi ja häneltä puuttuu passi tyystin. Ei sekään, että me puhuimme jotakuinkin epäjohdonmukaisesti yhteisestä lapsuudestamme, ihmetyttänyt heitä. Post-traumaattiset muistikatkot sitä paitsi ovat tunnettuja alan kirjallisuudessa, sanoi Annan näköinen toinen anna joka ei suostunut katoamaan. Hän muistutti myös siitä, että auto-onnettomuuden jättämät haavat ja mustelmat olivat vielä tuoreita.

Missä minä olen? Olenko tässä nyt, tänään, harmaana marraskuun aamuna kun tarina on melko lopuillaan, en silti sure, en murehdi, sitä on jatkunut pitkään, kahteen suuntaan soljuvaa elämääni, tarinaani. Minä olen alussa, sanon I am a political refugee. Siitä alkaa yksi tarina. Syntyessäni alkoi varsinainen perustarina joka haarautui moneen suuntaan. Jokaisen syntyessä syntyy homo dignus, joiltakin arvokkuus riistetään ja on lähdettävä muualle missä se riistetään yhä uudelleen jollei pidä varaansa.

Olen tässä nyt, on harmaata, on elämän paras vaihe, kun kaikki yrittäminen alkaa kantaa hedelmää, on sadonkorjuun aika, on alkusyksy. Muisteleminen ei auta, se ei muuta mitään. Kun joku vanha ystävä on kuollut, luen netistä hänen muistosivultaan tekstiä. Niin, meidän piti tavata, jutella, ja nyt hän on kuollut.

Tummaa taustaa vasten heidät tunnistaa selvästi. Aika on sama kuin silloin. Naulaan voi ripustaa luistimet kotiin tultuaan ja juoda suuren mukillisen kaakaota ja katsoa ulos lumisadetta. Kaikki on turvallista, hetken.

Sekin jäi. Paljon jää tekemättä. Sivulta luen oudoksuen monelta eri kohtaa että tapaamme taivaassa. Ovatko he tosissaan vai onko kyseessä joku kristittyjen salainen tervehdys toisilleen kun puhuttelevat kuollutta ystäväänsä, en tiedä.

Olen vapaa. Olen aina ollut vapaa. Ihminen on vapaa. Tietysti on. Mutta vapauden laitamilla on aina piikkilankaa: ymmärtäjät, kielikurssien opettajat, kieliopin urheat puolustajat, suomalaisuuden määrittelijät, työnantajat, yliopistot, kurssit, työnvälitystoimiston henkilökunta, ovat säännöt, lait ja määräykset. Kaikki ne jotka katsovat asiakseen ehdollistaa toisten vapautta. Asettaa ehtoja kaikelle etenemiselle, edistykselle.

Aika näyttää virtaavan samanaikaisesti kumpaankin suuntaan, kohti alkuani, nuoruutta, lapsuutta, mennyttä ja eteenpäin, hetki hetkeltä eteenpäin, tänään on valtava laaja aukio jonka laitamilla on ovia, suljettuja, raollaan olevia, apposenavoinna olevia ovia. Ovien takana on huoneita, käytäviä, portaikkoja, hissejä, kellareita, ullakkoja, seinien kannattelemaa tilaa jossa ihminen elää.

Kaikki, mitä veljeni on kertonut, on nyt laitettu muistiin ja nyt hänet on virallisesti hyväksytty turvapaikanhakijaksi. Ensimmäinen askel on otettu ja hänet on leimattu henkilöksi, joka saa liminaalitilassaan odottaa seuraavan askelen ottamista. Hän ei saa mennä töihin, hän saa vain oleilla. Katsella ympärilleen. Tunnustella millaista on olla Suomessa. Ehdotan hänelle, että hän opettelisi paikallisen kansallislaulun, siitä voi olla hyötyä, ajattelen. Minun vanhemmillani oli muistoja siitä miten he nuorina maahanmuuttajina, siis pakolaisina, opettelivat kansallishymnin ja miten heidän selkäpiitään karmi kun tuntui, että mennyt on nyt mennyttä ja kaikki mahdollista tulevaisuudessa. Heistä tuli amerikkalaisia. Ehkä veljestäni voi tulla suomalainen, ainakin tilapäissuomalainen. Hänestä kansallislaulun opetteleminen on lapsellinen ajatus ja sellaista voi tulla vain pueriilin amerikkalaisen mieleen. Oho, sanoin, vai niin. Vähältä piti, etten loukkaantunut.

Oletko muuten lukenut John F. Kennedyn The Nation of Immigrants? En, sanoo veljeni ja lyö minua selkään: älä ole niin totinen. Minulla ei ole lauluääntä, siinä kaikki. Vai niin, sanon minä, olin aivan unohtanut. Yhä enemmän minusta alkaa tuntua, että meillä todella on yhteinen menneisyys, en käsitä, miten se voi olla mahdollista, me ikäänkuin luomme sitä hetki hetkeltä. Kuljemme takaperin toinen toistemme elämään, ja olemme kuin kotonamme ventovieraitten luona.

Minua itseäni alkaa ihmetyttää, että olemme niin erilaiset kun me sentään olemme veljekset. Alamme keskustella erilaisista sukulaisista, minä tarjoan Abe-sedän ja hän Adel-enon. Näin alkaa meidän uusi elämämme veljeksinä. Minä kerron serkuistani ja hän ottaa heidät oitis serkuikseen. Minä suren hänen Fatima-sisarensa surkeaa kohtaloa kun tämä kuoli nuorena ennenkuin ehti edes kunnolla aikuisikään. Yllätämme itsemme luomalla yhteisen sukuhistorian, pian minulla on eläviä muistoja sekä Fatimasta ennenkuin hän kuoli että Adel-enosta josta pidin kovasti.

Se, että meillä on kummallakin omat vanhempamme, ei estänyt meitä jakamasta muita sukulaisia, kuin yhteisestä äänettömästä päätöksestä emme jakaneet vanhempiamme vaan pidimme kumpikin omamme. Aloin kuitenkin pitää hänen isästään, Ahmadista, joka vaikutti sellaiselta mieheltä, jota ei kerran hänet tavattuaan voi unohtaa.En koskaan unohda Ahmadia. Veljeni äitin oli myös mukava vaikka tämän kohtalo oli kova, pelkkää työntekoa ja kärsimystä ja sairastelua, naisparka. Minun vanhemmistani veljeni taas sanoi, että jopa oli tehokas pariskunta, aloittivat tyhjästä ja potkaisivat tyhjää, luonnollisesti, mutta sanonta Se jolla on eniten rahaa kuolleessaan, voittaa, päti heihin. He voittivat, koska onnistuivat jättämään minulle perintöä. Sitä veljeni ikävä kyllä ei saanut. Hänellä on muistonsa, siinä kaikki. Mutta ne ovat läpensä kultaa. Muradin on vaikea ymmärtää, että minä olen kateellinen hänelle. Hän sanoo, että kun tietäisit miten vaikeaa välillä oli. Kyllähän minä sen ymmärrän, että oli vaikeaa, mutta meidän perheemme piti sentään yhtä, meidän perheemme Lähi-Idässä. Liikutun vieläkin kun muistelen Muradin opettajan kohtaloa.

Sanon itselleni, että kokemuksista oppii. Se on totta eikä ole. Kokemus on jotain mitä tapahtuu ja mistä tulee seuraamuksia mutta jota ei voi toistaa, sitä ei voi kokea uudelleen. Ei voi sanoa, että nyt pyyhin pois tämän kokemuksen, ja otan ja koen uudelleen, tuoreena, viisaampana, kokemuksesta viisastuneena en voi kokea samaa uudelleen. Näin on. Nojaan tiskiin ja tilaan ruoka-annoksen. Katson ulos ikkunasta torille missä nuoret kävelevät puhuen puhelimeen, elehtivät ilmeikkäästi. Istahdan ikkunapöytään ja huokaan. Mitä minä tässä oikein huokailen. Ihan turhaan.

Ei ole kiire mihinkään. Enää ei ole kiire. Olen vihdoin perillä alussa. Kaikki on hallinnassani, tiedän mitä tahdon ja mitä en. Nyt vain elän. Nyt vain teen sen mitä olen suunnitellut, ruksaan listaltani yhden asian toisen jälkeen. Elän. Olen vapaa ja elän elämääni. Kiireettä, ilolla.

Nimeäminen väsyttää. Kerääminen. Ostan ja myyn sanoja. Istun rannalla ja katson kun värilliset lyhdyt heiluvat iltatuulessa. Joku puhuu vierasta kieltä jota en ymmärrä. Olen viluissani ja nuori ja elämäni aluillaan. Minä kerään sanoja, merkityksiä, uskon vankasti että elämällä on merkitys ja minusta tulee runoilija. Millään muulla ei ole mitään väliä. Lac Lemanin makeat laineet lyövät vasten kiviä ja minä syön illallista enkelien kanssa. Meillä on hauskaa mutta joudumme kävelemään kotiin halki pikimustan pyökkimetsän.

Olen elänyt kahta elämää samanaikaisesti, tätä ei voi selittää sellaiselle, joka ei tätä ole itse kokenut. Olen ajanut samaa tietä vastakkaisiin suuntiin samaan aikaan, kohdannut itseni jossain ja vilkuttanut iloisesti: hei, tässä sitä mennään, nähdään taas. Ja jatkan, yhteen suuntaan sataakymmentä ja toiseen kuuttakymppiä. Merkillistä, mutta itsestään selvää. Tässä menopelissä ei ole jarruja.
Taaksepäin elämä on kitkallista, koska se satuttaa, kaikki menetetty on kirpeää, karheaa. Samalla kaikki todella kaunis ja hyvä on juuri siellä, lapsuudessa, nuoruudessa, siellä mihin ei pääse enää. Eteenpäin elämässä on toiveikkuutta, vaikka miten valheellista, siinä on aina yllätyksen mahdollisuus, siinä on aina jotain odottamatonta vaikka miten odottaisit. Ohitan tienviitan jossa lukee Surprise.

Illalla tutkin netistä maata, jossa olimme, tutustuin siihen tilastotieteen valossa. Kaikki viittaa siihen, että olemme päätyneet paratiisiin. Kun menee ulos kadulle, ei ikinä uskoisi. On kylmää, sataa tai tulee lunta, on liukasta, olen menettää henkeni kävellessäni jäällä, joku itse tuskin tolpillaan pysyvä nostaa minut pystyyn ja halaa minua, olen saada alkoholimyrkytyksen hänen hengityksestään. Tilastojen mukaan tämä on lähes täydellinen mesta. Anteeksi alatyylinen sanonta. Se tulee venäjänkielestä. Olen juuri oppinut ainoan venäjänkielisen sanani ja on kulttuurillisesti kehittävää ottaa heti käyttöön uudet sanat. Mesta.

Niitähän riitti. Pettymyksiä joita edelsivät suuret odotukset ja suuret turhiksi osoittautuneet ponnistelut. Miksi? Koska ne perustuivat valheelle, valheellisella tiedolle, petokselle, salaiselle opetus-suunnitelmalle, segregoituneille työmarkkinoille, ihmisten peloille ja välttelyille, valheelle.

Äiti, näin yöllä unessa kadulla kävelevän miehen, joka muistuttaa minua. Kaupunki oli aivan vieras, autio, hän kantoi matkalaukkua kädessään ja poltti tupakkaa ja näytti yksinäiseltä eikä hänellä ollut, mihin mennä.

Se olit sinä.

Äiti-parka, hän tulkitsi unen aivan oikein. Minun piti lähteä pian, jättää hänet itkemään ovelle, seisomaan maailman laidalla yksin, vailla poikansa tukea. En kääntynyt katsomaan, en voinut. Hän toisti untani ystävilleen vuosia lähtöni jälkeen, hän oli ymmärtänyt enteen kauan ennenkuin minä ymmärsin, että on lähdettävä. Martin selitti, että unessa esiintynyt mies oli hän eikä kukaan muu.

Veljeni tarvitsisi rauhaa, hiljaisuutta, hänen pitäisi antaa olla. Tutkin viranomaisten omaksumaa tapaa ohjata henkilö suoraan lentokentältä eri instanssien läpi kohti omaa elämää ja autonomiaa. Hänestä tehdään hyödyllinen kansalainen, jos hänet hyväksytään kansalaiseksi, mikä saattaa kestää. Kyselin asiasta sellaisilta jotka ovat töissä vastaanottokeskuksessa, luotettavan tuntuisia ihmisiä. Kuitenkin hänelle annetaan kaikkialla heti ensi tapaamisella kunnianimi Mamu. Tämä vastaa käsitykseni mukaan muualla käytettävää nimitystä Monsieur, Mr tai Signor.

Kukaan ei luvannut sinulle mitään, sanoo hän. Niinpä. Sanon. Mutta tiedän, että elämässä ei kaikki suju lupauksien mukaan eikä todistus tai arvosana tai ammattiarvo aina merkitse mitään. Edes ihmisarvo ei ole tae siitä, että tulisi hyvin kohdelluksi. Ole oikealla paikalla oikeaan aikaan ja etenkin omassa synnyinmaassasi, jopa omassa synnyinkaupungissasi niin kaikki sujuu hyvin. Ehkä.

Naapurini Simo astuu ulos ovestaan käytävään viemään roskapussia ulos. Siitä on kauan kun hän kuullessaan minun avaavan ulko-oveni tempaisi oman ovensa kiinni siihen saakka, että pääsin hissiin. Hän ei tahtonut häiritä. Eipä tietenkään.

Kuulin, että olet lähdössä kotimaahasi.
Niin on. Palaan kotiin.
Jos minulla olisi kotimaa, lähtisin heti.
Sinähän olet suomalainen.

Minua suomalaisuus ei auttanut. Katso nyt tätä, hän heilauttaa kättään yli koko kurjuuden. Lähtisin heti.

Hän toivoo, että minun matkastani tulisi onnistunut pako, hänkin on väsynyt tähän maahan, tähän tarpomiseen mahdottomuuksissa, ei häntä auttanut se, että syntyi tässä maassa, opiskeli vuosikausia yliopistossa, teki töitä ja yritti parhaansa. Nyt hän istuu yksikseen lukemassa iltapäivälehteä ja juomassa olutta annettuaan periksi pettymyksilleen. Hän ei enää hae töitä, hän ei enää kampaa hiuksiaan, hän on lyyhähtänyt kasaan ja hänen silmänsä ovat sammuneet.

Hyvää matkaa, hän lisää kun eroamme pihalla.

Mitä merkitsee, mitä lupaa maan kansalaisuus? Poliitikot kansan kannustamina vaativat uusille kansalaisilleen testejä. Entä jos vanhat kansalaiset testattaisiin, mitä heiltä vaadittaisiin? Kirjailija henkilökohtaisesti silkkaa uteliaisuuttaan teki Hesarin suomalaisuustestin pääsemättä siitä läpi. Onko hän siis lopullisesti ulkomaalainen kotimaassaan, jos hänet sinne vielä päästetään turistina, ihailemaan paratiisia. Hänen Suomessa viettämänsä lapsuus ja nuoruus eivät siis taanneet suomalaisuuden jatkuvan. Tosi juttu.

Alussa olin helpottunut, sitten iloinen, tyytyväinen, kiitollinen, kiitos kun saan olla täällä, kiitos, kiitos, kiitos. Ketä kiittää? Valtiota, presidenttiä, valtiopäiviä, sosiaalivirkailijoita, kääntäjää, suomen opettajaa, ruotsin opettajaa? Ketä? Jotain jo kuollutta lainsäätäjää?

Alkukiitollisuuden jälkeen alkavat masentavat kokemukset, pettymykset. Pakollinen kielen opiskelu ja mihinkään johtamaton yrittäminen. Työnteko, työnhaku ja sinä olet absolute beginner vuodesta toiseen. Aivan kuin olisi tarkoituskin, ettet onnistuisi. Sinun annetaan yrittää, se kuuluu demokraattisen pelin sääntöihin. Ne eivät koske sinua, yrittäminen sallitaan, mutta ei taata onnistumista. Oikeastaan mitään ei luvatakaan, sinä vain oletat näin olevan. Se, mitä olet tehnyt, ei olekaan mitään, se mitätöidään, se mitätöityy sitä mukaa kun päivä kääntyy iltaan, viikko alkaa ja loppuu, vuodet kuluvat ja sinä niiden mukana.

Se, joka olet ollut, ei olekaan ollut kukaan, olet erehtynyt luulemaan olevasi tai edes olleesi joku, sinä olet vain raaka-ainetta uuteen tulemiseen, sinusta tehdään mamu, sinusta tehdään uussuomalainen jota suomalainen väsymättä kyykyttää. Raaka aika murentaa toiveesi, haaveesi, suunnitelmasi, kuvitelmasi kunnes jää vain suunnitelma palata kotiin. Teet kaikkesi sen hyväksi, että pääsisit kotiin. Tässä minä nyt olen. Valmis. Hyvästi.

Keskellä yötä herään hiestä märkänä huutamaan Olen veljeni vartija! Olen veljeni vartija! Säikähdän sillä olen koko ikäni pelännyt tulevani uskoon kuten kävi isävainajalleni vähän ennenkuin hän kuoli äkillisesti ja yllättäen. Se tästä vielä puuttuisi. Joku koputtaa varovasti oveen.

Onko kaikki hyvin?
Kaikki hyvin.
Varmasti?
Varmasti, kiitos.

Kyllä, kaikki on hyvin. Tai oikeammin paljon paremmin kuin koskaan ennen. Jälleen kerran joku tarvitsee minua, minulla on tärkeä tehtävä, olen veljeni vartija. Aamiaisella tuijottaessani merta ja taivasta joita oli vaikea erottaa toisistaan tarjoilija hymyili niin että arvasin heti öisen huutoni olleen henkilökunnan aamiaisen puheenaiheena.

Eräänä päivänä et jaksa enää. Istut puupenkillä Mälarin rannalla, Vantaanjoella, Aurajoella ja katsot veteen. Tuijotat pohjaan saakka. Tiedät lopullisesti, että tiesi eteenpäin on tukossa, sitä ei edes ole, astut tyhjään jos uskallat vielä askeleenkin ottaa. Silloin kirjoitat kuitin taakse numeroidun suunnitelman jonka toteuduttua kuolemansiivous on tehty. Tilit ovat tasan, olet lähdössä, pako päättyy, käännät itse kohtalosi kulun ja palaat kotiin rakentamaan raunioista sitä mikä on menetetty, poissa, kadotettua ainiaaksi, muistoissasi elävä ja rakas, nyt raunioiden alla, mennyt.

Hän on kuullut, että suomalaiset ovat rehellistä kansaa. Voi jättää laukkunsa keskelle rautatieasemaa Helsingissä eikä kukaan koske laukkuun. No, sanon siihen, siihen on hyvä syy, se on varovaisuutta, ei rehellisyyttä.

Huumorintajusi on tilapäisesti kadonnut, et naura, et edes hymyile. Katsot itseäsi peilistä, se, mitä on jäljellä, on päättäväisyys. Nyt menet läpi harmaan kiven, ei hymyilytä. Sinua ei mikään pitele.

Samaan aikaan vaihdat jalkaa poliisin edessä ja sanot I am a political refugee ja lainaat kirjastosta suomenkielen alkeisoppikirjan. Ylipäätään on turhaa tuhlata synapseja kun kaikki kuitenkin toimii autopilootilla. Tätä sanoin myöhemmin maahan pakolaisina tulleille, on turhaa oppia maan kieltä, suomalaiset mielellään puhuvat englantia ulkomaalaisille.

Ole tässä nyt. Keskity. Älä ajelehdi joka suuntaan. Mennyt on mennyttä. Se ei tule takaisin, sinä et pääse sinne enää. Sinä olet tässä nyt. Et voi palata.

Yritykset lähestyä, saada ystäviä, tulla tutuksi. Yritykset kuulua, olla osana, kokea yhteenkuuluvaisuutta, lakata olemasta kummajainen, muukalainen, vieras, outo. Menestyksen tavoittelu, yritykset hallita arki, ympäristö, ymmärtää miten navigoida tässä myrskyssä ja kun tulee tyyntä uskaltaa pysähtyä ja nähdä missä on. Uskaltaa olla hiljaa, kokea hiljaisuus, olla kaikkeuden keskellä hiljaa linnunradan laitimmaisella reunalla pienellä tähdellä, kotona ja silti jalansijansa menettäneenä. Uskaltaa elää.

Keskity. Et ole se, joka luulet olevasi. Et ole sekään, joksi naapurisi sinua kuvittelee. Et ole etenkään se, jonka äitisi tunsi. Hän ei tuntisi sinua jos tulisi kadulla vastaan. Hän ei tuntisi sinua enää. Olet vanhempi kuin hän, olet paljon vanhempi kuin äitisi koskaan oli.

Veljeni kärsii kun ei saa kantaa korttaan kekoon. Suomi tarvitsee juuri sellaisia kuin hän, ei juo alkoholia, ei tupakoi, ei kiroile, on kohtelias ja kunnioittaa lähimmäisiään, käyttäytyy moitteettomasti, pitää huolta kaikista jotka hänen eteensä tulevat. Luontaisesti arvonsa tunteva hyväntuulinen, rohkea mies. Hän ei pelkää mitään.
Minä tarvitsen veljeäni ja hän tarvitsee minua, minun on auttaminen häntä, kun vain tietäisin, miten. Miksi menin opiskelemaan taloustiedettä, miksi en kuunnellut autuasta äitiäni joka yritti väkisin vängätä minusta lakimiestä. Voi äiti-kulta, et koskaan anna minulle anteeksi. Isä sanoi että raha puhuu ja olihan hän tietysti oikeassa, hänkin, voi isä-kulta. Nyt isä vaikenee äidin vieressä haudassa suu täynnä kultaa.

Ikkunoista loistaa valo, tähtiä ikkunalaudalla, vaimeita, äänetön universumi kiireettömänä matkaa, mihin, mistä ja mihin, kukaan ei tiedä. Maan alla atomit liikkuvat ja koettavat antaa vastauksen kysymykseen josta tuli ihmiskunnan kallein. Sinä kerran kävelit siellä, pellolla jonka alla nyt on suuri salaisuus tekemässä työtä meidän kaikkien alun tavoittamiseksi. Älä ala laverrella sellaista, älä koeta mitenkään siirtyä aiheesta. Se on vakava, se on vakavin. Ei, se ei ole niin.

Hekin ovat hukassa. Enkelit. Googlaan tuloksetta heitä. Vastaukseksi saan samannimiseltä henkilöltä kirjeen jossa hän pahoittelee sitä, ettei ole oikea henkilö. Vastaan, ettei hänen pidä pahoittaa mieltään koska hän saa olla joku toinen henkilö joka hänkin pian on ottamassa askelta niin, että koko hänen olemuksensa liittyy varjoonsa vähän liian myöhään. Postikortissa on leimattuna päivämäärä jona kaikki pysähtyi ja muuttui. Kaikki jäivät leijumaan puoli-ilmaan eivätkä unohdu koskaan. Minä palautan heidätkin kunhan vain löydän heille jonkun pysyvän osoitteen tai paikan.

Kun nousee tarpeeksi korkealle, rajat katoavat, näet kaupungin, jossa kerran elit, talon, jossa kerran söit hopealusikalla jälkiruokaa katsellen ulos ikkunasta. Kaikki toistuu, kertaantuu, palaat aina, aina poikkeuksetta alkuun.

Isä ja äiti ja sitä rataa niin kauas kuin ihminen on ollut olemassa. Kovin kauas ei meidän vierautemme kanna, ei outoutemme, ei meidän muukalaisuutemme. Ei kovin kauas. Vieras on ystävä jota et ole vielä kohdannut.

Mitä tehdä, miten voin olla avuksi ja hyödyksi veljelleni. En tiedä. En rehellisesti sanottuna tiedä. Säikähdin kun mieleeni tuli, että hän ehkä ei edes tarvitse enää veljeään. En kestä ajatusta.

Kultareunaisesta lasista juodaan unohdusta ja sitten katsoessasi peiliin muistat kaiken.
Ylitetyt sillat romahtavat takanasi, velat on maksettu, kouluvihkoja ei kukaan tahdo säilyttää. Valokuvat haalistuvat silmin nähden. Portailla seisoo kissa joka on jätetty yksin kun perhe lähti lomalle. Missä sinä olet, missä sinä olet, kysyy joku ja joku toinen vastaa. Ei, et sinä, joku muu, missä hän on, joku muu, en muista nimeä, en kysynyt, lapsuudesta asti on tullut ihmisiä vastaan, vieraita, he ovat ohittaneet meidät, joku aina pysähtyi ja jostain tuli ystävä.

Nyt he alkavat kuolemisen. Yksi toisensa jälkeen saa muistosivun netissä. Haudalla ei käydä nykyään, käydään nettisivulla ja muistetaan. Askel käy epävarmaksi kunnes se ei enää kuulu ja hänet löydetään hänen omalta muistosivultaan baskeri kallellaan, hiukset sekaisin, silmissä ikuinen uteliaisuus. Sammuneet tähdet, tilaa on muistoille, muistamiselle.

Rauhanomainen rinnakkaisolo. Kaikki ovat poissa nyt. Kun meidät esitellään toisillemme emme tunnista enää toinen toistamme, on kuin tervehtisimme jotain aivan uutta tuttavuutta. Tämä on pelottavaa. Tummaa taustaa vasten silmäsi loistavat turkooseina, tämä on outoa. Minä en sano mitään. Oma äitini ei tunne minua koska olen vanha nainen ja hän kuoli nuorena. Yritän kiinnittää nimeäsi takinliepeeseen mutta neula sattuu sormeeni ja siitä vuotaa verta.

Astumme alas viisi porrasaskelmaa, seinillä on unohdettujen jumalien kuvia. On aikakauslehtiä pöydillä ja buddhat hymyilevät nurkista. Kukaan ei sano mitään vaan kaikki pysähtyy koska meidän on nähtävä hämärässä. Aika pysähtyy kunnes me näemme.

Tämä ei ole vielä mitään, sanoo vaeltava munkki. Tapahtui vielä pahempaa.
Ollaan jossain reunalla, en tiedä, minkä. Ajan, ehkä. Jostain kuuluu laulua, joku nauraa iloisesti niinkuin silloin kun unohtuu, että me vaellamme ajassa. Tartun käteen joka minulle ojennetaan ja näen, että se olet sinä ja pyydän sinua odottamaan. Odota nyt, sanon, minulla on tärkeää tehtävää. Kokki lupaa laittaa kalaa lounaaksi jos me vain löydämme ravintolaan ja ehdimme ennen kahta.
Istut puupenkillä Vantaanjoella, Aurajoella katsoen veteen. Tiedät lopullisesti, että tiesi eteenpäin on tukossa, sitä ei ole, astut tyhjään jos uskallat vielä askeleenkin ottaa. Kirjoitat kuitin taakse numeroidun suunnitelman jonka toteuduttua kuolemansiivous on tehty. Tilit ovat tasan, olet lähdössä, pako päättyy, käännät itse kohtalosi kulun ja palaat kotiin rakentamaan raunioista sitä mikä on menetetty, poissa, kadotettua ainiaaksi, muistoissasi elävä ja rakas, nyt raunioiden alla, mennyt.

Tämä arkinen elämä. Puhumme vaillinaisin lausein ja kielioppi on ruostunut. Joudun yhtenään ostamaan uusia sanoja kun entiset loppuvat. Minulla on niitä kirjakaupalla, silkkikantisissa kirjoissa säilytän kokonaisia lauseita ja sellaisia vuorosanoja jotka osoittautuivat rakkaiksi ja tosiksi.
Huumorintajusi on kadonnut, et naura, et edes hymyile. Menet läpi harmaan kiven, ei hymyilytä. Sinua ei mikään pitele.

Peilissä ei ole ketään. Se on tyhjä. Lattialta kerään muutaman askelen. Otan yhteyttä kaukaiseen sukulaiseen josta on tullut sokea. Minun piti vain kysyä eräästä valokuvasta, aloitan ja sitten puhelu puuroutuu, huudan: haloo, haloo, huono linja räks räks ja suljen puhelimen. Näinkö?

Hän on liikuttunut huolenpidosta. Hän on suoraan sanoen kiitollinen. Hänelle annetaan papereita allekirjoitettaviksi, häntä pyydetään soittamaan kello kymmenen ja yhdentoista välillä jollekulle. Hänelle annetaan turvapaikka, hänelle tarjotaan huone, hän saa rahaa elääkseen kunnes alkaa oman uuden eurooppalaisen elämänsä. Siihen ei pitäisi mennä kovinkaan pitkään, hän laskee. Hyvässä lykyssä pari kuukautta, oppii kielen ja sitten saatte nähdä. Hän on väärässä muttei tiedä sitä vielä. Hän ei tunne salaista oppisuunnitelmaa, salaista työsuunnitelmaa, salaista elämänsuunnitelmaa. Hänet samalla kun hänen ensimmäinen dokumenttinsa leimattiin. Hänelle ei koskaan annettaisi anteeksi hänen toiseuttaan. Hän ei koskaan saisi unohtaa, ettei kuulu tänne.

Tämä on ensimmäinen päivä jota en vietä hänen kanssaan. Hänet viedään tänään johonkin toiseen paikkaan, en vielä ole saanut varmaa tietoa, mitä tapahtuu. En jätä Suomea ennenkuin olen varma, että veljeni selviää täällä.

Hän itse näki kaiken toisin. Hän huomasi heti kaduilla ihmisten vieraantuneisuuden, sisäänpäinkääntyneet katseet, ei koskaan kuullut naurua. Hän ihmetteli kylmyyttä, ei ilmaston, vaan ihmisten joiden välinpitämättömän pinnan alla piili salaraakuus. Sen hän oppi tuntemaan jättäytyen omiin oloihinsa.

Hän rakensi uudelleen oman elämänsä, hän ei tahtonut noudattaa tämän yhteiskunnan suunnitelmaa koska hän ei sopinut siihen, se ei sopinut hänelle. Koko yhteiskunta näytti toimivan hyvin muttei siinä ollut tilaa hänelle. Hän koki, ettei häntä tarvittu. Hän oli liikaa. Hän oli liian erilainen.

On olemassa joukko ihmisiä, jotka elävät turvapaikkaa hakeneiden ahdingolla. Eivät pahuuttaan, vaan siksi, että jonkun on hoidettava pakolaisten asioita ja onhan heidän itsensäkin elettävä. Siirtolaisten vieraudella, pakolaisten ahdistuksella leipänsä ansaitsevat tuntevat tekevänsä hyvää, olevansa oikealla asialla, he hoitavat näiden onnettomien asioita, luotaavat heidät oikeisiin uomiin. Osoittavat heille paikan auringossa seisten huomaamattaan sen edessä.

On virkamiehiä aasta ööhön. Jokainen on tärkeä ja tuntee oman vääjäämättömän välttämättömyytensä. On ohjelma jota noudatetaan, joko se näkyy paljaalle silmälle tai se on näkymätön, sitä noudatetaan yhtä kaikki. Lait ja määräykset tulkitaan ja niitä noudatetaan. Korukuviona tässä henkisessä käärinliinassa ovat kurssit, kielenopiskelu, eteenpäinmenon koko sairas retoriikka joka ei välttämättä sovi sille, joka ei ole syntynyt maassa. Hän tahtoo kotiin, takaisin, hän tahtoo palata. Pakolaisen päämäärä on kotiinpaluu.

Arkkipiispa Kari Mäkinen sanoo nettilehdessä että ”Pahaa ei voi ulkoistaa, eikä siltä voi suojautua rakentamalla muureja itsemme ympärille. Jos haluamme luoda turvallisuutta, meidän on luotava oikeudenmukaisuutta. Niin Suomessa kuin maailmallakin.” Niinpä. Arkkipiispa ristii kätensä katsoen kuvasta ulos oikealle yläviistoon.

Hänestä on tullut minulle rakas, tärkeä, en kestä ajatusta siitä, että hän katoaisi jonnekin suomalaisen byrokratian autiuteen. Pelkään empatian eroosiota joka nakertaa kansaa. Minun on autettava häntä. Miten? Soitan Annalle ja pyydän saada tavata hänet heti. Hänelle on juuri tullut asiakas, hän vie tämän keskukseen, sitten voimme nähdä pikaisesti. Odotan keskellä kaupunkia puistokahvilassa josta näen sataman ja lohduttoman räntäsateen valeleman puiston. Anna tulee ja istahtaa vastapäätä olevalle tuolille .

Varjossa istuu vanha mies joka katsoo kaikkea syvästi huvittuneena. Vanha nainen istuu hänen vieressään, he katsovat miten kaikki liikkuu kuin luolan seinällä, siinä itse vertauksen tekijä yhtä huvittuneena katsoo kaikkea. Mikä on olemassa, mikä on oikeaa ja todellista. Mikä on todellisuus. Mikä on. Mitä on olla. Kuka on oikeassa. Oikeastaan kaikki ovat samaan aikaan oikeassa omalta näkökannaltaan katsottuna. Jollain on valtaa, ja sen näkökulma voittaa. Sen mukaan on toimittava. Se, jolla on eniten rahaa kuollessaan, voittaa. Onnittelen.
Pyydä hänet sisään.
Hän ei ole täällä.
Missä hän on.
Muualla.
Tarvitsen tekstiin kaksi päähenkilöä sekä kaksi sivuhenkilöä. On löydettävä miljöö jossa kaikki tapahtuu. Muistaako kukaan, miten kaikki alkoi?
Ei, en muista.
Muistathan sinä. Sinulla on hyvä muisti.
Muistatko sinä?
En, minulla on huono muisti.
Tottakai muistat. Olit ostanut pullon japanilaista sakea jota nautittiin kuumana. Syötiin hyvää ruokaa, mitä se oli, en muista. Katsottiin ulos ja oli pimeää. Puhuttiin vierasta kieltä josta kukaan ei ollut oppinut erityisesti pitämään koska se oli jotenkin epätaipuisa, luonnottoman kuiva ja asiallinen, kuin olisi palikoita kasannut pinoon.
Nyt muistan. Minulla oli kirja mukanani. Olin ostanut sen aamupäivällä.
Ruskeakantinen kirja, joka on nyt eteisen hyllyssä. Historiaa.
Miten saisin vielä kaksi sivuhenkilöä tukemaan rakennetta, olemaan läsnä, todistajina: tämä tapahtui ja tämä.
Ei tarvita ketään.
Kyllä. Kuka tuo tuolla on, joka taittelee paperista jotain origamilintua?
Ei häntä, ei hän osaa. Hän ei tunne koko tarinaa. Hän on ulkopuolinen jos joku.
Hei, kuka siellä peilissä oli?
En tiedä, en tuntenut.
Apua.
Älä hätäänny. Älä häkelly. Kaikki tulee menemään hyvin.
Varmasti.
Miten niin varmasti?
Sanoin varmasti.
Niin.
Kuka tuo on?
Kuka?
Tuo.
Sivuhenkilö numero yksi.
Ei, en tarkoittanut tuollaista. Hän on aivan liian vanha, hän on aivan liian nuori, hän on nainen, tarkoitin miestä, keski-ikäistä miestä, jotain hyvin tavanomaista henkilöä, keskivertokansalaista.
No, menen lähettämään hänet pois.Saanko esitellä sivuhenkilön numero kaksi. Oletko nyt tyytyväinen. Hän hymyilee. Ei minulle.
Kyllä. Tervetuloa minun todellisuuteeni, meidän todellisuutemme, ole kuin kotonasi.
Kiitos, sovitaanko heti korvauksesta, ettei tarvitse syntyä väärinkäsityksiä.
Korvauksesta?
Tämä on skandaali, kaikki vaatimassa korvausta jostain ohikävelemisestä, lyhyestä kommentista, dialogin riekaleesta. Sovimme siitä. Kaikesta sovitaan. Yhteistyöhengessä tätä tehdään, talkoilla. Mistä lähtien sivuhenkilöt ovat alkaneet tivaamaan palkkiota mitättömistä ohikulkemisistaan?
On paras sopia, en harrasta talkoita.

Inhoan sivuhenkilöitä, he ovat aina niin täynnä itseään. Heillä ei ole realistista kuvaa koko tarinasta vaan luulevat olevansa tärkeämpiä kuin ovat. He ovat kulkeneet ohi, käyneet, sattuneet paikalle, muttei heidän odoteta ottavan osaa tapahtumien kulkuun kuin satunnaisesti, vahingossa, pitävät ovea auki, sanovat pari yksinkertaista lausetta, näyttävät olevan paikalla, sivuuttavat meidät päähenkilöt.

Sivuhenkilöt ovat ikäväkseni tärkeitä. He määräävät jos ei elämänkulun niin sen tärkeät käännöskohdat, vaikkei kukaan sitä huomaa eikä välitä sitä muistaa. Olen hyvin tärkeä ja jollette pian aloita, minun on ilmoitettava, etten ole kiinnostunut ja sen lisäksi inhoan marginaalissa virumista.

Missä se toinen sivuhenkilö viivyttelee? Tietäisitte millaista on olla kirjailija. Ei ole varma, ansaitseeko mitään työllään. Tekee vakavasti raskasta työtä vuosikausia ja sitten ehkä saa palkan vaivasta, ehkä ei. Hänellä ei edes ole oikeutta vaatia mitään keltään. On itse alkanut kirjoittaa romaania jota kukaan ei ole pyytänyt saada lukea.

Sivuhenkilö on harjoituksissa. Hänellä on meneillään vielä toinen maailmansota, sen loppuvaiheet joissa hän on edennyt kenraaliksi saakka.

Hänen osaltaan sota ei koskaan lopu. Löytyy aina uusia yksityiskohtia jotka muuttavat kaiken. Hän ompelee merkkejä vaatteisiinsa ja tervehtii peilin edessä itseään koska hän on kaksi miestä nyt, yksi heistä lopettelee sotaa ja toinen muistelee sotaa pitkällä viiveellä.

Peilissä mies sanoo: You´re a psychopat. Toinen vastaa peilistä: I´m OK. Hän on kodinturvajoukon komentaja. Jos hänet kutsuttaisiin oikeaan sotaan, hän lähtisi vaikka kesken untansa. Hänestä maailma on sekaisin ja hänen suurin pelkonsa on, että hän itsekin on sitä.

Sivuhenkilönä hän toimii hyvin koska hänet saa aina ohjattua ulos ovesta kun kyllästyy häneen. Ja hän on aivan rehellisesti huolissaan maailmasta ja haluaa parannusta. Hän luottaa vahvemman voimaan ja siihen, että viholliset ovat väärässä ja me olemme oikeassa. Hän ei enää muista tarkalleen, keitä me olemme. Hänen käsityksensä omasta itsestäänkin alkaa horjua. Hän odotti kutsua armeijaan, muttei saanut sitä. Hänelle tuli ilmoitus postissa, että häntä nimenomaan ei kutsuttaisi armeijaan. Eikö meillä enää ole vihollisia, hän kysyi soittaessaan sedälleen joka sentään oli reservin upseeri. Ei, minulla ei ole vihollisia koskaan ollutkaan, sanoi setä. Koko suku hulluja, huusi hän upseerille ja sanoutui irti koko kurjasta suvustaan joka ei tajunnut tilanteen vakavuutta ja jonka historiankäsitys erosi hänen omastaan niin, etteivät he voineet keskustella mistään muusta kuin säästä ja sehän ei häntä kiinnostanut. Hän alkoi epäillä sukulaistensa todellisuudentajua, eivätkö he edes seuranneet uutisia?

Ammatti-ihminen asialla ja me vain seisoskelemme raunioiden keskellä potkiskellen muinaismuistojen palasia ja kinastelemme vuosiluvuista jolloin roomalaiset kulkivat ohi, muistelemme vuosilukuja vielä kun paikallinen eläinlääkäri antaa villikissoille ilta-annoksen penisilliiniä pipetistä. Aurinko paistaa ja jakarandan kukat putoavat päähäni kuin kruunu.

Ovessa kyltti: runoilija tekee työtä. Hän ei saa olla rauhassa edes unissaan.

Tai: seinät ovat maalatut punaisella, seinät kaukana toisistaan ja katto korkealla. Tekee mieli koskettaa sitä, vetää kämmentä yli katon, hitaasti ja nauttien sen karheudesta. Ovesta voi kulkea suoraan puutarhaan jota ei hoideta. Portaita pitkin pääsee ulos kadulle, vasemmalla on kylän pääkatu: täällä täytyy olla leipomo, alat kulkea leppoisaan tahtiin. Löydät, ostat leivän, palaat takaisin, sandaalit painavat kuin synti, nouset erikorkuiset portaat. Juot maitokahvia, luet päivälehden ja nojaat leuan käsiisi. Maailma on outo. Missä minä nyt olenkaan ja keitä nämä henkilöt jotka seisovat ovensuussa haukottelemassa, keitä he ovat ja miksi he ovat täällä? Sivuhenkilö odottaa pääsevänsä mukaan toimintaan, hän täynnä uutta intoa ja olettaa salakavalasti etenevänsä päähenkilöksi, jollei vielä nyt niin seuraavassa romaanissa. Sopii odottaa.

Tummuneet seinät ja tummunut katto maalattiin vitivalkoisiksi heti kun minä muutin pois. Yritän nyt palauttaa en mieleeni vaan mielestäni kaikki ne jotka seikkailevat muistoissani mutta joita en halua enää kantaa mukanani. Karttapaperia, jarruta, kiva pieni linna. Sanat irtoavat ja he jotka tulivat häiritsemään nukahtamistani ovat liian löyhästi kiinni nimissä ja osoitteissa jotta voisin mitenkään mahdollisesti heitä kuljettaa mukanani. Palauttelen heitä sitä mukaa kun voin. Muuten he liikkuvat suunnatta puoli-ilmassa ja minun on vaikea hengittää. Tuijotan pimeään ja sanon itselleni, että tämä on maailman kauhein ammatti, runoilijan. Keskellä yötä juuri kun olen nukahtamaisillani tunkee ilmoille vainajien parvi jota täytyy ryhtyä rauhoittamaan, palauttelemaan paikoilleen, viemään kädestä pitäen Käkisalmeen ja ties minne. Joku lyö päänsä betoniin ja verta on kaikkialla. Minä en ole edes käynyt ensiapukurssia ja tässä minä kuljen paljain jaloin ja koetan improvisoida apua ja olen kovin huolestunut aivan kuin en tietäisi, että he ovat jo kerran kuolleet. Veri on symbolista verta, huuto vain huudon kaiku, kaipaus jotain muuta, sellaista mistä lauluja tehdään. Mummon mandoliini ei enää soi.

Ovessa kyltti: runoilija tekee työtä. Sen kiinnitti siihen joku jossain, en muista kuka ja mistä minä tämän tiedän. Näin on. Runoilija tekee työtä nukkuessaan eikä saa koskaan olla rauhassa edes unissaan.

Kirjailija itse lähti kerran kauan sitten kotimaastaan ja koettaa nyt muistaa, miksi. Miksi hän lähti, mikä vika oli Suomessa joka oli sentään selvinnyt sodasta, junat olivat yötä myöten vieneet sotavelan maksuksi tavaraa läpi Suomen Neuvostoliittoon, oltiin selviämässä, oltiin palaamassa arkeen, tehtiin työtä, etuvarvas oli jo kansainvälisyyskasvatuksen myötä oven välissä, oltiin pian mukana suuremmassa pelissä kuin koskaan ennen.

Olen kristitty, sanon, kokeillakseni, miltä se kuulostaa. Se kuulostaa tekopyhältä, diliittaan sen, koetan sanoa jotain muuta. Olen eurooppalainen. En edes tiedä, mitä Eurooppa tarkoittaa, mikä se on. Olen ollut eurooppalaisissa suurkaupungeissa ja olen ollut pienissä kylissä, olen ollut maalla. Valkoinen hevonen katsoi sisään avoimesta ikkunasta. Se oli Eurooppaa. Kuljin liejussa ja ainoat kengäni menivät piloille, en ollut saapua takaisin asuintaloon, olin eksyksissä ja tuli ilta, minä vain tarvoin pitkin märkää tietä, sekin oli Eurooppaa.

Koetan koota ajatukseni. Asian ydin on se, että minun veljeni on tullut Suomeen turvapaikkaa hakemaan. Se on vähän outoa, sanoo Anna, olette merkillinen veljespari, en muuta sano. Hm, minä mietin miten jatkaa. Älä sano mitään, neuvoo Anna. Ai, sanon, no, niin. Vaikenen. Täytyy tutkia, onko minulla suomalaisia sukujuuria, tämä suomalaisuus ikäänkuin tarttuu minuun osmoottisesti, yhtäkkiä tunnen oloni kotoisaksi tässä merkillisessä ilmapiirissä. Saattaahan olla, että joku sukulainen joskus lähti Suomesta jättämättä jälkiä, kauan sitten, historia toistaa itseään ja kutsuu minut tänne etsimään sukulaisiani. Löydän miehen joka on syntynyt toisella puolen maailmaa ja hän onkin veljeni. Suomessa voin istua ja tuijottaa pienenpienten lasien läpi maisemaa jossa ei ole mitään katsottavaa, vain surullinen sade ja harmaus. En ole koskaan elämässäni vaiennut niin pitkään kuin täällä. Se ei näytä vaivaavaan ketään. Ei edes minua itseäni.

Miten niin merkillinen, havahdun kysymään.
No olette te nyt vähän kummalliset veljekset, jos minulta kysytään, sanoo Anna, vaikka olen minä kummallisempaakin nähnyt.
Eikö tämä koskaan lopu, kysyn.

Olen suomalainen, sanon kokeillakseni, miltä se kuulostaa. Jotenkin aika neutraalilta: sellainen passi jolla pääsee tullin kuin tullin läpi tullivirkailijan ja poliisin silmää väräyttämättä, ovela kansalaisuus, tulee mieleeni. Ihan kuin ruotsalainen passi, näkymättömyysviitta, huomaamatta siirrytään maasta toiseen.

Suomalaisia ei näy, ei kuulu. Jos näkyy tai kuuluu, heistä tulee koko kansan lemmikkejä ja kaikki ovat ylpeitä heistä. Ulkomailla voi vapaasti kertoa kotimaastaan ihan mitä vain, kukaan ei ole kuullutkaan Suomesta.

Varmasti, epäilemättä, vastaan, koen viisaammaksi olla paljastamatta mitään. Yritän saada Annasta irti kaiken, hän tietää, mitä Suomella on veljeäni varten odotettavissa ja tahdon tietää etukäteen salaisen opetussuunnitelman joka on häntä varten valmiina. Suomessa sellainen on varmasti koska muuallakin on, kaikkialla mihin ihmiset pakenevat hakemaan turvaa. Turvasta on maksettava korkea hinta, osoittaa huonoa makua, jos siitä puhuu. Se taksa on pakolaisen turvasta maksettava. Jonkun siitä on maksettava, suomalaisen veronmaksajan sekä pakolaisen itsensä. Samoin ehdoin taloudellisesti sekä eri ehdoin henkisesti. Lähden kahden päivän päästä. On oltava varma, että Murad selviää.

Lupaan tehdä kaikkeni veljesi hyväksi.
Kiitos. Luotan sinuun.
Minuun voi luottaa.
Oletko jo ihan terve.
Minä voin hyvin. Mies joka minun piti viedä lentokentälle maasta karkotettavaksi,kun veljesi tuli vastaanottokeskukseen, menehtyi. Hän sytytti itsensä tuleen. Kuoli.
Olen pahoillani.
Niin minäkin. Hyvin pahoillani. Helvetti. Hän odotti minua takaisin lentokentältä ja kun en tullut…
Olen kauhean pahoillani.
…hän uskoi, että olin hylännut hänet kun hän joutui karkoitetuksi.
Pidän huolen veljestäsi, älä pelkää. En koskaan anna hänelle käydä samoin.
Kiitos.

Anna oli ehtinyt ajatella kaiken valmiiksi, kuten äideillä on tapana. Kun lapsi on tulossa, näkee äiti edessään kenkäparit pienimmästä koosta suurimpaan, pienet puserot joita ystävät kutovat ja sitten ne vaatteet joita hän ei enää saa olla mukana valitsemassa. Hän suunnittelee lapselle tulevaisuutta, vaikka tämä on vasta kynnen kokoinen. Hän on rohkea lapsensa puolesta, taistelee kohtaloa vastaan, kestää kaiken, kantaa sydämensä alla ihmiskunnan toivoa.

Kun Anna palasi vastaanottokeskukseen ja mies oli palovammaisena viety sairaalaan missä menehtyi pian sinne tultuaan, hän päätti, että suojelisi tätä lasta kaikelta, pitäisi hyvän huolen orpoparastaan. Hän tunsi olevansa vahva, hän kestäisi vaikka mitä. Lapsi-parka, miten hyvä isä menikään hukkaan. Anna oli vihdoin löytänyt elämänsä rakkauden. Hän ei näyttänyt kellekään miten surkea oli vaan puski töitä ja odotti, mitä tapahtuisi. Mitään ei tapahtunut. Se oli kaikkein kauheinta. Ei mitään.

Ihminen ei muutu mihinkään muuttamalla toiseen maahan. Kuori saattaa hyvinkin olla sulautuvainen ympäristöön, mutta sisällä on aina kova ydin sitä samaa, sitä mikä syntyi syntyessä, mikä ei kulu eläessä. Joka on ja pysyy. Ystäväni joka asuu El Salvadorissa, kysyy tunnenko olevani ulkopuolinen. Hän huomaa, ettei kukaan kohtele häntä kuten muita, hän on aina ruotsalainen muiden silmissä. Opettaa yliopistossa espanjaksi, kirjoittaa kirjansa espanjaksi. Kuitenkin hän on aina ulkopuolinen, ei hän miksikään muutu, oma ruotsalainen itsensä hän on vielä kymmenen vuoden jälkeenkin.

Olen kristitty, sanon ja kuuntelen miltä se kuulostaa. Aika falskilta, täytyy tunnustaa. Hei, minä olen sekulaari kristitty, älkää ottako vakavasti, ei se ole mitään vakavaa. Se ei tartu. Minä tunnistan Jeesuksen ja hänen äitinsä Maarian, jonka nimen sain, kun minut ristittiin. Mikä lie rituaali sekin oli, jossa vettä valeltiin otsalleni ja minut luvattiin, niin mihin, tai minulle luvattiin, mitä ihmettä? Vai juuri ihmekö minulle luvattiin? Jeesuksen isä oli puuseppä nimeltä Joosef ja he asuivat Keski-Idässä, tai Lähi-Idässä, olivat arameankielisiä Palestiinan kansalaisia. Oliko heillä passi? Olivatko he sans papier? Olivatko he kaksikielisiä, pakolaisia ainakin olivat.

Saunassa kaksi naista kääntyi puoleeni lauteilla ja sanoi: Me puhumme arameaa, samaa kieltä kuin Jeesus. He tekivät alastoman rintansa yli ristinmerkit ja minä säntäsin ulos hengittämään sekulaaria suihkuhuoneen ilmaa. Asuntotilannekin oli mitä oli heidän aikanaan eikä ole siitä pakolaisten osalta kovasti parantunut. Saatan olla väärässä, hehän olivat tekemässä veroilmoitusta Beetlehemissä, eivätkö olleetkin vai henkikirjoitusta varten sinne matkanneet. En muista.

Hänhän on muslimi, sanoo Anna yksikantaan tuijottaen epäkohteliaasti. Oletko sinä kristitty?
No, miten sen ottaa, uskonto ei ole koskaan ollut tärkeä asia elämässäni, en ole kokenut itseäni uskovaiseksi, en ole ajatellut asiaa erityisesti, ei ole tarvinnut. Uskonasiat eivät ole kiinnostaneet ja nehän tulevat mieleen kun mieli järkkyy, kun kantaa suurta surua. Olen selvinnyt ilman uskontoa, jos niin voi sanoa.
Huomaan alkavani puolustautua, vaikkei Anna esiinnykään mitenkään hyökkäävästi. Olen kuullut yhtä ja toista suomalaisnaisista, heitä pitää varoa, heidän historiallinen kohtalonsa on muokannut heistä sellaisia, että he ottavat ohjakset käsiinsä jollei varo.

Me olimme hyvin sekulaarisoituneita, isäni ei edes uskonut jumalaan mutta noudatti kymmenentä käskyä, äiti taas oli uskovinaan jumalaan kaiken varalta. Vaikka vähän ennen kuolemaansa, miten sen ilmaisisin, isäni koki jonkunlaisen herätyksen kaikkien yllätykseksi. Kristinusko oli meillä toinen luonto, tapa, se oli kulttuuri-ilmiö joka kantoi meidän …. Niinpä, sanoo Anna katsellen ulos ikkunasta. Sellaista se on. Mitä? kysyn.

Kristitty, Kristus ja risti. Olen aina syvästi vierastanut ristiä. Kidutusinstrumentti josta tuli symboli uskonnolle. En tiedä, ei oikein tee vaikutusta minuun, muuta kuin kauhistuttaa kun näen ihmisten kaulassa hopeaketjussa roikkuvan ristin. Voin huonosti, heikottaa, oksettaa melkein. Ristillä riippui viaton, syytön mies, jota rangaistiin, mistä? Jonkun toisen tekemistä rikoksista, oliko hän syytön? En muista. Hän kaatoi pöydän finanssikeskuksessa, pesi jonkun jalat, antoi anteeksi, piti naisia arvossaan. En ole lukenut raamattuani hyvin. Tai luin sitä mutta vain runolliset kohdat, ristillä riippuminen minua ei niin kiinnostanut. Minulla oli kaunis kultareunainen raamattu jota luin kun olin lähes surun murtama, ennenkuin alkoi selvitä ja selkeentyä. Se on kadonnut jossain muutossa. Muistan hämärästi runolliset, lohduttavat kohdat. Istuin kappelin yläkerrassa ikkunasyvennyksessä mistä ensin lakaisin kuolleet kärpäset pois. Katsoin ulos ikkunasta ja huokasin dramaattisesti ja luin ääneen etten olisi tukahtunut suruuni. Kun suru hälveni, lakkasin lukemisen. Se oli joka tapauksessa ollut enemmänkin runouden lukemista, valitsin ne kohdat jotka olivat kuin runoa. Muusta en välittänyt.

Pysyttekö nyt aloillanne, minä menen nukkumaan. Suljen ovia, ikkunoita, katson vielä kerran ulos, siellä sataa lunta, on talvi. Sisällä on pimeää, tummaa, mustaa, turvallista, kotona, omassa vuoteessani koetan sulkea silmät ja toivon, että he pysyvät paikoillaan jalka tuuman verran irti maasta, valmiina ottamaan askeleen, suu aukeamassa jotta saisivat sanoa sen mikä jäi kesken, mutta minä suljen oven ja uppoan uneen.

Tämä tuhti virkanainen ei edes kuuntele lausetta loppuun. Kitkuttelee surkealla valtion palkalla ja on ylimielinen minun kulttuuriperimääni kohtaan. Että julkeaa. Olisi toinen ääni kellossa, jos olisin kertonut isäni olleen piispan. Olisi pitänyt opetella valehtelemaan, isäni teroitti aina, että siitä voi olla hyötyä kun tulee tiukka paikka. Onko tämä tiukka paikka? Anna on ainakin tiukka nainen. Entä jos sanoisin isoisäni olleen piispa? Näen äitini ilmeen kun ajattelenkin valhetta. Jätän sen siihen.

Veljeni alkaa unohtua kun tässä jahkaillaan kristinuskosta ja sen parissa tapahtuvasta sekularisoitumisesta. Mitä Anna ajaa takaa, en ymmärrä ja siksi vaikenen ja huokailen.

Isäni oli piispa, sanoo Anna yllättäen. Juon jäähtynyttä kahvia ja katselen ulos yrittäen olla näyttämättä hämmästystäni. Lukee siis ajatukset.Varjele. En tiedä, ehkä olisi parempi pakata ja lähteä maasta. Miten veljeni sitten käy jollen ole häntä puolustamassa?

Minä kyllä puolustan häntä henkeen ja vereen, sanoo Anna. Olen pudota tuolilta, nojaan lasiseinään johon on kiinnittyneinä keltaisia vaahteranlehtiä. Kanada, ajattelen, aivan kuin kanadalaislipussa, vaikka se on punainen, ajattelen, jotainhan on ajateltava. Kerran kun olin Torontossa, hän aloittaa ja minä hämmästyn.

Minua ovat aina perimmäiset kysymykset kiinnostaneet, hän sanoo. Niinpä, vastaan. En uskalla sanoa mitään pelosta että hän lukee ajatukseni. Hän hakee lisää kahvia joka alkaa jo närästää, miten paljon kahvia nämä suomalaiset oikein juovat? En uskalla siirtyä lounasruokaan ja viiniin vaan pitkitän keskustelua kylmän kahvin yli.

Ei osata ulkoa virren virttä, ei rukousta eikä ymmärretä kirkonmenoja. Tuskin tunnetaan kirkkovuoden tapahtumien kulkua tai järjestystä. Jos ihme tapahtuu, minulla on osoite Roomassa mihin otan yhteyttä ja kerron ihmeestä. Osoite oli pyhimystenkuvien välissä, sain ne luostarissa kun viimeksi yövyin siellä.

Hän on minunkin veljeni, sanoo Anna ja läimäyttää kättäni kädellään niin että tunnen hänen tarkoittavan sitä. Uskovaiset kristityt yllättävät. Me sekularisoituneet taas olemme aika ennalta-arvattavissa. Kadehdin hänen päättäväisyyttään, hänen suorasukaisuuttaan. Yritän päästä ajatuksesta, tunteesta eroon. Minulla on mitä voi toivoa, minulla on mitä suinkin voin haluta. Olen onnistunut elämässä, ei minulta mitään puutu. Lainaus on suoraan Raamatusta. Tämä nainen vaikuttaa minuun oudosti aivankuin veljenikin.

Onko minusta tulossa uskovainen? Isä-kulta, täältä tullaan. Anna rakastui, meni naimisiin, oliko näin. Hän ei kerro mitään. Hän muutti maasta, palasi. Mitä hän tahtoi. Asuuko hän kissan kanssa jonka nimi on Mao. En ole varma. Hän käyttää kristillistä sanastoa aivan kuin se olisi ainoa mahdollinen tapa nähdä maailma, elää siinä. Tehdä hyvää, tehdä työtä, auttaa lähimmäistään. Hän näkee kaikkien läpi. Miksi hän ei kerro mitään itsestään, eipä tietenkään. Ammatti-ihminen pitää yksityishenkilönsä erossa työasioista, luonnollisesti on niin. Etsinkö minä sisarta, en tiedä. Pian minulla on valtavan laaja suku jonka olen haalinut ties mistä.

On helppo olla sekulaari kristitty. Maassa maan tavalla. Ollaan tapakristittyjä, osataan muutama ensimmäinen sana Isä meidän-rukouksesta ja liikuttaa huulia tahdissa muiden mukana, eikä kukaan oletakaan että osaisimme koko rukouksen. Osaako kukaan enää hepreaa, kreikkaa, latinaa? Toimittavat tärkeät tapahtumat kuten ristiäiset ja ripillepääsyt, häät ja hautajaiset, kansankielellä, siitä on vuosisatoja kun kansalle saarnattiin latinaksi kirkossa.

Jos joku toinen on sitten sekulaari muslimi, niin ollaan tasoissa. Meillä on yhteistä enemmän kuin moni uskoisikaan. Meidän kulttuurimme ovat hyvin läheiset vaikka kielet joilla kulttuureja on rakennettu, ovat kaukana toisistaan. Meidän Jeesuksemme on muslimien profeetoista, onko näin? Voi olla, että olen erehtynyt. Periaatteessa me kaikki olemme kauan sitten kotoa eksyneitä afrikkalaisia, jotkut vain enemmän haalistuneita pohjoisen hämärässä kuin ne jotka jäivät vähän etelämmäs.En uskalla kertoa kaikkein syvimpiä ajatuksiani. En uskalla kirjoittaa tätä tarinaa loppuun. Uskallat, olet rohkea, sanoi Murad. Sinä et pelkää mitään, sanoo Anna.

Joki laskee laiskasti oikealle, mäellä on kirkko jossa rukoillaan pelastusta. Henkilöt kulkevat ylämäkeä koko elämänsä ajan. Keskustellaan ja rumpuja lyödään kauempana. Lyhdyt roikkuvat puiden oksista ja ihmisten mielissä on se sama mikä aina on meitä askarruttanut, rakkaus ja kuolema, ne kaksi, outo pari, ei viha ja elämä vaan rakkaus ja kuolema, kysy keltä tahansa runoilijalta. Vapaus, ehkä.

Kun Annan elämän suuri rakkaus kuoli palovammoihinsa ja lapsuudenystävä menehtyi kolarissa oli pieni salainen lapsi hänen sydämensä alla suuri tuki ja turva hänelle. Hän selviäisi vaikka mistä. Hän menisi läpi harmaan kiven. Hän ei pelännyt mitään. Mitään pahaa ei enää voisi tapahtua, ei pahempaa kuin se, minkä hän oli kokenut. Hän oli valmis menemään eteenpäin. Ainakin hän luuli niin.

Vastaanotolla gynekologi katsoo potilastaan häntä ihmeissään tutkittuaan hänet.

Ei täällä ole mitään.
Miten niin ei mitään?
Et ole raskaana.
Olen. Viime kerralla näin hänen pienen sydämensä, se löi, se löi, SE LÖI. Olin täällä lapsen isän kanssa. Ettekö muista? Näimme miten hänen sydämensä löi. Hänen pieni sydämensä.
Ei, täällä ei ole mitään. Et ole raskaana.

Anna sulkee silmänsä pettyneenä ja toistaa samaa kunnes lääkäri vastaa, että ei, tässä on nyt tapahtunut joku väärinkäsitys, hän ei odota lasta. Lääkäri sanoo, ettei ole mitään, miksi hän ei sano, että täällä ei ole ketään. Lapsi oli todellinen vaikka vasta unen kokoinen. Pieni ihminen tulossa maailmaan ja hänen sydämensä löi ja nyt ei mitään.

Kohtu tyhjänä Anna istuu hytisten kylmästä vastaanottohuoneen metallituolilla valkea paperikappa suojanaan. Kuka nyt on sitten jäljellä, kuka helvetti? Yksin olet sinä ihminen, yksin keskellä kaiken. Äiti siteerasi usein tuota runonpätkää, miten niin yksin, kaikki lapset ympärillä, isä, isovanhemmat, äidin koko iso perhe. Näkisi äiti nyt oman tyttärensä, oman Annansa. Hänellä ei ole ketään. Seitsemän miljardia ihmistä maailmassa ja minä olen perkele yksin, huutaa Anna vastaanottohuoneen seinälle.

Vastaanottoapulainen kiirehtii tarjoamaan apua.

Minä selviän itse, sanoo Anna ja tuijottaa tyhjyyteen palavin silmin.
Jos tahdot, voit istua hetken vastaanottohuoneessa, laitan teetä sinulle. Olet kalpea.
Minä selviän, kiitos vaan.
Kukaan ei hetkeäkään epäile sitä, ettetkö selviäisi.

Hän näkee selvästi, miten tyttö, hänen tyttärensä, jonka sydän löi, löi, kulkee polkua pitkin poispäin hänestä, ei tullutkaan elämään, ei suostunut tarkertumaan kiinni elämäänsä. Kulkee pois letit heiluen, ihan kuin ei ymmärtäisi, mikä tragedia tämä on. Tyttö kulkee kunnes on niin pieni, ettei häntä näe enää. Anna puree hampaat yhteen ja kävelee lumiseen iltapäivään tietämättä mihin menisi, missä olisi turva ja suoja nyt?

Onko mahdollista, että saisin raportteja veljestäni jotta voisin olla varma, että hänen käy hyvin. Suomessa käy vain hyvin. Voi käydä toisin, voi käydä hyvin. Onko se Raamatusta, kysyn. Ei, se on Eeva Kilpeä. Ai, en tunne. Niinpä, hän on runoilija, maailmankuulu Suomessa, vastaa Anna ja on tekemässä lähtöä. Mihin tästä nyt on kiire. Minun veljeni on hänen veljensä, siis hän on minun sisareni.
Jos isä näkisi minut nyt, hän häpeäisi. Miksi en mennyt suosiolla lakia lukemaan, en tiedä. Tällaista siitä seuraa, että opiskelee taloustiedettä, lakitieteellisessä olisi oppinut ajattelemaan toisin. Nyt nousevat muistot omasta elämästäni esiin, kaikki ne sukulaiset jotka jaoin veljeni kanssa, minussa herää voittamaton halu kertoa heistä Annallekin ja kutsua häntä sisareksi.

Mitä nyt,veli? hän kysyy. Hän on niin suorasukainen, että säikähdän. Kahvia? kysyn ja hän vastaa, että miksi ei. Hän menee oitis hakemaan lisää kahvia, ei odotakaan että minä nousisin ja lähtisin hakemaan sitä hänelle. Hän palaa kahvikupin kanssa ja lautasella on suklaaleivos. Hän sanoo, että ei mitään kommentteja.Saan kofeiinimyrkytyksen ennenpitkää, ajattelen. Et saa, sanoo Anna. Saanko maistaa, kysyn ja siinä me syömme suklaaleivosta ja juomme kahvia ja katsomme ulos harmaaseen aamupäivään jossa muutama eksyneen näköinen kansalainen kulkee päättäväisin askelin kohti ties mitä päämäärää.

Joku soittaa haitaria katoksen alla vastapäisen talon edessä. Miten on mahdollista seistä ulkosalla tässä säässä ja soittaa alakuloista kappaletta jota kukaan ei kuuntele. Kukaan ei pysähdy eikä sano mitään, ei edes katso muusikkoa jonka epätoivo ajaa tämän vielä ennen iltaa tekemään jotain mistä ei vielä kukaan osaa nähdä merkkejä. Rikospaikalta löydetty haitari oli taiten teipattu kasaan, paikalta oli löytynyt veitsen lisäksi pari kolikkoa ja luuri. Uhri oli rikoksentekohetkellä ollut selvin päin. Murhaaja sen sijaan oli ollut humalassa. Surullista. Mikä saa ihmiset uhraamaan kaikkensa taiteen eteen?Menee henki ja terveys kun seisoo sateessa soittamassa surullista venäläissävelmää, punertaa marjat pihlajan, suljen silmäni ja huokaan, minusta alkaa vähin erin tulla suomalainen, kauhistun. Olen vähällä lähteä viemään sadetakkia kerjäläiselle ja viedä hänelle take away-lounas täältä kanttiinista. Olin vähällä kysyä, ottaako hän kortin, mutta kerjääjä olettaa varmaan saavansa käteistä ja sitähän minulla ei ole.

Pitäisipä joku minusta huolta tuollaisella kiihkeydellä ja antaumuksella, vanhempieni kuoltua olen ollut aivan heitteillä, sen huomaan nyt. Tunnen epämääräistä kateutta veljeäni kohtaan. Pyyhkäisen sen pois ja yritän saavuttaa mielenrauhani. Miksi minä en ilmoittautunut turvapaikkaa hakemaan samalla kun veljeni? Missään ei ole niin turvassa kuin Suomessa, lintukodossa, se on varmaa. Paratiisi mistä ei kukaan halua pois, koskaan.

Muistutat minun velivainaatani, sanoo Anna, isoveljeä joka kuoli muutama vuosi sitten. Vai niin, sanon, koska minua ei mikään täällä Suomessa enää yllätä. Olet aivan kuin hän. Tai melkein aivan kuin hän. Kun näin sinut ensimmäisen kerran, olin vahingossa sanomaisillani Martti sinulle vaikka tiedän että sinun nimesi on Martin. Sano mitä tahansa, ajattelen, kun nyt kerran ollaan sukua. Mitä veljesi teki? kysäisen. Kerron toisella kertaan, nyt puhutaan sinun veljestäsi. Kaikki tulee menemään kaavan mukaan, meillä on systeemi joka toimii. Kaikki on suunniteltu valmiiksi, veljesi vain noudattaa sääntöjä ja lopulta hän saa Suomen kansalaisuuden, saa oppia suomenkieltä, saa asunnon ja työtä, saa olla hyödyllinen kansalainen. Hänet kotoutetaan ammattivoimin. Oho, sanon minä vahingossa, olen kuullut suomalaisten ilmaisevan itseään näin ytimekkäästi. Hänet sijoitetaan – anteeksi että keskeytän, parkaisen – miten niin sijoitetaan, hänhän on aikuinen mies, tottunut määräämään itsestään. No se ei käy ihan niin täällä, sanoo Anna ja minä näen taas ikäväkseni Ymmärtäjän hänessä. Nyt aletaan veljeäni ymmärtämään, on tämä yhtä helvettiä, sanon minä. Kuinka sinä ilmaiset itseäsi noin karkeasti, ällistelee Anna Ymmärtäjä, olette niin erilaiset, veljesi ei kiroile ollenkaan, ei juo, ei polta, ei käytä karkeita ilmaisuja. En ole ollenkaan varma, että tahdon tuollaista sisarta, mieluiten olen vaikka ilman sisarta. Elän vaikka missä ymmärtämättömyyden erämaassa tai ennakkoluulojen mekassa mielummin kuin tulen tuollaisen sisaren ymmärtämäksi. Sijoitetaan, vai vielä veljeni sijoitetaan jonnekin. Tampereesta pohjoiseen on erämaata, olen tutkinut googlekartasta, sinne ei ainakaan minua veljeäni sijoiteta karhun ruoaksi. Ei Tamperetta edemmäs, huudan. Joku avaa oven ja kurkistaa meitä, Anna huutaa: tilanne hallinnassa. Ovi sulkeutuu.

Yhtäkkiä Anna nousee rivakasti seisomaan, tarttuu käteeni, puristaa sitä ja lähtee. Olen yksin. Ei mitään kohteliaisuuksia, ei mitään selittelyjä, nousee, maksaa kahvit ja lähtee. Ikkunan takana näen hänen kulkevan pitkin askelin poikki puiston keltaisen sateenvarjon alla ja hän heilauttaa kättä vähän huolettomasti minulle kuin olisimme parhaat kaverit. Ymmärrä nyt näitä suomalaisia.

Mitä tässä oikein tapahtuu. Hän on nyt eristyneenä keskuksessa mistä häntä kuljetellaan eri puolille, on terveystarkastusta ja lääkärien tapaamisia. En edes ole varma, mitä hänelle tapahtuu, kenet hän tapaa, mitä hänelle tehdään. Saa nähdä myös papin tai imaamin jos tahtoo. Ilmeisesti he myös pukevat hänet suomalaisittain, jottei eroaisi liikaa joukosta. Pakottavat varmaan lenkkarit jalkaan vielä. Verryttelypuvun selässä lukee SUOMI. Olisi parempi viedä hänet pois täältä. Kidnappaan hänet ja vien kotiin. Olen ostanut Iittalaa ja Aarikkaa ja Marimekkoa ja viemisiksi kotiin, en tiedä, mitä täällä vielä voi tehdä. Menen illalla syömään Aino- ravintolaan nauttimaan suomalaista ruokaa. Pidän tietysti huolta hänestä, tottakai.Tai vaihtoehtoisesti kidnappaan hänet huomenna. Väärä passi pitäisi vain hankkia. Missähän sellaisia tehdään täällä Helsingissä?Rautatieasemalla varmaan löytyisi sellaisen välittäjä.

Hän kertoo minulle salaisuuden. Hän odottaa lasta. Anna odottaa lasta. Sisarentytär, tulee mieleeni, minusta tulee eno. Alan heti suunnitella miten voisin auttaa tätä tulevaa sukulaistani. Ehkä se on poika, sisarenpoika. Suku laajenee. Elämä voittaa. Kuka on isä, tietysti se polttoitsemurhan tehnyt epätoivoinen mies jota Anna yritti pelastaa, turhaan. Hän koetti päästä paikalle ennenkuin mitään tapahtuisi, hän arvasi, että mies oli epätoivoinen joutuessaan jättämään maan kun jo luuli selvinneensä ja saavansa turvapaikan. Anna ei ehtinyt paikalle kun joutui sairaalaan. Ei siitä sitten sen enempää, sanoo Anna. Sain keskenmenon. Ei siitäkään sitten sen enempää. Minun tuli ikävä pientä sisarentytärtä joka oli kääntynyt ja kulkenut olemattomiin. Hän oli vähän olemassa jo kun Anna kertoi hänestä, minäkin jo suunnittelin, miten veisin tytön rannalle ja onkisimme yhdessä, vähän myöhemmin tietysti, kun hän osaisi kävellä ja puhua. Petyin katkerasti kun juuri alkoi tuntua siltä että perheeni alkoi laajeta ja minua vielä tarvittaisiin maailmassa.

Olemme samaa suurta perhettä ja kaikki maailman ihmiset ovat sukulaisiani. On helppo nähdä tulijoissa omat sukulaisensa, karjalaiset, evakot, surusilmäiset isotädit ja vaikenevat sedät. Olemme kaikki samanarvoisia, mitä se tarkoittaa? On annettava toinen toisilleen mahdollisuus kasvuun, kehitykseen. Kaikilla on samat lähtökohdat, toisilla vain olosuhteiden armosta on helpompi elämä. Meidän on tehtävä työtä, kuten Tsehov sanoi, tehtävä työtä, kahdensadan vuoden kuluttua ihmiset elävät hyvää elämää. Me elämme hyvää elämää nyt, koska joku teki työtä meidän puolestamme kaksisataa vuotta sitten, tietämättä että me tulisimme nauttimaan heidän työnsä tuloksista. Joku ventovieras kantoi huolta meistä ennenkuin me synnyimme.

He tulivat hakemaan turvapaikka. Yritin aina asettua heidän asemaansa, se ei ollut vaikeaa. Ajattelin näin, että minulle voisi tapahtua se, mitä he olivat käyneet läpi. Voisin joutua jättämään Suomen, ylittämään rajan pimeässä vähin äänin, mukanani vain vaihtovaatteet, jos niitäkään olisin kiireessä saanut mukaani, kirja jonka lukeminen jäi kesken, kirje jossa osoite mistä voisin hakea apua. Joutuisin jättämään oman kotimaani. Näin heille on käynyt ja näin voisi käydä minullekin, jos.
Nähtyäni turvapaikanhakijoitten tuskan, huolen, pelon, päättäväisyyden, itsepäisyyden, ylpeyden en voi sanoa muuta kuin, että toivon että itse samaan tilanteeseen joutuessani pitäisin pääni yhtä korkealla kuin he, olisin yhtä urhea, säilyttäisin ylpeyteni, arvokkuutteni kuin he. Luottaisin vieraisiin ihmisiin kuten he luottavat meihin. He eivät edes osaa odottaa, että heihin suhtauduttaisiin vieroen, paheksuen, halveksien, vihalla. Toivon, etten valittaisi vaan toimisin, kuten he.

Pateettisuus on nostettava arvoonsa ja todettava, että me olemme kaikki samanarvoisia, kaukaisia sukulaisia, meidän on oltava hyviä toisillemme. Ei sen kummempaa tarvita. Jos seitsemän miljardia ihmistä kohtelisi kaikkia kohtaamiaan lähimmäisiä niin kuin tahtovat itse tulevansa kohdelluiksi olisimme perillä paratiisissa.

Mihin olemme menossa, kysyy yksi ja toinen mutta me pysähdymme torvisoittokuntaa kuuntelemaan ja ilma tuoksuu lehmuksenkukilta ja minä potkin pieniä kiviä toivoen että aika pysähtyisi. Suihkulähteen reunalla patsasnainen on sama kuin ennen, valettu aikaan ja pronssiin, se katsoo mosaiikkikaloja, liikkumatta.

On tehtävä hyvää. Kategorisesti. Poikkeuksetta. Väsymättä. On ajateltava koko ihmiskuntaa, maailmaa, kaikkeutta, kaikkea aikaa ja tilaa jossa ihminen elää ja vaikuttaa. On tunnettava vastuunsa kaikista ihmisistä, koko maailmasta. Ei saa antaa otteen herpaantua.
Teen osani ja jos kaikki tekisivät omansa, eläisimme paratiisissa. On sallittava itselleen tietty pateettisuus, muuten ei kestä elää tässä maailmassa.

Sateen rapistessa ikkunalautaa vasten huone täyttyy pimeästä, kynttilän vaniljan ja appelsiinintuoksu täyttää sen. Pysähtyneet päästetään ottamaan askel, kaksi, kääntymään kadunkulmassa, nousemaan autoon, astumaan ulos hissistä, pudottautumaan veteen, kaatumaan vuoteeseen, painamaan päänsä tyynyyn.

Jos tyttärelläni olisi vähän enemmän elämänkokemusta, hän tekisi jotain muuta, muuttaisi ulkomaille, vaihtaisi alaa, opiskelisi. Anna on vielä nuori, vasta 38 täyttänyt. Tämä tuli mieleen kun viikonlopulla vedin käärinliinakurssia, Lost Masterpieces.

Kuuntelemme keskiajan musiikkia ja luomme elämäntarinamme erivärisin silkkilangoin. Hyvin naisellista ja surullista. Itkijänaisten ryhmä tulee joskus vieraaksemme. Silloin on vähän eloisampaa ja mukavampaa. Muuten olemme joskus liiankin juhlallisia ja vaitonaisia.

Kurssilla opettamani erilaiset pistot tulevat hyvään tarpeeseen eri asioita kuvatessa. Huomasin Ellan ja Tuulan taas ompelevan salataskua vaikka olen sataan kertaan sanonut, että on turhaa ommella taskua käärinliinoihin. He vain eivät vieläkään ole sisäistäneet viimeisen matkan todellista luonnetta. Sen siitä saa kun katsoo liikaa amerikkalaisia elokuvia. He koettavat salakuljettaa paratiisiin jotain esineitä joilla on tunnearvoa tai jotain kolikoita tai seteleitä, en tiedä. Ehkä rakkauskirjeitä salaa perheiltään. Ihminen ei ole rehellinen, ei edes kuoleman edessä. Ornamentit lohduttavat meidän käydessämme läpi elämäämme, sitä jonka olemme eläneet ja sitä jonka olemme menettäneet ennenkuin ehdimme sitä elää ja sitä jonka menetämme elettyämme. Tämä kaikki on monimutkaista ja vaikeaa hyväksyä.

Anna kirjoitti veljensä Joukon viikonlopusta minulle: Jouko ajoi ruumisauton viime sunnuntaina hautausmaan muuriin ja menetti etuhampaansa. Hän taas kerran tahtoi kuolla, hänestä elämä ei koskaan maistunut miltään. Me olemme niin erilaiset. Minä nautin elämästä, hän ei kestänyt mitään, kaikki on vaikeaa. Hänen ystävänsä kääntyi buddhalaiseksi ja löysi tyynen onnen.

Ehdotin että Jouko lähtisi Nepaliin, ehkä hänkin valaistuisi, mutta hän kääntyi jo Kuopiossa ja sanoi, ettei tästä tule mitään.Missään ei voi tuntea olevansa kotona, hän valitti soittaessaan Kuopion torilta missä kaikki puhuivat venäjää. En ole mikään nomadi, paljasti Jouko ja kääntyi kohti kotia. Joukon motto oli Tästä ei tule mitään. Häntä ei osaa edes surra, kaikki oli jotenkin niin valmiiksi surtua moneen kertaan jo kauan ennenkuin hän ajoi auton muuriin. Jonain kauniina päivänä hän todella onnistuu ja kuolee, istuupahan jo valmiina ruumisautossa, Jouko-parka.

Anna pyysi, että tekisin jotain. Mitä äiti voi tehdä? Jouko on aikuinen mies. Minä ostan asunnon Senegalista ja muutan. Lapsista ei ole kuin huolta. Annakin voisi yrittää tehdä elämästään valoisamman, ettei aina surisi muiden elämää, pakolaisten. Eikö hän saanut tarpeekseen jo kotona isovanhempiensa evakkoudesta? Entä jos Anna lähtisi mukaani Senegaliin?

Muradin pahin pelko osoittautui varsin aiheelliseksi. Kahta päivää ennen hänen lähtöään maasta riensi paikalle Ed, Martinin poika laatikko kainalossa. He lensivät pohjoiseen ja autoilivat pimeässä Martinin uurna takapenkillä kohti Utsjokea joka oli jäässä. He seisoivat hotellin kohdalla mutkassa vaitonaisina pahimpaan kaamosaikaan ja yrittivät jättää arvokkaat hyvästit isälle ja veljelle. Paikallinen virkavalta oli samaan aikaan hotellilla, poliisi ja tämän albinoporo. Poro seurasi poliisia kun tämä mönkijällä liikkui paikasta toiseen kaamoksessa. Tiernapojat oli korjattu tienvierestä ja viety koteihinsa kauan sitten.

Jätän vanhan miehen ilmaan, hän on juuri laskeutumassa portaita, hitaasti, käännän hänet kulkemaan takaisin ylös portaita, hän on hetken ilmassa, lyhyen hetken ajan hän ei kosketa maata, porrasta, puuta, hän on ilmassa ja jätän hänet siihen. Hänen vihreä samettitakkinsa on kulunut kyynärpäistä mutta hänen silmiensä loiste on sama kuin nuorena. Hänelle en suo surua, koska olen nähnyt hänet kahden vanhan ystävänsä kanssa pellonlaidalla baskerit päässään, heidän veijarimaisuutensa jäi mieleeni, koska tahansa he voisivat kääntyä, ilman minuakin, ilman kirjailijaa he löytävät oman polkunsa puiden alitse kylään ja sen ravintolan takahuoneeseen missä heille tarjotaan kuumaa keittoa.

Hänellä ei ole nimeä. Hänen passinsa on kulunut umpeen ja hänen aikansa täyttynyt. Hän on poistunut ajasta ja häntä kaivataan loputtomasti. Hänen kohtalonsa oli aikakauden sanelema, hänen omat haaveensa saivat väistyä sen edestä. Mies nousee portaan kerrallaan kuin epäröiden mutta samalla päättäväisesti etsien avointa ovea mistä mennä ulos ja pitkin lehmuskujaa pellonlaitaan missä muut kaksi miestä odottavat häntä. He katsovat valokuvaajaa virnistäen ja silmät palaen.

Täällä olivat Murad ja Martin kalastaneet kahtena kesänä ja vannoivat aina palaavansa. Poliisi pahoitteli Martinin kuolemaa ja seurasi mukana kun Ed sytytti hautakynttilän lumeen, jota tuprutti niin ettei sitä hetken päästä nähnyt.

Martin oli ollut mielenkiintoinen lisä kesäkauden tapahtumiin, yksi kahdestakymmenestä kalastajasta, jotka istuivat rannalla, nyt ehkä Ed tulisi korvaamaan isänsä tuossa vakavien miesten ryhmässä. Poliisi oli aikoinaan ollut kiinnostunut teoreettisesta filosofiasta mutta hänestä käytäntö oli kuitenkin tärkeämpää kuin teoria ja hän oli jättänyt opinnot ja ottanut vastaan viran jota hän hoitaa hamaan eläköitymiseensä saakka. Onhan hänellä albinoporonsa jonka kanssa hän käy loputonta filosofista keskustelua siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa ja onko jumala olemassa vai ei. Hän näkee poron silmistä, että se ymmärtää häntä vaikka kukaan muu ei sitä teekään.

Tuhkauksen suorittaneet miehet kävivät hotellilla syömässä eivätkä sanoneet mitään vaan tuijottivat Ailikkaalle päin näkemättä mitään muuta kuin pimeää. Kummankin silmät olivat kärsineet puhurissa niin että kyyneleitä valui poskille. Ed olisi tahtonut jäädä hotelliin yöksi mutta Murad oli lähdössä maasta ylihuomenna eikä tullut kuuloonkaan, että hän jäisi tänne.

Älkää nyt yön selkään, sanoi poliisi, mutta kun yö ja päivä ovat yhtä samaa kaamosta, mistä edes tietää, onko yö vai päivä.

Ed alkoi käydä Suomessa, pistäytyi Nuorgamissakin kesäöinä katkerana siitä, ettei puhunut isänsä kanssa vuosikausiin vakavasti ennen tämän kuolemaa. Onneksi he ehtivät keskustella ennenkuin isä kuoli. Isällä oli toiveita hautajaisjärjestelyjensä suhteen, joista hän kertoi kalassa ollessaan.

Jätän vanhan miehen ilmaan, hän on juuri laskeutumassa portaita, hitaasti, käännän hänet kulkemaan takaisin ylös portaita, hän on hetken ilmassa, lyhyen hetken ajan hän ei kosketa maata, porrasta, puuta, hän on ilmassa ja jätän hänet siihen. Hänen vihreä samettitakkinsa on kulunut kyynärpäistä mutta hänen silmiensä loiste on sama kuin nuorena. Hänelle en suo surua, koska olen nähnyt hänet kahden vanhan ystävänsä kanssa pellonlaidalla baskerit päässään, heidän veijarimaisuutensa jäi mieleeni, koska tahansa he voisivat kääntyä, ilman minuakin, ilman kirjailijaa he löytävät oman polkunsa puiden alitse kylään ja sen ravintolan takahuoneeseen missä heille tarjotaan kuumaa keittoa.
Nyt Ed istuu rannalla kalastamassa kahdenkymmenen muun Hemingway-kopion kanssa sulka hatussaan. Hei, Ed! Katso, hän huomasi meidät, hän vilkuttaa meille. Tämä kalastajien ryhmä ei voi vaieta, heidän on laulettava jotain, ehdottomasti. He alkavat laulaa Kalastajan valssia.

Jo lentokentällä pakolaista ja maahanmuuttajaa pitäisi valistaa maahanmuuton kolmesta vaiheesta: ensihuuma, kaikki on erinomaista, kun taas lähtömaassa eli kotimaassa, kaikki oli huonosti, mikään ei ollut hyvin. Näin ei tarvitse alussa katua lähtöään tai kaivata hullun lailla takaisin kun kerran ei voi palata. Toinen vaihe on se jonka aikana uuden kotimaan puutteet näkyvät räikeinä, nyt muuttanut muistaa kirkkaasti miten kotimaassa kaikki oli hyvin. Kolmas vaihe on seestymisvaihe jossa kumpikin maa näkyy sellaisena kuin ne ovat, täynnä hyviä ja huonoja puolia, kumpiakin melko lailla saman verran kummassakin maassa.

Maahanmuuttajista, pakolaisista sekä maahan unohtuneista turisteista voisi hyvinkin olla apua tälle maalle, jopa iloa, tulisi vähän kansainvälisyyttä tännekin, ei vain Helsingin rautatieaseman tienoolle vaan maaseudullekin. Maabrändikomitealle vihjeeksi, kun eivät itse huomaa tätä reserviä.

Jotta Suomi voisi olla kansainvälisestikin luova keskus, me tarvitsemme osaamisen, suvaitsevaisuuden ja teknologian lisäksi muutoshalukkaita ihmisiä yrityksiin. Sellaisia, jotka ovat valmiita muuttamaan työntekokulttuuria luovempaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, missä ahkeralta näyttämisen ja byrokraattisen hierarkian sijaan organisaatiolla olisi kyky luoda ilmapiiri, jossa saadaan nopeasti liikkeelle lahjakkuutta, resursseja ja uusia bisnesideoita. Luovaa luokkaa siis. ( Talouselämä-lehdessä Kirsi Piha 13.5.2005 eikä kirjailija itse voisi sitä paremmin sanoa.) Luovaa luokkaa ovat nimenomaan ne, jotka tulevat luomaan koko elämänsä uudelleen kun se on kerran pysähtynyt rajalla siinä tullin jälkeen. Sen säännöt muuttuvat ilman, että tästä ketään muistutetaan tai asiaa mitenkään valaistaan. Ollaan kuin kaikilla olisi samat mahdollisuudet kun kerran eletään demokraattisessa maassa, mutta omasta kokemuksestani viisastuneena voin vakuuttaa, että näin ei ole asianlaita.

Lähtö

Kello on kuusi, mies nousee, käy suihkussa, pakkaa viimeiset tavaransa hotellihuoneestaan laukkuunsa ja katsoo vielä kerran ulos ikkunasta. Lohdutonta. Ei uskoisi, että täällä asuu kuusi miljoonaa ihmistä. Kesästä kaikki puhuvat, kesällä on toisenlaista, tule ensi kesänä, niin näet millainen maa Suomi on. Juhannus, ah, juhannus, sanovat suomalaiset. Niinpä. Ehkä tulenkin. Jos veljeni on täällä vielä, tulen varmaan. Näen keskiyön auringon, onhan se jotain.

Mies astuu taksiin, sulkee silmänsä ja auto nytkähtää käyntiin, mies lähtee kohti kotia, omaa elämäänsä ja vie mukanaan muistot Suomesta. Hän päättää palata Helsinkiin keväämmällä ja viettää veljensä kanssa aikaa, ehkä mennä kalastamaan Lappiin. Kesällä on aivan toista, sanoo taksikuskikin, aivan kuin paratiisissa olisi, paratiisissa. No, palaan kesällä paratiisiin, vastaa mies ja huokaa vajoten hiljaisuuteen jota jatkuu aina lentokentälle saakka. Radiosta tulee surullista musiikkia, tekee mieli itkeä, Reijo Taipale laulaa jotain sydäntäraastavaa. Hän päättää maksaa ylimääräistä kuskille, kun tämä sinnittelee tällaisissa oloissa ja yrittää olla elämänmyönteinen.

Tulee ikävä veljeäni, sanoo turistimme ja taksikuski rykäisee. Hän on kaikkein tärkeintä maailmassa, kaikki kaikessa minulle.
Eikö teillä ole koiraa, kysyy taksikuski monotoniseen sävyyn.
Ei, ei ole.
Vai niin, tuppaa olemaan elämä yksinäistä, sanoo vaitonainen suomalaismies ( Jälleen ei Matti Pellonpää) joka tahtoisi jo päästä asiakkaastaan. Hän toivottaa asiakkaalleen yksitavuiset hyvästit ja lähtee ajamaan kohti Hyvän Tuulen kuppilaa.

Me olemme toinen toistemme elämän todistajia, tahdoimme tai emme. Näemme päivittäin niin paljon kärsimystä ettei sitä sovita mikään, ei Jeesuskaan. Jos joku nyt odottaisi, että nykyaikaisesta sijaiskärsijästä olisi apua tämän päivän laajamittaiseen kärsimykseen niin erehtyy. Mitä minä ajattelenkaan. Entä minun lapsuuteni. Laps Suomen ällös. En. Joku kärsi ja joku kehittyi. Joku muutti ulkomaille.

Kurssikaveri sanoi: Minua ei kiinnosta muiden ihmisten kärsimys. Join kahvin loppuun ja huokasin syvään. Hän menestyi myöhemmin kirjailijana, hän kuvasi rikkaita ja kuuluisia eikä kuulemma kärsi ollenkaan. Sellaiset ihmiset kulkevat yli ruumiiden nostaen jalkojaan vain sen verran, etteivät tuhri housunlahkeitaan toisten vereen.

Hänen elämänsä oli lapsesta saakka on ollut vakavaa. Elämä on vakava kysymys. Ja kun se on kysymys jo sinänsä, vastausta on etsittävä, koko ajan, herkeämättä. Isoisä, lapsuuden kiintotähti, haavoittui sodassa, koti jäi Käkisalmeen, muttei silti pakolainen, ei evakko kuten sisarensa ja veljensä.

Hänellä oli päämääränä Australia mutta hän jäikin Suomeen. Unelman perinnöksi jäi englanninkieli jonka innostuksen minä perin. Äiti oli siis tavallaan vieraalla maalla, ei ollut kotitaloa, eikä peltoa jota joku sukulainen olisi hamassa historiassa kyntänyt.

Isoisä oli joutunut ruumiskasaan johon vasta kuolleet kerättiin. Hän makasi siellä silmät kohti taivasta, kasvot veressä, häntä oli ammuttu kasvoihin. Hänen paras ystävänsä kulki ohi ja näki isoisän ja ryhtyi vetämään häntä pois ruumiskasasta. Lopulta isoisä nostettiin verta valuvana puista rakennetulle paarille, jota vedettiin maata pitkin luotien viuhuessa ohi. Ilmassa kuului tuskanhuutoja, ampumista, sota oli täydessä käynnissä kun isoisää vietiin sotasairaalaan. Siellä hän parani hiljalleen ja asui suuressa salissa jonka valtavista ikkunoista näkyi pihalla talvinen surullinen maisema. Mustavalkoisesta valokuvasta isoisä näytti lapsenlapselleen ystäviään joiden kanssa vietti siellä monta viikkoa, kenties kuukausia.

Vasta jälkeenpäin, puolen vuosisadan jälkeen, kirjailija alkoi epäillä joitakin yksityiskohtia tarinassa. Siihen saakka hän toisteli sitä täytenä totuutena. Valokuvassa isoisä näytti nuorelta pojalta joka heräsi todellisuuteen luodin koskettaessa hänen kasvojaan. Nyt kun kirjailija on vanhempi kuin isoisänsä kuollessaan, alkavat tapahtumat palata ja saavat oikeat mittasuhteet, sata vuotta sen jälkeen kun luoti muutti nuoren sotilaan kohtalon.

Kummitäti oli lähtenyt evakkoon isänsä kanssa. Hän lähetti kirjeen jossa laittoi terveisiä miehelle joka on ollut pakolainen. Lakkaako pakolainen olemasta pakolainen palattuaan kotimaahansa? En tiedä vielä. Otan siitä selvää toisessa osassa jota ennen on

väliaika, jonka aikana voit jaloitella ja hakea pientä purtavaa.

Amerikkalaisen runoilijan W.S.Merwinin sanoin: “She goes out of the room, comes back, and she’s someone else—and after a few hours I think, Phew, that’ll do for a while!” Mitä muutamasta tunnista, se, että hän on toinen, riittäköön tähän tekstiin.

Ohikulkijalla on hattuna kenkä. Pysäytän hänet kysäistäkseni, mitä se symbolisoi.

Etkö näe?
En oikeastaan.
Minä olen Päähän Potkittu Pakolainen. Mitä pidät?
Nyt särkee minun päätäni.

On yö, taas, on yö, sataa vettä, primulankukat hohtavat vaaleanpunaisina näyttöpäätettä vasten, on kuin ikkunan edessä olisi kukkia, ikkuna maailmaan, jonnekin. Väkeä alkaa tulla kun olen juuri pääsemäisilläni uneen, rauhallisena, tyytyväisenä, uneliaana. Jostain kuuluu hevosen kavioiden kopsahtelu vasten katukiviä. Sadetta jatkuu ja lumi sulaa katolta, pudoten silloin tällöin alas tömähdellen kumeasti.

Huone on kylmä, ulkona on pimeää ja kylmää, tähdet näkyvät taivaalla missä helikopteri vie sairaalaan potilasta joka on lyönyt päänsä kävellessään jäällä tai kompastunut lumikasaan kotiovellaan. Sormet kohmeessa. Vuosi alkaa lupaavasti. Saksanpähkinät, teetä mukissa ja musiikki joka ensimmäisen kerran soi säveltäjän sisällä pari vuosisataa sitten, kaikki sekoittuu kylmässä ilmassa yhdeksi viileäksi huokaukseksi. Kello on kahdeksan. Mies nousee ilmaan, on noussut ilmaan, lentää kohti länttä, Beirutia, pimeässä, tähtien alla.

Runoilija ymmärtää eksyneensä, tietää, että mitään ei tullut sanottua. Varjoissa liikkuvat henkilöt eivät sano mitään, he kävelevät miellyttävän illan päätteeksi laiturille ja seisovat siinä puhumatta mitään. Tähdenlento, laineet lyövät vasten kiviä. Tärkein jäi sanottua, pirstaleiksi lyöty elämä tulee kootuksi juuri ennenkuin on liian myöhäistä. Vanhan miehen askeleet kun hän tulee keittiön, nainen kuulee ulko-oven lyövän. On ilta, musiikkia kuuluu jostain, lehdet kääntyvä tuulessa, on sellainen vuodenaika. Toinen vuodenaika on kylmä, tuulinen, mustaa ja valkoista, pelkkä graafinen lehti jota ei koskaan tule kehystettyä ja ripustettua seinälle.

Mitä tapahtuu. Palautan kaikki sinne missä heidät kohtasin viimeisen kerran ja koetan jatkaa omaa elämääni.

Kuolemansiivous, valokuvat, filminpätkät, lehdet, kirjat, kirjoitukset, paperit, aikakauslehdet, kirjeet, elämän sälä. Mitä sillä tehdä? Palautan heidät mutta heidän jälkensä ovat vielä minun elämässäni, he tulevat esiin väen väkisin. Isoisänisän vaimo ilmaantuu turkulaisasuntoon ja muistan sanan pitkään, nimen, paikannimen, saaristolainen, miten hän sinne joutui? Isoäidin tädin kasvot kun en voi syödä hänen laittamaansa ruokaa. Heistä ei ole valokuvia. Onneksi. Isoisänisästä on mutta minä en koskaan tavannut häntä. Hän katsoo valokuvasta kun vastaheränneenä juon aamukahviani. Mitä minä hänellä teen? En ole koskaan tavannutkaan miestä. Hän ei tiennyt minun tulevan maailmaan. Meillä ei ole mitään tekemistä keskenämme. Ehkä liikuin hänen unissaan, kävelin vaaleat letit heiluen pitkin jotain hiekkapolkua, mutta se oli lähellä Käkisalmea ja sata vuotta takaperin. Emme koskaan tavanneet.

Jollei aika niin paikka erottaa meidät toisistamme. Minä olen toisessa maassakin, täällä he eivät ole olleet koskaan tai sitten kauan sitten. Meillä ei ole mitään tekemistä enää toistemme kanssa. Nyt tyhjennän laatikot, en säilytä heitä enää, en jaksa kantaa heitä mukanani enää. Minulla on oltava muutama vuosi elämässäni jolloin olen vapaa enkä taita niskaani katsellen taakseni missä he kulkevat, kulkevat, kulkevat.

He eivät edes tiedä, että minä olen olemassa, ollut olemassa vuosikymmeniä. Minulla ei ole mitään velvollisuutta raahata heidän valokuviaan, heidän syntymätodistuksiaan, heidän kirjeitään osoitteesta toiseen. Jätän heidät nyt.

Hyvästi.

Näen miten jalka koskettaa nyt maata, kuulen, että ovi suljetaan.

Murad on lähtenyt matkaan. Martin odottaa uudelleensyntymistä, jos sellainen on mahdollinen, muuten hän vain liittyy luonnon ikuiseen kiertokulkuun.
Ed lentää kohti New Yorkia. Kirjailija sulkee oven keittiöön, riisuu yltään tarjoilijan asun, matkaa etelään, tarina alkaa saada toisen muodon. Pakolainen on palaamassa kotiinsa. Turisti kuoli. Turistin poika löysi uuden matkakohteen ja lopulta toisen kodin. Kirjailija katsoo kahteen suuntaan, eteenpäin ja taaksepäin.

Tarina loppuu tähän, pakomatkan kuvaus. Entä nyt? Turisti ei ole enää mukana tarinassa. Kirjailija keskittyy kuvaamaan jotain mitä ei enää ole. Hän on yksin huoneessa ja tilanne muuttunut. Tilanne on lauennut, henkilöt muualla, hän istuu yksin vastapäätä tummia hyasintteja ja valkoista orkideaa ja koettaa löytää tarinan lopun. Missä se on? Vasta eksyttyään Marrakeshissa hän voi jatkaa tarinaa.

Rabat, Tukholma, Visby, näitä paikkoja, Helsinki

Keittiön lattialla ovat kahdet kuluneet sandaalit vierekkäin. Miehen ja naisen. He rakastavat toisiaan, sandaalit paljastavat heidän salaisuutensa.

Minä ja minä. Me. Minä ja sinä. Me.

Dialogi on mahdollinen kun kumpikin tuntee itsensä. Kun kumpikin on kurkistanut sydämeensä ja nähnyt. Kun kumpikin on nähnyt. Nähnyt. Kumpikaan ei ole kutistamassa toista, vähättelemässä, vääristelemässä. Antavat toistensa olla.

Jokaisessa meissä on sisäpuoli ja ulkopuoli, on minä joka olen itselleni ja minä joka olen muille, maailmalle. Näiden kahden minän leikkauspisteessä on valoa, ei varjoa. Artaudin kaksi, Meyerholdin kaksi. Minun omat Minä & minäni. Janus, ovenpieleen nojaa mies jolla on kahdet kasvot, Janus. Kuka hän on, tunnenko minä hänet. Tottakai tunnen. Me kaikki tunnemme.

Entä minäkäsitys jonka mukaan minä on vain kuvitelma, haitallinen jopa, joka tulee aina todellisuuden ja ihmisen väliin ja vääristää kaiken, estää suoran kokemuksen jonka innokas tulkki minä on antaen kaikelle nimen, puhuen lakkaamatta, ajattelemalla tuhoten suoran kokemuksensa?

Filosofi avaa sateenvarjonsa ja astuu ulos sateeseen vihellellen laulua, jonka sanat kirjoitti Prévert surullisena hetkenään pariisilaiskahvilan pöydän ääressä. Hänen koiransa painoi kuononsa käpälien väliin ja nukahti.

Eipä palata menneisyyteen nyt. Ollaan tässä nyt. Sahan ääni leikkaa viileää ilmaa, ovi avataan, joku noutaa nauloja, kuulen albaniankielistä laulua kun työtään tekevät nikkarit saavat työn kunnolla alulleen. Heitä naurattaa. Sahaavat puuta jonka tuoksu tulee tänne saakka raollaan olevasta ovesta. Minun työni on aluillaan, olen pääsemäisilläni sisään tekstiin.

Tässä kertomuksessa aika läikkyy yli laitojen, kuljetaan paljasjaloin yli lattian jolle ikkunasta valuu sulaa kultaa, on aamu, ollaan jossain muualla. Keittiön lattialla on yhä kaksi paria sandaaleja, miehen ja naisen. Läheisyys, yhteenkuuluvaisuus, keittiössä sitruuna on unohtunut pöydälle ja homentunut. Kun tartun siihen sormeni menevät läpi sen pehmeän kuoren ja sitruunantuoksu täyttää ilman.

Me liikumme kapeilla kujilla ja nyökkäämme toisillemme tunnistaen oman kääntöpuolemme, oman toisensa. Aikaa ei ole paljon, ja on kaikki aika maailmassa. Jos tunne siitä, että kuuluu maailmaan, että on yhtä kaikkeuden kanssa, olisi perustunne kaikilla ihmisillä, emme ehkä vaeltaisi polveen saakka kurjuudessa vaan olisimme valaistuneita ja hymyilisimme herätessämme. Olisi hyvä edetä tunteesta, että kuuluu tänne, että maailma on koti ja toisella puolen toria kulkee Sinä, ei Hän. Olemme turvassa, kaikki on hyvin. Aikaa ei ole mutta me olemme rajalliset.

Sveitsiläisen kotini ovessa teksti I am nobody. Huoneeni oveen oli joku kiinnittänyt paperilapun jonka teksti kuului I am nobody. Who are you? Are you nobody, too? Löysin runon jatkon vuosikymmeniä sieltä muuttoni jälkeen kun olin ryömimässä Gogolin päällysviitan alta esiin.

Elokuvassa naisen paluu lapsuuden maisemiin päättyy kuolemiin, kyyneliin ja verenvuodatukseen. Hevoset juoksevat yli, sudet kulkevat ja ulvovat lähimetsissä. Matriarkka korottaa äänensä. Kuka enää palaa Marseilleen tämän jälkeen?

Kirjoita nyt siitä, että olemme eri kultturien muovaamia. Kuka sinä olet? Lukijalla on aina mahdollisuus valita. Voit jättää lukemisen tähän tai jatkaa. Minun on kirjoitettava teksti loppuun, koska sinä hengität niskaani, luet selän takaa tekstiä. Oletko päähenkilö omassa tarinassasi vai sivuhenkilö jonkun toisen tarinassa? Kuulunko minä sinun tarinaasi vai sinä minun? Sovimmeko me samaan tarinaan? Voitko astua ovesta sisään ja tulla minun tarinaani, romaaniini mahtuu vielä yksi päähenkilö kun Martin lähti kotiin ja Murad on vastaanottokeskuksessa ja suomenkielen tunneilla. Tervetuloa tekstiin.

Rabat ja lopulta Marrakesh

Äiti ripustaa poikansa kaulaan amuletin: I entrust my son to you, bring him back to me safely. Kenen unelmasta on kysymys? Kuka on päähenkilö? Ketkä? On hiljaista, punaiset paksut samettiverhot imevät kaupungin melun. Seison pimeässä salissa kulttuuriministeriön rakennuksessa sijaitsevassa teatterissa. Minun tehtäväni on ottaa valokuvia ja paristo on sammunut. Juoksen hotelliin hakemaan varapariston. Palaan juoksujalkaa. Ilma on lämmin. Harjoitellaan Uninäytelmää. Opetellaan luopumaan.
Päähenkilöt koettavat pitää kumpikin päänsä, kumpikin kuuluu eri kansaan, kulttuuriin, maanosaan, sukupuoleen ja niin edelleen ja silti on mahdollista nähdä yhteinen uni.

Raotan/ hän raottaa paksua tummanpunaista samettiverhoa, liikenteen äänet kuuluvat, aurinko hohtaa kuumana. Pelataan biljardia Atlantin rannalla – siitä on valokuvakin. Hyvä. Värikkäät lamput heiluvat tuulessa.

Yhtäkkiä hätkäntää kun tulee puhutelluksi ranskaksi. Ulkona paistaa aurinko ja puistossa aivan lähellä ihmiset istuvat penkeillä ja heillä on unelmansa. Kioskia maalataan, hän muistaa istuneensa siellä kauan sitten, kauan, kauan sitten. Kymmenen vuotta takaperin.

Etsitään esitystä varten suuri ovi varastosta. Varastossa on assosiaatioita koko elämän varrelta, kaikki mitä on esitetty, mitä on ollut pakko esittää, jotta selviäisi siihen mihin tahtoi mennä, mitä tahtoi saavuttaa. Koko elämän lavasteet.

Joko päähenkilö elää? Voinko jättää hänet nyt? Saanko luvan kirjoittaa romaanin loppuun, astua ulos tekstistä? Nyt minä olen kirjailija ja päähenkilö astuu naisen sandaaleihin ja alkaa elää päähenkilön elämää jotta kirjailija saisi tehdä rauhassa työtään. Seison sivussa ja katselen miten ohjaaja ja näyttelijät liikkuvat lavalla, huomaan että äänitarkkailija viipyy puhumassa eteisessä kännykkään. Siitä syntyy äläkkä. Taide on vakava asia. Uninäytelmä on vakava näytelmä. On vakava asia luopua unelmastaan. Tehdä se surutta, katkeroitumatta, hymyillen, ymmärryksellä on viisautta.

Yksi ja sama näytelmä. Uni josta herätään yksitellen, joko sattumalta tai pitkän harjoittelun jälkeen. Pellolla seisoo nuori nainen joka näkee kaiken ensi kertaa, herää, ymmärtää, että näin on. Loppuelämä menee totutellessa siihen, että kaikki on täydellistä.

Mies seisoo sillalla ja katsoo taivaalle. Junan ikkunasta näkee pariskunta lintuparven jossa on kaikkiaan 14 lintua, he laskevat ne nopeasti ja nyökkäävät kumpikin tyytyväisinä. Mies astuu miehen sandaaleihin. Sisään romaaniin.

Laskeva aurinko loistaa naapuritalon ikkunoista ja päähenkilö vaihtaa jalkaa, yskäisee, haluaa tulla esiin ja sanoa jotain. Miksi me puhumme niin paljon? Eikö vähempi riittäisi?

Muistuttakaa minua, jos unohdan. Valkoinen orkidea, auringonlasku, värit sekoittuvat toisiinsa, pellavaliina lehahtaa ilmassa kunnes se laskeutuu pöydälle. Kaikki on järjestyksessä. Älä pelkää, sanoo päähenkilö kirjailijalle, toinen päähenkilö, hän jota ei vielä ole edes esitelty. Hän seisoo vielä lavalla ja huitoo kohti äänitarkkailijaa joka ei ole paikalla. Missä hän on? Miksi täällä on niin hiljaista?

Pääkaupunki meren rannalla. Teksti löytää uuden uoman kuin keväinen puro. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti. Muista!

Olen tässä nyt.
Olet tässä nyt. Olemme yhdessä, nyt ovat läsnä vain minä ja sinä, kirjailija ja lukija, me kaksi. Tässä olemme vain me.

Päähenkilö sanoi minulle: Sinä uskallat, sinä et pelkää mitään. Toinen päähenkilö sanoi minulle: Sinun on uskallettava, on pakko. Jätän heidät kahden kesken keskustelemaan ja siirryn kanssasi saliin jossa…

Se, mitä ei kerrota

Koko elämänsä ajan on kirjailija vaiennut monesta asiasta. Hän on koettanut välttää aiheita joita olisi pitänyt lähestyä innolla, suu vaahdossa: siirtolaisuus, ruotsinsuomalaisuus. Häntä eivät nämä aiheet kiinnostaneet. Minua eivät. Eivät kiinnosta nytkään.

Postikortissa pikkutyttö koettaa saada tanssikenkää jalkaansa, hame rutistuu, hiukset ovat karata nutturalta.

Nämä aiheet eivät minua kiinnosta. Suomi, Ruotsi, suomalaisuus, ruotsinsuomalaisuus, ruotsinsuomalainen kulttuuri, siirtolaisuus, identiteetti. Ikävä kyllä suomenkieli on minulle ollut rakas. Se. Mikä minua kiinnostaa, mikä minua on kiinnostanut?

Kirjailija luki, siis minä luin kirjoja englanniksi enkä tunne kovin hyvin suomalaista kirjallisuutta. Tuskin jaksan lukea suomalaista romaania. Mistä ne kertovat? Tiedät, olethan lukija ja varmasti tunnet suomalaista kirjallisuutta paremmin kuin minä.

Onko tunnustusten aika? Päähenkilö seisoo pimeässä salissa kulttuuriministeriön takaosassa sijaitsevassa teatterissa. On hiljaista, punaiset verhot imevät kaiken äänen. Harjoitellaan Uninäytelmää.
Unelma paloi loppuun näyttämöllä kun esitettiin viimeistä näytelmää, näyttelijät riitaisia, ja näyttämötyöntekijät lähtivät kesken kaiken lounaalle, joku itki. Lopulta näyttämöä ei millään saatu kasaan, soitettiin jo kulttuuriministerille. Näytelmä valmistui ajallaan.

Eräs näyttelijöistä on käyttänyt kaikki tekosyyt olla tulematta harjoituksiin, häneltä menehtyi viides isoäiti näiden kahden kuukauden aikana.
Ohjaaja, runoilija ja heidän unensa, yksityiset ja yhteiset. Siitä lähtee.

Toinen toistensa muusa, voisiko näin ajatella, näinhän on. Koettavat pitää kumpikin päänsä, kumpikin kuuluu eri kansaan, kulttuuriin, maanosaan, sukupuoleen ja niin edelleen ja silti on mahdollista nähdä yhteinen uni. Tämä. Pimeässä näen sinut selvästi. Ulkona liikenteen äänet kuuluvat, aurinko hohtaa kuumana. Iltamyöhällä pelataan biljardia Atlantin rannalla – siitä on valokuvakin. Hyvä.

Asiat näyttämöllä tuovat esiin menneisyyden ja tulevaisuuden. Yhtäkkiä hätkäntää kun tulee puhutelluksi ranskaksi. Ulkona paistaa aurinko ja puistossa aivan lähellä ihmiset istuvat penkeillä ja heillä on unelmansa. Kioskia maalataaan, hän muistaa istuneensa siellä kauan sitten, kauan, kauan sitten. Kymmenen vuotta takaperin.

Etsitään esitystä varten ovi etc varastosta. Siellä tulee assosiaatioita koko elämän varrelta, kaikki mitä on esitetty, mitä on ollut pakko esittää, jotta selviäisi siihen mihin tahtoi mennä, mitä tahtoi saavuttaa. Koko elämän lavasteet.

Toisaalla, ehkä myöhemmin, istumme puutarhassa tai rannalla ravintolassa, katsomme ulos Atlantille kun on yö. On pimeää, muttei kylmää, tuulee hiukan kunnes iltatuulikin vaimenee ja tulee yö, musta, tähtienkattama maa elää, askeleet kuuluvat, laulua, koira haukkuu.

Ennen, muualla, taas aivan jossain muualla. Vietetään uutta vuotta, ollaan järven rannalla, hei onko tämä järvi ? Hotellin ravintolassa ihmiset ovat äänekkäitä, tanssivat, juodaan vaaleanpunaista shampanjaa ja nauretaan. Kaikki puhuvat äänekästä sointuvaa venäjää ja Neuvostoliitto lakkaa olemasta olemassa – nyt! Kaikki nauravat ja puhuvat. Muusikot ovat riehaantuneet ja tämä tulee jäämään mieleen, ajattelen.

Näitä iltoja ennen, nyt tänään ja myöhemmin. Joku yskii yössä, liikenne hiljenee, seinän takaa kuuluu ääniä, pienet tähdet verhojen takana muistuttavat jostain. Uni tulee.

Menossa kahteen suuntaan, samaan aikaan, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Kuljen kahta kaistaa myöten, miltä tämä kuulostaa. Ajatukset ovat suomeksi, keskustelu lähellä istuvan miehen kanssa ruotsiksi, muut puhuvat keskenään ranskaa pöydän toisella puolella ja kun mies kääntyy heihin ja puhuttelee heitä, he puhuvat arabiaa. Runoilija mykkänä katsoo pienoispatsaita eikä sano mitään, hän toistelee jotain lausetta jonka toivoo muistavansa vielä iltamyöhällä jolloin voi kirjoittaa sen muistiin.

Kerjäläinen istuu maassa. Hänen takanaan hymyilee Julie Roberts valokuvassa jota koetetaan saada poistetuksi markkinoilta koska hänet on niin retusoitu, että naiset voisivat tyhmyyksissään erehtyä luulevansa tulevansa yhtä siloposkisiksi, jos levittäisivät mainoksen voidetta kasvoilleen. Kerjäläinen on kahdeksannella kuulla ja vähän väsyneen näköinen yli parikymmenvuotias nainen. Hän istuu maassa. Hän nostaa kätensä eteensä, kukaan ohikulkijoista ei anna hänelle rahaa. Vanha nainen kääntyy ja palaa laittamaan naisen käteen kolikon, he katsovat toisiaan hetken. Vanha nainen huokaa syvään. Tämä on skandaali, hän ajattelee. Odottava äiti istuu maassa kerjäämässä, äiti! Jonkun pitäisi tehdä jotain, mutta kenen ja mitä?

Pettymykset. Katkerat kokemukset. Ne. Myöhemmin ne eivät merkitse mitään. Tuore pettymys satuttaa, myöhemmin sen yksityiskohdat menettävät merkityksensä, sille kohautetaan olkaa. Makuuhuoneen seinään teki pihapuu kuvioita, ulkoa kuului liikenteen melu, lontoolainen yö jossa kuu nousi kattojen ylle ja jossa tiedettiin yhtäkkiä miten vaikeaa on muuttaa yhtään mitään. Kohtaloa ei aina kutsuta nimeltä, mutta sen tuntee vaikka silmät kiinni, vaikka unessa sen tunnistaa, kohtalonsa.

Fezissä kirjailija nousi yöbussiin ja vanha nainen luke hagiografiaa valkoiseksi rapatun talon edustalla. Varjot kaatuvat hänen ylleen armollisina, hän toistelee jotain sanoja jotka ovat hänestä kauniit, merkitsevät juuri hänelle jotain. Ajatella, että ihmisestä sanotaan noin, että ihminen voi elää tuollaisen elämän, pyhimykset voivat, tietysti. Mutta pyhimykset ovat ihmisiä, vanha nainen toistelee ja silittää hajamielisenä pehmeää poskeaan kädellään.

Eksynyt aiheesta. Kauas. Kosto unohtuu kun tie kaartuu muualle, kun hän elää toista elämää, toisessa maanosassa, aivan muissa olosuhteissa. Se, mikä oli, ei merkitse enää mitään. Pettymyksetkin voi nyt unohtaa, niille hymähtää ja ne jättää taakseen. Ne unohtuvat. Mennyt mennyttä. Emme kanna kaunaa. Olemme vapaat.

Hän on päähenkilö ja hänen nimensä on kaiverrettu aikaan. Hän on päähenkilö ja hänen nimensä on painunut olemisen pintaan. He löytävät toisensa ja heidän kertomuksensa limittyvät, niistä tulee tästä lähtien yksi ja sama, muttei koko aikaa, ei aina. Ei sama mutta osittain sama. Miten me kertoisimme heidän tarinansa.

Kertomuksen ydin on unelma, kuvitelma, toive, haave, uni, suunnitelma joka ei toteudu. Miten päähenkilö selviää pettymyksestä ? Kiitos kysymästä, hän selviää siitä varsin hyvin. Toinen päähenkilö kokee myös pettymyksen vaikkakin toisenlaisen. Luonnollisesti, koska heidän kohtalonsa vaikkakin osittain yhteneväiset, ovat erilaiset.

Tahtoo saavuttaa jotain, kertoa jotain, sanoa jotain. Suunta. Tahto ja suunta. Yrittää vuosikymmeniä onnistumatta. Tai onnistuen osittain, koskaan saavuttamatta sitä ehdottoman tärkeänä pitämäänsä. Runon voi kirjoittaa, näytelmän ohjata. Ambitiot olivat niin suuret. Mitä jäi, mitä tuli valmiiksi, mitä sai tehtyä? Jotain sentään. Muutama kirja, muutama näytelmä. Elämäntyö, unet. Haaveet. Hymyilyttää yössä.

Ollaan pihalla, muutama vahti istuu eteisessä, kadulta kuuluu liikenteen kohu. On ruokatunti, mennään ulos ovesta, käydään syömässä jotain nopeasti, mihin mennään. Yli kadun, vasemmalle, nurkan taakse ja tilataan ruokaa. Onko tuo akaasia. Ei, se on, en muista nyt, varoa autoa. Täällä on nyt televisiot seinillä, miten ikävää. Ennen täällä voi katsella ihmisiä, nyt väen väkisin tulee katsottua ruutua. Al Jazeera vie meidät nyt rannalle ja joku puhuu ilmeikkäästi, sitten olemme taas studiossa ennenkuin olen ehtinyt syödä omelettiani.

Puhutaanko pettymyksistä. Ei. Ne mainitaan, niihin viitataan, kohautetaan olkaa, sitten mennään eteenpäin. Painajaisetkin ovat jääneet. Yli kadun takaisin pimeään saliin jossa näyttelijät juttelevat keskenään, musiikki soi ja joku nauraa pukuhuoneessa. Ohjaaja taputtaa käsiä: Aloitetaan. Missä on äänitarkkailija? Huudetaan häntä, hän tulee puhuen puhelimeensa, nyökkää: Aloitetaan.

Kansankodin päättäjät uskottelevat kaikille, myös itselleen, että kaikilla on samat mahdollisuudet mutta tätä eivät pakolaiset eivätkä siirtolaiset usko hetkeäkään. Miten niin samat mahdollisuudet? Avatkaa silmänne. Hän lukee ihmisoikeuksien julistuksen kerran vuodessa, hitaasti ja ääneen. Aivan samoin kuin Tao Te Kingin, ääneen, hitaasti, ajatuksella. Varjot siirtyvät seinällä.

Tämä on yksi tarina.
Unohda itsesi niin olet koko universumi

Elämänkaari nuoruudesta hamaan hautaan. Vähän ennen kuin jättää maailman, ennenkuin on hyväksyttävä se, mitä ei voi hyväksyä, joka on kuitenkin tehtävä, jokaisen on pakko. On tajuttava, että juhlat jatkuvat ja me yksi kerrallaan, joskus ryhmissä, poistumme. Korvissa kuuluu vielä musiikki, ehkä, ehkä lasin ääni sen rikkoutuessa vasten kivilattiaa, joku parkaisu, ehkä, ehkä on vain hiljaista ja juhlat jatkuvat ilman meitä. Eikä kukaan huomaa, että olet lähtenyt. Ei kukaan.
Vietämme iltaa hiljaisina, muistellen vainajiamme. Tai googlaten itseämme.

Irtiotto yhteiskunnasta teki hyvää, se tuotti paljon uutta energiaa ja iloa. Se oli yllättävän helppo. Mitään ei jäänyt kaipaamaan kun oli päästänyt irti. Oli kevyt olo. Kevyt ja vapaa.
Teeskentely otti voimille. Olla olevinaan työvoimatoimiston käytettävissä. Miten niin käytettävissä. Hän tahtoi olla rauhassa, vain ja ainoastaan rauhassa. Mutta rahaa piti olla. Ikävä juttu.

Ei se noin ollut, sanoo mies.
Se oli juuri noin, väittää nainen vastaan.
Oliko?
Kyllä. Nainen on voitonvarmana ryhdikäs ja katsoo suoraan silmiin kaikkeutta nyt kun ei enää koe olevansa alituisessa anojan asemassa. Voi seistä selkä suorana ja tuijottaa olemassaoloa silmiin.
Näyttämöllä vakavat näyttelijät astuvat pari askelta eteenpäin, pysähtyvät, sekiinit lentävät lattialle, napit irtoavat. Teknikot menevät lounaalle ja jättävät kaiken kesken, portaista puuttuvat yhä ylimmät askeleet, ruusu heitetään lattialle, joku itkee verhojen takana ja joku soittaa kulttuuriministerille.

Luovutaan, vedetään yli mennyt, annetaan anteeksi, unohdetaan, myönnetään, uskotaan, sovitaan. Nainen kääntyy, ompelee takkiin suuren vihreän napin. Mies kantaa lakikirjaa yli näyttämön, lapsi itkee, jossain ikkuna suljetaan ja musiikki alkaa soida väärässä kohtaa.

Ohjaaja huutaa pimeään neuvojaan ja vasemmalta tulee nuori nainen joka tanssii ja hymyilee. Todellisuudessa hän on sairas, hän on sairastanut kauan ja kaikki tietävät sen, mutta kukaan ei puhu siitä. Onko tuo Omar? Tuo joka seisoo harmaaseen pukuun pukeutuneena ja tuoksuu parfyymiltä jota ei ole valmistettu vuosikymmeniin, Grey Flannel, muistatko? Nuoruudessa sinä tuoksuit siltä kun erosimme, tapasimme, erosimme, tapasimme. Puun varjo liikahtaa kuin läikkyisi aika. Joku potkaisee vaatteen verhon taakse. Maryam tekee joogaliikkeitä ja sulkee silmänsä. Hän katoaa tästä ajasta hetkeksi muualle.

Näytelmä etenee. Me olemme tässä. Me olemme monessa eri ajassa. Omassamme ja näytelmän ajassa. Oikeastaan olemme jo tulevaisuudessa. Istun terassilla ja on pimeää. Tarjoilija alkaa koota tuoleja ja lehtikauppias niputtaa aamulehdet palauttamista varten. Näyttelijä tulee sanomaan, että hänen on mentävä huomenna kahdelta. Ohjaaja on kuin myrskypilvi: Taasko? Isoäiti kuoli. Taasko? Miten monta isoäitiä sinulla on? Näyttelijä vaikenee ja tarttuu huiviin jonka sitoo hiuksiinsa ja sanoo, no ei sitten. Kun ensi-iltaan sitten tulee hänen isänsä ja äitinsä sekä yllätys yllätys isoäiti ja isoisä saa isoäiti aplodit ja hymyilee hämillään tietämättä, miksi.

Illalla juodaan teetä puiden alla kun linnut lentävät vimmatusti talojen väliin jäävässä neliönmuotoisessa ilmatilassa. Kengänpuhdistaja tervehtii ja kumartaa lähes huomaamattomasti. Kuinka hän vielä tekee työtä, nyt on ilta. Hän on kiillottanut kenkiä aamusta asti ja hän on varmasti yli seitsemänkymmenen, ehkä kahdeksan-kymmenen. Näyttelijät eivät halua hänen kiillottavan heidän kenkiään.

Egyptiläinen pähkinänmyyjä tulee ja kaataa pähkinöitä pöydälle maistiaisiksi, hän on aina äärettömän hyväntuulinen ja energinen. Hän ottaa lyhyitä tanssiaskelia, laulaa ja nauraa ja saa pähkinät myydyiksi, palatakseen kotiin nukkumaan ja tullakseen takaisin huomen illalla.

Jossain on voimauttava ilmapiiri, tässäkin, meren äärellä Cafe Restaurant Miramarin valkeat pöytäliinat liehuvat kuumassa tuulessa. Lapset huutavat ja pulikoivat vedessä, ravintolassa nautitaan tuoretta kalaa ja keskustellaan kolmella kielellä. Otetaan valokuvia kahvin jälkeen. Ajetaan kolmella autolla takaisin kaupunkiin. Hänkin, ulkopuolinen, tuntee voivansa hyvin ja tuntee, että hän pystyy mihin vain, kykenee ihan mihin vain. Kaikki on mahdollista. Häntä naurattaa kun auto siirtyy suoralle jonka kummallakin puolella Foret Harhouran metsän tuulenpiinaamat havupuut tuoksuvat nimettöminä ja tummanvihreinä. Hän on lakannut etsimästä nimeä kaikelle. Miten helpottavaa on elää kun puu on puu, nimetön, kun hedelmällä ei ole nimeä eikä etenkään kaloilla. Pyrstöään myöten nimettöminä ne tarjotaan ravintolassa kun tuuli tarttuu ruudullisen punaisen pöytäliinan nurkasta.

Gilgameshista jotain, ei juonta vaan jotain.
Tausta, se, mitä ei kukaan näe eikä huomaa eikä tunne, mutta joka rakentaa ihmisen sisäisen minän. Sen tuntemattoman.
Anna Magnani puhuu surullisella äänellään papille sillalla. Pian hän huutaa rakkaansa nimeä. Aurinko paistaa. Pakolainen pakenee mutta paettuaan on turvassa, rauhassa, onko? Koskaan? Entä paluu? Palaaja? Kotiin takaisin, totuttuun, turvalliseen, siihen paikkaan, mistä lähti, toisena, tietysti, tottakai, mutta kuitenkin muistuttaen muita siitä joka hän oli lähtiessään, kaikki on toisin ja samaa. Kuka on muuttunut ja millaiseksi? Onko paluu mahdollinen? Lopullisesti?

Firenzeläislaulua viheltävä pater näkee kaupungin katot ja juna ohittaa paikan. Kirjan sisään on tungettu rahoja jotka on tarkoitettu vuorilla piileksiville vastarintamiehille.

On tapahtumien kasaantumisen vaara, haastattelussa juututaan pikkuasioihin, mitättömyyksiin. Tärkeintä ei sanota, ei osata sanoa, se jää jonnekin gutturaalien väliin, hankaa kuin pieni kivi kengässä.
Pakolainen ja siirtolainen. Sanoja. Kaksi ihmistä jotka tahtovat elää oman elämänsä, kaksi taiteilijaa joilla on halu sanoa jotain. He sanovat jotain mutta sanottava juuttuu kurkkuun. Lääkäri ei löydä mitään fyysistä vikaa mutta sanat eivät tule ulos, ne jäävät pelkäksi yskimiseksi, rykimiseksi. Onko nyt aika sanoa miten on. Mitkä sanat ovat jäljellä, mikä kieli? Mitä sanottavaa. Tuskin mitään. Myrskysydän lyö.

Runoilijan ammattitauti on nähdä tulevaisuuteen. Hän ei mielellään viivy menneessä. Juna menee ohi, rahat ovat piilotetut kirjaan, nainen kulkee yli sillan, pappi on surullisen näköinen ja lapset pelaavat jalkapalloa. Synninpäästö tulee tekstiviestinä.

Paeta ja siirtyä. Pako ja siirtymä. Matka. Lähtö ja paluu. Perilletulo. Vieraus, outous, muukalaisuus. Sanoa mitä. Santa subito, huutavat nuoret torilla.

Runoilija keskittyy kaikkein tärkeimpään. Vain kaikkein tärkeimpään. Sitähän ei ole paljon. Jumalan kuoltua kaikki on yksinkertaista, kuolemansiivous melko vaivaton puuha. Vanhat opettajattaret istuutuvat pöydän ääreen tyytyväisinä elämäänsä, he pukeutuvat pastelliväreihin ja puhuvat vanhahtavaa ruotsia ja muistavat sellaista mistä muut eivät ole kuulleetkaan. Nyt on väkeä näyttämöllä, siellä joku yliherkkä näyttelijä itkee ja teknikot ovat menneet lounaalle. Ministerille soitetaan. Aurinko paistaa.

Mikä ylellisyys saada elätellä ennakkoluuloja. Minulla ei siihen ole varaa. Olen itse aina ollut toinen joten en voi ensimmäisen, yhden, oikeudella olla ylimielinen ja toivoa, että kaikki olisivat kuin minä. Sitä paitsi kun asuin Suomessa, en viihtynyt, en pitänyt maasta, tiesin toki, että piti rakastaa isänmaata ja äidinkieltä. Onnistuin oppimaan vain rakastamaan äidinkieltä, isänmaan kanssa oli vähän niin ja näin. Tietysti tästä seurasi kauhean huono omatunto, kun meidän miehet – isoisät, sedät, isäkin sotilaspoikana ja meidän naiset – lottina, pikkulottana äiti – taistelivat meille oman isänmaan, eikä se sitten kelvannutkaan, vaan se surutta jätettiin. Suutelin kynnystä ja lähdin muualle. Kansakoulussa lauloin heleällä äänellä Laps Suomen ällös ja sittenkin vaihdoin pois.

Kun pakolainen ja siirtolainen elävät yhdessä, on yhteisymmärrys syvä, se itsestäänselvyys jolla asiat nähdään samalla tavoin. Ei tarvitse aina selitellä mitään, kaikki on sitä myöten selvää. Pelkkä katse riittää tai sana tai ryhähdys tai lähes huomaamaton ele. Niin, niinpä.
Pakolaisen paluu. Minun paluuni. Hänen paluunsa. Meidän kaikkien kotiinpaluu. On kuin kääntäisi ajan kulkemaan toiseen suuntaan, mutta se virtaisi ylämäkeä. Ajaa kohti tulevaisuutta katsoen parkkipeiliin. Hän palasi kotiinsa. Minä jäin.

Miksi en osaa kertoa siitä mitä lähdin kertomaan.Missä ne päähenkilöt ovat? Yksin oot sinä ihminen, keskellä kaiken yksin. Avaan oven ja kurkistan keittiöön. Siellä palaa aromikynttilä ja ilma tuoksuu kanelilta. Päähenkilöitä ei näy.

He menevät pelaamaan biljardia rannalle, kivikkoiseen kauheaan paikkaan mihin en tahdo heitä seurata. Atlantin tuuli keinuttaa monivärisiä lamppuja jotka valaisevat biljardipöytää. Kaikkialla kävelee ihmisiä vajonneina keskusteluihin. Pallot kalahtavat vasten toisiaan. Pisteitä lasketaan. Joku voittaa, joku katsoo merelle ja huokaa.

Illalla ravintolassa innostunut ja kiukkuinen separatisti alkaa kehitellä riitaa ja me lähdemme ulos, kävelemme kotiin, ei, emme kävele, ystävä lähtee viemään meitä autolla kotiin, mikä on aivan turhaa, asumme aivan nurkan takana. Keskustelemme tilanteesta, mistä ihmeen tilanteesta, en ole varma.

Yrittää ymmärtää. Vai yrittää kirjailija ymmärtää. Hän seisoo tienristeyksessä missä iäkäs portugalilaismies seisoi puolitoista vuosikymmentä vilkuttamassa ohiajaville, mies kuoli muutama päivä sitten. Nyt risteyksessä ei seiso ketään kuten mies toivoi, hän toivoi olevansa ainoa joka omistautui öiseen aikaan vilkuttamaan ohiajaville autoille. Hän tahtoi olla ainutlaatuinen. Uniikki vilkuttaja.

Ohikulkijoista irrottautuneet lauseet leijailevat ilmassa, voi olla, että muut ne unohtavat, mutta kirjailija pysähtyy merkitäkseen muistiin jotain sen kaltaista kuin: Me aiomme ostaa kesämökin. Minä ostan juuston. Hän on kauhea ihminen mutta kaikki rakastavat häntä. Minä vihaan johtajaa mutta hänhän kuolee pian joten yritän hymyillä aamulla hänelle. Kuuntele, minä puhun sinulle.

Tällaisia ihmiset sanovat toisilleen. Vakavasti he kertovat elämänsä kulusta, sen polveilevasta menosta. Viha ja rakkaus, tunteiden kirjo, paikka ja aika, joissa näitä tunteita kuljetetaan kuin helposti särkyvässä läpinäkyvässä astiassa, kuljetaan tasaisin varovaisen lyhyin askelin yli salin. Tämän olen sanonut ennenkin ja sanon uudelleen. He vaihtavat kaistaa, kuuntelevat luentoa, keräävät yliopistolla pisteitä ja menevät ensimmäiseen työpaikkaansa. He hankkivat kissan tai kanin ja heistä tulee vegaaneja. Ehkä he yltyvät kirjoittamaan muistiin lapsuuttaan, se on hyvin yleistä. Joku meluaa seinän takana ja Mastroianni tuo taas kerran lautasella maitoa kissalle. Missä Anita on nyt?

Päähenkilö Murad sanoo suoraan, että minun pitäisi olla urhea, rehellinen ja rohkea. Mitä sinä pelkäät, hän kysyy. Niin, mitä? Mitä ihmettä? Minä en pelkää yhtään mitään. En mitään. Et niin, hän sanoo, sinä et pelkää mitään, sinä olet rohkea.

Tämä on yksinkertainen tarina, toistan, jännittävä, ehkä, ehkä valaistun leijonan ympäri kävelevä nainen on todella eksynyt eikä vain effektin vuoksi patikoi siinä. Kuoleeko joku tarinassa, en tiedä vielä. En ole päättänyt selviävätkö kaikki elossa viimeiseltä sivulta pois tarinasta vai onko vielä järjestettävä hautajaiset.

Uskalla, sanon itselleni. Yllätä. Sitten sanon, että onko sillä väliä, voin vetäytyä kuolemansiivouksen valmiiksi saatuani takaviistoon vähin äänin. Minulla ei ole mitään sanottavaa ihmiskunnalle. Ostan valkoisen t-paidan jonka rinnassa lukee nothing really matters. Suihkulähteen äänet kuuluvat ravintolasaliin missä tilaan annoksen kalaa ja salaatin jonka lehdet oliat aamuyöstä avautuneet kohti aurinkoa valtavan pellon laidassa. Kaiku tuo tarjoilijan askeleet vielä kerran takaisin. Takerrun hetkeen tahtomatta päästää sitä irti.
Mikään ei ole niin raaka kuin aika, mikään niin ehdoton ja armoton kuin aika. Terävä veitsi, tyhjää hapuileva kellon viisari joka osoittaa aikaa jossa sivuhenkilöä ei enää ole.

Hänellä on suuri buddhankuva seinällä ja hän valittaa köyhyyttä. Hän ei ole oppinut ensimmäistäkään läksyä. Läksy numero yksi on: luota rikkauteesi, ole vapaa. Rikkaus ympäröi meitä. Meiltä ei puutu mitään. Se lukee raamatussakin, mutta kovin moni ei taida lukea sitä tarkkaan nykyään. Ravintolan peiliin on kirjoitettu: katso buddhaa!
Hiljaa. Hiljaa siellä kulisseissa. Musiikkia, missä meidän teknikkomme on? Kuka puhuu kännykkään siellä, sulkekaa ne heti. Hiljaa.

Kaikki alkaa.
Nyt opetellaan luopumaan.
Nyt tunnetaan olevamme rikkaita.
Rikkaampia kuin koskaan.
Ollaan vapaat.
Oletko vapaa nyt.
Olen.
Miten mennä pinnan alle. Miten uskaltaa. Miten olla rohkea. Täysin peloton, rohkea, urhea, uskalias, mennä läpi harmaan kiven. Heittäytyä koska Jumala ottaa vastaan. Jollei juuri Jumala, niin kova maa.
Hän kääntyy ja katsoo taakseen. Hän ei kadu yhtään mitään. Hän hymyilee ja huomaa joutuneensa kadunristeykseen jota ei tunnista. Urbaani ihminen seuraa jalanjälkiään, näkymättömiä, ja jossain kohtaa kaupunkia on eksyksissä hetken. Hän on menossa lukkosepän luo teettämään avainta oveen joka ei aukea. Ovia on paljon mutta ne ovat lukossa. Aurinkoa ei näy ja muutenkin on raaka ilma, sää on syksyinen eikä juuri naurata. Muut kulkevat ohi, tuuppivat, yskivät ja ovat epäystävällisiä. Mitä minä täällä teen, hän huokaa ja heittää teettämänsä avaimen katuojaan.

Käsi sydämellä: Kiinnostaako aihe minua? Entä sinua?
Nyt olemme kaksin. Minä, kirjailija ja sinä, lukija. Mikä meitä oikein kiinnostaa? Toskana, kesämatka, uimaan lähteminen, orkidean hoito, kansainvälinen konflikti joka on muuttumassa sodaksi?

Mieli alkaa vaellella, koska puhe on arabiaa jota en ymmärrä sitä, niin sitä alkaa ajatella jotain aivan muuta. Asiat näyttämöllä tuovat esiin menneisyyden ja tulevaisuuden. Yhtäkkiä hätkähdän kun tulen puhutelluksi ranskaksi. Ulkona paistaa aurinko ja puistossa aivan lähellä ihmiset istuvat penkeillä omine unelmineen. Kioskia maalataaan, muistan istuneeni siellä kauan sitten, kauan, kauan sitten. Kymmenen vuotta takaperin, kauemmin.

Varasto herättää assosiaatioita koko elämän varrelta, kaikki mitä on esitetty, mitä on ollut pakko esittää, jotta selviäisi sinne minne tahtoi mennä, saavuttaisi sen, mitä tahtoi saavuttaa. Koko elämän lavasteet.

Menossa kahteen suuntaan, samaan aikaan, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Kuljen kahta kaistaa myöten, miltä tämä kuulostaa. Ajatukset ovat suomeksi, keskustelu lähellä istuvan miehen kanssa ruotsiksi, muut puhuvat keskenään ranskaa pöydän toisella puolella ja kun mies kääntyy heihin ja puhuttelee heitä, he puhuvat arabiaa. Runoilija mykkänä katsoo pienoispatsaita eikä sano mitään, hän toistelee jotain lausetta jonka toivoo muistavansa vielä iltamyöhällä jolloin voi kirjoittaa sen muistiin.

Pettymykset. Ne. Myöhemmin ne eivät merkitse mitään. Tuore pettymys satuttaa, myöhemmin sen yksityiskohdat menettävät merkityksensä, sille kohautetaan olkaa. Makuuhuoneen seinään teki pihapuu kuvioita, ulkoa kuului liikenteen melu, lontoolainen yö jossa kuu nousi kattojen ylle ja jossa tiedettiin yhtäkkiä miten vaikeaa on muuttaa yhtään mitään. Kohtaloa ei aina kutsuta nimeltä, mutta sen tuntee vaikka silmät kiinni, vaikka unessa sen tunnistaa, kohtalonsa.

Haavi on tärkeä, kukkakimppu, mutta suuren oven löytyminen varastosta oli tärkeintä. Elämässä on aina tärkeää löytää oikea ovi ja sitten saada jalkansa sen väliin tai kaikkein parasta, seistä oven takana ja joku tulee avaamaan sen ja kutsuu sinut sisään.

Me yksi kerrallaan, joskus ryhmissä, poistumme. Korvissa kuuluu vielä musiikki, ehkä, ehkä lasin ääni sen rikkoutuessa vasten kivilattiaa, joku parkaisu, ehkä, ehkä on vain hiljaista ja juhlat jatkuvat ilman meitä. Eikä kukaan huomaa, että olet lähtenyt. Ei kukaan.

Tämän romaanin kirjoittaminen on sekä kuolemansiivousta että muuttovalmisteluja. Olen valmistautumassa uuteen elämänvaiheeseen ja se on sekä vaikeaa että houkuttelevaa. Surullista myös. Pieni poika on yhtäkkiä aikuinen eikä minua tulla samalla tavalla tarvitsemaan enää koskaan elämässäni. Kuka minua nyt tarvitsee? Ei kukaan. Olen vapaa/ olemme vapaat suunnittelemaan elämämme Grande Finalen nyt. Se on sekä jännittävää, houkuttelevaa että todella surullista. Grande Finale. Kamariorkesteri soittaa, ilma on ohutta ja taivas musta, tähdet tuikkivat kaupungin yllä. Minkä kaupungin?

Ohjaaja puhuu teknikkojen kanssa. He ovat menossa lounaalle. Ei ehditä harjoitella, jos lähdette nyt, hän sanoo. He lähtevät.

Mistä on luopuminen? Kuka tietää? Jääkö mitään jäljelle, ja mitä? Muistot, ehkä, joku ehkä joskus sanoo, ai hän, niin, juuri hän. Muistot jäävät.

Näyttämöllä vakavat näyttelijät astuvat pari askelta eteenpäin, pysähtyvät, sekiinit lentävät lattialle, napit irtoavat. Teknikot menevät lounaalle ja jättävät kaiken kesken, portaista puuttuvat yhä ylimmät askeleet, ruusu heitetään lattialle, joku itkee verhojen takana ja joku taas soittaa ministerille. Käsiä nostetaan kohti kattoa.

Firenzeläislaulua viheltävä pater näkee kaupungin katot ja juna ohittaa paikan. Kirjan sisään on tungettu rahoja jotka on tarkoitettu vuorilla piileksiville vastarintamiehille.

On tapahtumien kasaantumisen vaara, haastattelussa juututaan pikkuasioihin, mitättömyyksiin. Tärkeintä ei sanota, ei osata sanoa, se jää jonnekin gutturaalien väliin, hankaa kuin pieni kivi kengässä.

Juna menee ohi, rahat ovat piilotetut kirjaan, nainen kulkee yli sillan, pappi on surullisen näköinen ja lapset pelaavat jalkapalloa. Synninpäästö tulee tekstiviestinä.

Kun pakolainen ja siirtolainen elävät yhdessä, on yhteisymmärrys syvä, se itsestäänselvyys jolla asiat nähdään samalla tavoin. Ei tarvitse aina selitellä mitään, kaikki on sitä myöten selvää. Pelkkä katse riittää tai sana tai ryhähdys tai lähes huomaamaton ele. Niin, niinpä.

Yritän komentaa päähenkilöitä. He eivät suvaitse totella.
Nyt heidän on tultava esiin. Siinä he nyt ovat pimeässä salissa, vain kameran valo loistaa ja joku kuiskaa heidän takanaan. Näyttelijät astuvat esiin ja kumartavat. En voi sanoa mitään. Olen mykkä. Kerrankin olen yllättynyt ja mykkä.
Atlantin tuuli keinuttaa monivärisiä lamppuja jotka valaisevat biljardipöytää. Kaikkialla kävelee ihmisiä vajonneina keskusteluihin. Pallot kalahtavat vasten toisiaan. Pisteitä lasketaan. Joku voittaa, joku katsoo merelle ja huokaa.

Illalla ravintolassa innostunut ja kiukkuinen separatisti alkaa kehitellä riitaa ja me lähdemme ulos, kävelemme kotiin, ei, emme kävele, ystävä lähtee viemään meitä autolla kotiin, mikä on aivan turhaa, asumme aivan nurkan takana. Keskustelemme tilanteesta, mistä ihmeen tilanteesta, en ole varma.

Yrittää ymmärtää. Vai yrittää kirjailija ymmärtää. Hän seisoo tienristeyksessä missä iäkäs portugalilaismies seisoi puolitoista vuosikymmentä vilkuttamassa ohiajaville, mies kuoli muutama päivä sitten. Nyt risteyksessä ei seiso ketään kuten mies toivoi, hän toivoi olevansa ainoa joka omistautui öiseen aikaan vilkuttamaan ohiajaville autoille. Hän tahtoi olla ainutlaatuinen. Uniikki vilkuttaja.

Ohikulkijoista irrottautuneet lauseet leijailevat ilmassa, voi olla, että muut ne unohtavat, mutta kirjailija pysähtyy merkitäkseen muistiin jotain sen kaltaista kuin: Me aiomme ostaa kesämökin. Minä ostan juuston. Hän on kauhea ihminen mutta kaikki rakastavat häntä. Minä vihaan johtajaa mutta hänhän kuolee pian joten yritän hymyillä aamulla hänelle. Kuuntele, minä puhun sinulle.

Tällaisia ihmiset sanovat toisilleen. Vakavasti he kertovat elämänsä kulusta, sen polveilevasta menosta. Viha ja rakkaus, tunteiden kirjo, paikka ja aika, joissa näitä tunteita kuljetetaan kuin helposti särkyvässä läpinäkyvässä astiassa, kuljetaan tasaisin varovaisen lyhyin askelin yli salin. Tämän olen sanonut ennenkin ja sanon uudelleen. He vaihtavat kaistaa, kuuntelevat luentoa, keräävät yliopistolla pisteitä ja menevät ensimmäiseen työpaikkaansa. He hankkivat kissan tai kanin ja heistä tulee vegaaneja. Ehkä he yltyvät kirjoittamaan muistiin lapsuuttaan, se on hyvin yleistä. Joku meluaa seinän takana ja Mastroianni tuo taas kerran lautasella maitoa kissalle. Missä Anita on nyt?

On lauantai, ostoskeskuksessa praliineja hankkiessani katselin ympärilleni ja sanoin itselleni, että miten mahtaisi olla, jos tämän sijasta nyt kävelisin tammikujaa pitkin tai sanotaan kaartaisin puutarhan nurkalle autolla. En tiedä. Johonkin johtopäätökseen tulen aina vaikka miten yrittäisin olla tyhjä ja tässä ja nyt.

Kaakao maksaa pian yhtä paljon kuin lohenmäti joten join ison mukillisen kaakaota ja voin huonosti kuten aina sen jälkeen. Ulkona on harmaata ja minun päähenkilöni ovat jossain muualla. Ehkä he ovat matkalla, ehkä he ovat lentäneet Ryanairin halvoilla lennoilla Pariisiin tai Prahaan. Tai Norwegianin lennoilla suoraan Marrakeshiin. Täällä he eivät missään tapauksessa ole. Musiikkiakaan ei huoneessa kuulu, väsyttää ja tahdon nukkua kolmen jälkeen kun päivä on kulunut loppuun, siitä ei ole mitään jäljellä. Ei mitään. Sivuhenkilöt ovat myös kadoksissa. Olen vihainen heille mutta sitä he eivät tiedä. Sivuhenkilöiden ei voi olettaa olevan kovin tarkkaavaisia.
Päähenkilö Murad sanoo toistamiseen, että minun pitäisi olla urhea, rehellinen ja rohkea. Mitä sinä pelkäät, hän kysyy. Niin, mitä? Mitä ihmettä? Minä en pelkää yhtään mitään. En mitään. Et niin, hän sanoo, sinä et pelkää mitään, sinä olet rohkea. Tästä on puhuttu ennenkin.

Olen niin päättämätön, kerron hänelle, paljastan olevani nukuksissa eikä minua mitenkään kiinnosta kirjoittaa yhtään mitään enää. On aivan sama kirjoitanko enää yhtään kirjaa. Minua ei suorastaan kirjallisuus kiinnosta, eivät kysymyksenasettelunne, ei politiikka eikä mikään muukaan. Mikä minua nyt oikein kiinnostaa? Onko tämä päähenkilö joka puhuu vai minä? Onko hänkin väsynyt projektiini? Hei, tule takaisin, huudan parvekkeelta missä seison luumunvärisessä lattiaan ulottuvassa untuvatakissa pidellen kädessäni kuumaa kaakaomukia. Palaa! Ja hän kääntyy ja tulee takaisin. Mutta missä Murad on nyt? Ettekö voisi olla samassa huoneessa vähän aikaa, että pääsen alkuun. Yritän olla päättäväinen onnistumatta erityisesti. Toistaiseksi nimetön toinen päähenkilö kysyy: Siis mitä tämä oikein on? Minä en tahdo olla mukana missään näin epämääräisessä. Oh, minulta pääsee, siis kirjailijalta joka on vaihtanut ruskeaan puolitakkiin, untuvaa tietysti tällaisissa arktisissa oloissa, ja istuu jo vuoteellaan pimeässä, mitä nyt ikkunalaudalla tähdet loistavat, ja yrittää keskittyä määrittelemään genren.

Dekkari, romaani, novelli, runo, kuunnelma, näytelmä, elokuva. Murad on romaanin kannalla ja Nimetön vaatii dekkaria. Hän on sillä kannalla, että nyt tehdään jotain tähän aikaan sopivaa, jotain aktuellia, ei luisuta mihinkään puutarhoihin menneillä vuosisadoilla vaan ollaan läsnä tässä, nyt. Ollaan rohkeita, uskalletaan, avataan reippaasti ovi ja astutaan sisään tarinaan. Mutta ne ruumiit, sanoo herkkä kirjailija, ne ruumiit, mihin minä ne? Niin? Ihmettelee Nimetön ja tönäisee kirjailijan pään tyynyyn.

Näen unta levottomasta tapahtumasarjasta jonka olen itse laittanut alkuun. Unessa neuvottomana ja avuttomana katson kun tapahtumat ovat vauhdissa ja minä yritän jarruttaa autoa kunnes tajuan, että autossa ei ole jarruja. Unenselittäjäystäväni tulkitsee tämän siten, että tarina on alkanut ja siitä tulee hyvä. Hänen mukaansa mikään ei pidättele minua.
En ole päättänyt selviävätkö kaikki elossa viimeiseltä
sivulta pois tarinasta vai onko vielä järjestettävä hautajaiset?

Hiljaa kulisseissa. Musiikkia, missä meidän teknikkomme on? Kuka puhuu kännykkään siellä, sulkekaa se heti. Hiljaa.

Jokaisella oma osansa. Kuka sinä olet? Ketä sinä näyttelet? Suurta Ovea sovitellaan lavalla oikeaan paikkaan. Kukkakimppu kuihtuu, kuihtuu, kuihtuu, eikö mistään saa muovikukkia? Lähetetään valokuvaaja torille ostamaan muovikukkakimppua. Ollaan jo iltapäivässä. Kameran laturi täytyy hakea hotellista. Tekee mieli kahvia jonka ehtii juoda hotellin kahvilassa ja sitten juoksujalkaa takaisin teatteriin.

Romaanihenkilö törmää paikalle ja hänet on painokkaasti ajettava pois teatterista.

Sinä kuulut romaaniin.
Minä lähdin siitä ulos, olin tukahtua.
Ei se käy. Minä kirjoitin sinut sinne, pysy siellä.
Ei toimi.
Mikä.
Romaani. Minä lähdin siitä ja nyt olen täällä. Haluan osan.
Mistä.
Näytelmästä.
Sinä et kuulu tähän. Mene tiehesi.
Helvetin itsetärkeä kirjailija, minä en tule takaisin sinun romaaniisi.
Olet tervetullut johonkin runoon.
Nähdään. Romaani tai ei mitään. Runoosi mahtuu vain yksi suuri runoilijan ego.
Varastosta löytyy tavaraa montaa eri näytelmää varten ja siitä valitaan jotain: otetaan tuo pöytä, nuo tuolit. Tämä verho. Mikä tämä patsas on? Ei, ei sitä. Pyykkinaru yli näyttämön, sitten lakanat. Radio. Ei kukaan enää kuuntele radiota. Näyttöpäätteitä, tietokoneita, kovaäänisiä. Latautumassa olevia hammasharjoja, silmälaseja, puhelimia, koneita, kannettava tietokone, mitä vain. Pimeässä huone on kuin kiitorata erivärisine valoineen. Kun herään keskellä yötä, luulen laskeutuvani De Gaulle-kentälle.

Miten menee Gilgameshin kanssa?
Se jäi.
Miten niin jäi?
Jäi tekemättä, kävin Lontoossa hakemassa materiaalia, tein researchia ja siihen se jäi.
Vai niin. Mahtaa harmittaa.
Olen jo unohtanut sen. En ajattele sitä koskaan.
Minä en unohtaisi niin vähällä, pidän tarkkaa lukua kaikista loukkauksista. Kirjaan vääryydet muistiin.

Palaamme matkalta Rabatista. Näytelmä esitettiin, valokuvat onnistuivat, matkasta tulee muisto. Uninäytelmä jossa luovuttiin merkitsi jotain aivan erityistä kirjailijalle joka oivalsi jotain hyvin oleellista pimeässä salissa kuunnellessaan arabiankielistä näytelmäharjoitusta, ottaessaan valokuvia näyttelijöistä, nähdessään näytelmän edistyvän ensi-iltaan saakka.

Istun selkä vasten vanhojen herrojen ryhmää. He puhuvat kreikkaa. Tunnen miten osmoosin kautta minuun imeytyy klassista viisautta. He puhuvat lauantain raveista, sama se. Tunnen uudistuneeni ja saaneeni uusia voimia kun nousen pöydästä.

Muita kohtaloita, helppoa sanoa. Mistä ne nyhtäisen? Ne muut kohtalot.
En tiedä.

Tapasin Carolin jonka isä oli ammattinyrkkeilijä, äiti italialainen kaunotar. I was dead three times, three times, hän inttää nostaen sormia ilmaan, kolme kertaa kuollut. Sehän on kuin kirjan nimi, sanon ja häntä naurattaa.

Pimeässä loistavat oranssit, siniset ja vihreät valot, vuoteeni on kuin kiitorata yöllä, lataan hammasharjaa, iPodia ja puhelinta ja tietokoneen alla olevaa tuuletinta. Pian saa silmälasitkin ladata että näkee jotain.

Henkilöitä on kaksi ryhmää, suomalaiset jotka kuuluvat kaikki yhteen ja samaan sukuun, Persukuun, perussuomalaiset jotka ovat menettäneet sukutilansa. He ajavat autolla mäelle katsomaan kiikarilla pihalle missä Mamusuku viljelee aivan outoja kasveja. Tämä on sinne tullut koska Suomen valtion Maabrändikomitea keksi että Suomiparatiisi olisi vakuuttavimmillaan jos koko maa kukoistaisi, maaseutukin ja mikä parempaa kuin piilottaa silmistä mamut maalle. Siellä ei edes haittaa jollei opi suomen kieltä, kukaan ei siellä muutenkaan puhu. Mitä nyt vähän viittovat näköetäisyydeltä ohittaessaan toisensa pusikossa.

Suvulla, sen ryhmällä joka näkyy romaanissa, on oltava selkeät henkilöt, päähenkilö on selvästi mies, keski-ikäinen, rehvakas suomalaismies. Hän tatuoittaa selkäänsä Suomen leijonan ja hakaristin mutta tämän tatuoija taiteileekin hakaset väärään suuntaan ja hän kantaakin ikiajoista tunnettua intialaista aurinkoa selässään. Hän ei siedä ulkomaalaisia ja kun ulkomailta Suomeen tullut pakolainen ostaa hänen sukutilansa, alkaa tapahtua. Nyt astuvat esille sukulaiset, pikkuveli ja isoveli ja sitten joitakin vähän kaukaisempia sukulaisia, vanhemmat elävät yhä mutta asuvat ikävä kyllä Espanjassa joten heistä ei sitten olekaan mitään apua. Vain vaivaa kun he aina tahtovat roikkua skypessä ja saada Suomen kuulumisia joita ketään ei huvittanut sinne lähettää.

Kuinka he muuttivat sinne. Hyppäsivät autoon ja ajoivat kauppalasta muitta mutkitta. Isoäiti oli puolitajuttomana takapenkillä, kumminkin puolin isoäitiä, Perin isänäitiä siis, oli asetettu muuttotavaraa niin, että hän pysyi jotakuinkin pystyssä. Tullissa kun tultiin Espanjaan, siinä Perpignanin rajalla, isoäiti yhtäkkiä tempaistiin ylös autosta. Hän sai hortoilla passintarkastukseen ja oli aivan lyysähtää kasaan siinä komeiden passipoliisien edessä.

Kuului vain suomeksi sanottuja lausahduksia joiden sisällöstä ei pirukaan ottanut selvää: Kävele suoraan vaan, äläkä vilkuile. Mene siitä, älä sano mitään. Isoäiti huokaili ja oli kaatua lattialle mutta hänen poikansa huusi käskevällä kuivalla äänellään: Hengitä helvetti, pääset Espanjaan, kun vain menet siitä läpi.

Perin äiti sentään ymmärsi kommunikoida niin, että muutkin käsittivät, mistä oli kyse ja karjaisi: Respirare, per favore. Hän ei ollut varma, oliko se italiaa vai espanjaa, mutta yritti nyt kuitenkin, siitä tuli aito eurooppalainen olo, häntä ihan puistatti, näin tässä jätettiin takaperoinen Suomi ja alettiin vetää keuhkoihin lämmintä eurooppalaista ilmaa. Resprirare. Volare, lauloi Perin isä iloisesti kun hänen äitinsä oli kadonnut lasin taakse ja hänen vuoronsa oli hengittää tasaisesti ja hymyillä pitkästyneelle poliisille.

Mukaan oli lähtenyt alun perin isän äitikin mutta kun hän oli kuollut hänet oli haudattu vähin äänin puutarhaan ruusupensaan alle ja nostettu hänen eläkettään vuosikymmen. Asiasta ei puhuttu. Joka perheessä on jotain mistä ei puhuta. Shh!

Päähenkilölle joka toistaiseksi on Per tai vaikka Pera, on annettava tyttöystävä, hän ei muuten saisi hankituksi tätä kun on niin kiireinen politiikan harrastaja. Lopulta hän aikoo mennä puolueeseen kun tuntuu, että tässä maassa, siis Suomessa, ei kukaan muu kuin juuri persujen johtaja ymmärrä kansaa. Kansa on se joka on aina väärinymmärretty, ymmärtää Pera ja menee mukaan puolueeseen. Hän tahtoisi äidin ja isän liittyvän myös, mutta he ovat aina äänestäneet Maalaisliittoa ja sen jälkeen demareita, joten hän tiesi, että he aivan automaattisesti äänestäisivät oikeaa puoluetta.

Mamut sitten. Ensin tuli Rizgar ja hänen kaksi veljeään. Näiden jälkeen muutti äiti joka ei voinut elää ilman lapsiaan koska hänellä ei ollut ketään elättäjää eikä hän ollut koskaan tehnyt muuta kuin pitänyt huolta perheestään. Kun Rizgar tapasi tyttöystävän, naisystävän, hehän olivat kumpikin jo kolmenkymmenen, hän päätti, että oli aika kantaa vastuu perheestään. Hän päätyi ostamaan tilan joka oli kaupalla, pakkohuutokaupassa sen sai varsin edullisesti. Voihan siellä viettää vapaa-aikaa ja koko perhe ja suku mahtuisi sinne.

Kun perhe oli koossa ja tila ostettuna, alkoi väkeä kertyä. Tuli erilaisia sukulaisia koska nämä myös olivat joutuneet vainon kohteeksi kotimaassaan. Tässä tulee ongelma. Jos he ovat kuten ajattelin alussa, kristittyjä, on vaarassa syntyä tilanne, jossa kristityt maanviljelijät joutuvat jälleen kerran vainotuiksi, nyt siksi, etteivät ymmärtäneet alun perin syntyä Suomessa vaan menivät syntymään muualla. Sitä ei suomalainen voi aina hyväksyä noin vain. Toisaalta, jos Suomessa olisi sanotaan sata miljoonaa asukasta, miten Suomen eduskunnassa silloin tilanteesta selvittäisiin, hyvin tietysti kun siellä on runoilijoita ja kestävyysjuoksijoita ja aina joku hiihtäjä.

Jos he ovat muslimeja, tarvitaan pian moskeija ja sen rakentaminen maaseudulla voisi olla vielä vaikeampaa kuin suurkaupungissa. Tilaa siellä on mutta sopua ei ehkä löydy yhtä helposti. Omalle maalleen saa toki rakentaa siilon ja liiterin, mutta moskeija?

Tämä kaikki on hyvin hypoteettista vielä.

Mitä tapahtuu. Pera seisoo mäellä katselemassa kiikarillaan kun Rizgar vihreissä saappaissaan astuu alas mäkeä kantaen kainalossaan – mitä? jotain kasvia, jotain vihannesta ehkä. Ei voi olla. Entä jos se onkin rukousmatto jota mies kuljettaa kainalossaan kohti salia – salia jonka isoisänisä rakensi ja jonka lattialla isoisä oppi kävelemään, ei perkele! Siellä mies sitten päästää maton auki, noin se avautuu rullalta laskeutuen lattialle. Ei! Pera parahtaa ja istuu autoon mennäkseen kotiin suremaan maailman menoa, hän olisi voinut siellä kulkea ylpeänä kantaen keittiöön kevään ensimmäisiä salaatinpäitä. Mutta ei. Kova on kohtaloni, sanoo Pera eikä kukaan muu kuin Tannenbaum-tuoksukuusi kuuntele häntä. Se heiluu edestakaisin aivan kuin sanoen tut mir leid, tut mir leid.

Ongelma on ilmiselvästi se, että yritän olla hauska. Se on tuomittavaa ja turhaa.
Etenkin jos lopussa on yksi tai kaksi vainajaa viimeisellä sivulla virumassa kuiviin. On varottava tätä hauskuutta, se ei ole hyväksi. Äläkä yritä olla hauska.

Henkilöt eivät kiteydy tarpeeksi nopeasti. Peralle on annettava äiti ja isä, no nehän siis jo olivat, mutta muuttivat Espanjaan. Väärin tekivät, heitä tarvittasiin täällä nyt. Annan siis Peran isälle tämän toisen sydänkohtauksen juuri kun hän on tilannut baarissa toisen oluen ja viimeisen viskinsä.

Paavali, huutaa Peran äiti joka on vähän aikaa kahden vaiheilla, pelastaako miestään ensiavulla vaiko olla olevinaan huomaamatta tätä, jotta tästä vihdoinkin pääsisi.

Volare, laulaa mies tai sitten se on vain kaikua siitä aamuisesta jota tämä lauloi kun tätä kannettiin koneesta paareilla.

Miehen voisi haudata enemmittä menoitta puutarhaan toisen ruusupensaan alle ja nostaa hänenkin eläkkeensä.Vuokko päättää kuitenkin heikkona hetkenään auttaa, entinen saattohoitaja kun on. Hänestä ei ole vielä leskeksi, hän päättää. Onhan miehestä seuraa vaikka ei mitenkään varsinainen ilolintu olekaan.

Miten vanhoja he olivat? Ei voi olla totta, tämä sijoittaisi heidät satavuotiseen sotaan, apua, täytyy tutkia romaanin aikajanaa ja lukea historiaa. Ylipäätään suosittelen historiaa kaikille. On aina hyväksi tietää mistä tulee vaikkei olekaan harmaintakaan aavistusta mihin on menossa, henkilökohtaisesti ja ihmiskunnan osana.

Peralla voisi olla sisar. Kaksoissisar mutta tämä olisi kauan sitten muuttanut Ruotsiin eikä tahtonut kuulla mitään Perasta. Hän piti salaista puhelinnumeroa ja muutti niin usein ettei Pera koskaan ehtinyt käymään kylässä. Kaksoissisaren lapset, kaksi poikaa, olivat kuitenkin kiinnostuneita enostaan ja kävivät tätä salaa tapaamassa Suomenlaivalla, siis matkustivat omin päin sinne Suomeen tapaamaan enoaan. Eno otti pojat vastaan innolla ja vei heidät katsomaan esi-isien kotitaloa ja kirjoitti heidät mukaan puolueeseen oitis.

Ystäviä on kaikilla. Paavalin hyvä ystävä Esko ottaa yhteyttä Peraan ja kertoo että isä tuodaan sairaskuljetuksella ja tämä on päättänyt asua Peran luona siihen saakka, että on tarpeeksi vahva lähteäkseen kotiinsa Espanjaan. Miksi sairas mies tuodaan Suomeen, sitä ei Pera käsitä, eikä myöskään ilahdu isän tulosta, mutta ostaa silti varavuoteen tätä varten ja yrittää teeskennellä työssäkäyvää, ettei isä kyselisi liikoja, jos voinniltaan jaksaisi innostua olemaan kiinnostunut pojastaan.

Hän sanoo olevansa puoluetoimitsija, sitten taksikuski ja sitten tulkki. Täytyyhän sitä jotain olla. Tulkki, miten niin tulkki? Ethän sinä osaa muuta kuin suomea, huomaa isä. Ei siinä muuta tarvitakaan, sanoo Pera, ethän sinäkään osaa espanjaa ja olet asunut siellä vuosia. Se on eri asia, sanoo isä, äiti puhuu minunkin puolestani. Varmasti, sanoo Pera ja katuu sitä, että kutsui äidinkin luokseen, eihän hän tahtonut isää yksin hoitaa eikä olisi osannutkaan eikä varsinkaan ehtinyt kiireiltään.

Hän ei jaksanut selitellä tulkintyössään kokemiaan merkillisyyksiä vaan siirtyi takaisin ajamaan taksia öisin. Miten niin öisin, koska sinä nukut, ihmetteli isä. No, älä sinä siitä välitä, kehotti Pera. Ajattele vain itseäsi niin paranet ja pääset takaisin etelän aurinkoon.

Pera pyysi Jaria olla soittamatta hänelle vähään aikaan. Oli aivan tarpeeksi perheessä. Ystävät voisivat odottaa vuoroaan. Etenkin Jari. Ystävä ja ystävä, mikä ystävä Jari oli, entinen ystävä. Pera oli väsynyt tähän koska tässä ei ollut puhtia, ei mitään yritystä vaan pelkkää luuserin meininkiä, lainaamassa rahaa tai vaatimassa että katsoisi hänen kanssaan jalkapallomatseja. Peraa ei kiinnostanut, hän oli sentään yhteiskunnallisesti valveutunut, oli saanut silmänsä auki vihdoin, tajusi, mitä tapahtuu ympärillä ja tahtoi ottaa osaa yhteiskunnan kehitykseen, nyt kun huomasi, että jotain on tekeillä Suomessakin.

Onko Peralla ystävä? Hän voi lotota kerran kuussa kahden muun miehen kanssa, lapsuudenystäviä vaikkapa. Missä hän asuu? Asukoon vaikka Helsingissä, jossain lähiössä, mitä lähiöitä siellä oikein on? Joku missä asuu myös ulkomailta Suomeen tulleita pakolaisia. Se herättää Perassa katkeruutta, että suuren talon poika – täksi hän tuntee itsensä – joutuu asumaan kaikenlaisten mamujen kanssa. Moni näistä on vuorostaan entinen suuren talon poika mutta sitä Pera ei tiennyt kun ei osannut kieltä.

Kompastun nyt innoissani jutussa kahteen asiaan. Uno, oma ennakkoluuloisuuteni joka sijoittaa Peran lähiöön, riistää häneltä koulutuksen ja pukee hänet kaikella tapaa epäedullisen tuntuiseksi. Väärin. Duo, en osaa saada tarinaa vauhtiin. Vauhtia!

Entä jos Pera olisikin kielitaitoinen entinen Nokian insinööri joka on tehnyt jotain mikä on pudottanut hänet alas tikkailta. Hän olisi joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja sitten taiteillut itsensä johonkin asiakaspalveluhommiin missä kielitaitoa arvostetaan. Sieltä ei ole pitkä matka taksikuskiksi.

Taksikuskina Pera vie kerran Mamusukua tilalleen. Kun Pera oikein pihalla näkee läheltä miten talo on muuttunut ja miten suvun entisen talon piha on laitettu uuteen uskoon, hän on menettää järkensä. Tätä ei voi hyväksyä. Miten Suomen valtio menee tekemään tällaisia päätöksiä, muuttaa maaseudulle ihmisiä jotka parhaiten viihtyisivät norkoilemassa Rautatientorilla? Miten niin brändikomitean suosituksesta? Mikä ihmeen brändikomitea? Kukaan ei ole kysynyt häneltä. Miksi kukaan ei puhu tästä? Tässä maassa ei saa korottaa ääntään mistään muusta kuin siitä mikä on jo eduskunnassa puitu loppuun ja kansa on menettänyt kiinnostuksensa. Pera suunnittelee jo poliittista uraa, tämä on saatava loppumaan. Suomen maata ei saa myydä vierasmaalaisille, sellaisille jotka eivät ole edes syntyneet Suomessa. Hänen kaksoissisarensa on juuri ostanut Ruotsista kesämökin jolle Peraa ei kutsuta ja tämäkin tuntuu olevan vääryys. Kaikkialla on vääryyttä kun Pera nostaa katseensa aamukahvikupista.
Turha keskittyä häneen.
Muita?

Naapuri lähiössä, jota Pera kutsuu Löhiöksi jossa vain löhitään, on mielenkiintoinen siksi, että tämä on öisin ylhäällä, siirtelee huonekaluja ja soittaa nostalgisuuden puuskassaan aina Edith Piaffin surumielisiä lauluja. Pera saa allergisen kohtauksen. Naapuri pistää vihaksi. Peraa ihmetyttää maailmanmeno, miten paljon vääryyttä ja ärsyttäviä ihmisiä tänne oikein mahtuu. Miten monta meitä on? Seitsemän miljardia. Ja miten monta ärsyttää juuri Peraa. Lähes seitsemän miljardia. Tämä on vähän oudostuttavaa. On monia joita mikään ei näytä ärsyttävän tai häiritsevän. Eivät naapurit, eivät työkaverit, eivät pomot, eivät edes saamattomat poliitikot. Outoa. Peraa pännii vähän kaikki. Yritä tässä sitten kotimaassasi selvitä, päästä eteenpäin kun joka askeleella kompastut jos et mamuun niin romanikerjäläiseen tai poliitikkoon joka valehtelee ja lupaa eikä pidä. Kenenkään kanssa ei voi puhua. Kaikki ovat niin ymmärtäväisiä, hymähtelevät vain. No, mitä ne mamut, tai antaa nyt kerjäläisten kerjätä, se on niiden elanto ja sitä rataa. Pera puraisi eräänä yönä kaksi hammasta rikki kun näki unta jossa hän taas kerran kuskasi sitä iloista perhettä entiselle sukutilalleen. Näillä oli niin hauskaa eikä Pera ymmärtänyt sanaakaan. Juomarahaa he antoivat roimasti ja hymyilivät iloisesti kun Pera käänsi kärryn jo ammoin kuivuneen kaivon edessä.

Naapuri innostuu liikkumaan keskiyön paikkeilla, hän pesee silloin vaatteita, kuuntelee musiikkia, tanssii ehkä vähän, ajelee kuntopyörällään kaksikymmentä kilometriä katsellessaan vanhoja elokuvia. Ruokaa siellä laitetaan ihan mihin aikaan hyvänsä, joskus tulee avoimesta ikkunasta ruoantuoksua, lähinnä valkosipulin ja sitkeän lampaanpään tuoksua, kolmelta yöllä. Silloin Pera hakkaa seinää mutta tämä ei koskaan ole tuottanut tulosta eli hiljaisuutta. Hän on ajatellut vakavampia toimenpiteitä mutta ei luota suomalaiseen oikeuslaitokseen vaan pelkää että häntä rangaistaisiin vaikka oli toiminut puolustautuakseen. Saako Suomessa laittaa mitä vain ruokaa ja mihin aikaan vuorokaudesta vain? Hän vain kysyy. Puukko saappaanvarressa hän vain kysyy, seisten oven takana ja painaen korvan naapurin ovea vasten. Saatana.

Miltä Pera näyttää. Kuka on ystävä. Mikä ystävän nimi ja ammatti. Joku jonka kanssa Pera pelaa lottoa ja voittaa aina joskus. Silloin he lähtevät Kuopioon lomalle ja asuvat hotellissa pari yötä ja elävät herroiksi. Pera ei ole käynyt ulkomailla kovinkaan ahkerasti ja siihen on syynsä. Hän on sitä mieltä, että Suomi on Paratiisi, tottakai on, mutta luonnollisesti hänen on tehnyt mieli käydä ulkomailla oppimistarkoituksessa. Viime aikoina Unkari on erityisesti kiinnostanut. Ei ole tullut käytyä. Kerran hän oli sairas ja makasi vuoteessaan kun unkarilainen elokuva oli pyörinyt televisiossa. Hänestä tuntui että hän ymmärsi, mitä he sanoivat, mutta saattoi olla, että se johtui korkeasta kuumeesta.

Taas liian hauskaa. Varo. Saa olla hauska, sanoo Taija.
Skidi on Peran ystävän nimi. Isä parantuu ja äiti tekee ihmeestä ilmoituksen Roomaan ja palaa Espanjaan. Äiti tahtoisi jäädä Suomeen vähäksi aikaa kun hänen Rento-niminen ystävättärensä pyytää niin kovasti. Isä on sitä mieltä, että ei. Hän suvaitsee tarvita vaimoaan. Äiti lähtee etelään. Pera hankkii salaisen puhelinnumeron.

Tai: kaksi henkilöä joita on koulutettu, venytetty ja vatkutettu akateemisissa liemissä, silti vielä kantavat sydämessään katkeruutta, eivät ole kokeneet äkillistä oivallusta vaan vaeltavat varjoisia polkuja. Tämä.

Koulut ja kurssit ja valtiolliset kampanjat ja brändikomiteat eivät pure kaikkiin ja se kaikkein tärkein on kuitenkin aina salaista tietoa koska sitä ei voi sanallisesti siirtää toiselle.

Jalal siis on valtiotieteen tohtori ja tehnyt työtä yliopistossa, muuttanut maasta toiseen ja Pekka väitteli nuoruudessaan teoreettisessa fysiikassa Otaniemen opiskelujensa päätteeksi. Nämä kaksi tapaavat ja heistä tulee ystävät. Mitä on olla ystävä sellaisen kanssa jonka alkuelämän kokemukset poikkeavat omista? Mitä muuta se voi olla kuin avartavaa? Rikastuttavaa? Jos Jalal ja Pekka ajoivat leikkikoulun pihalla kurahousuissa samoja teitä puisilla leikkiautoillaan ja sitten kävivät kansakoulua vierekkäisissä pulpeteissa – mitä heillä on toisilleen kerrottavaa, annettavaa? Muistella opettajan eriparia olevia sukkia, sitä miten kerran musiikinopettaja raivostui ja löi rikki karttakepin, itki ja lähti pois.

Yö oli kylmä, istun terassilla aamuauringossa kirjoittamassa tätä. Koko Marrakesh herää, vuorten takaa nousee aurinko, kukko kiekuu, naapurin koira haukkuu. Kahvi maistuu hyvältä, ilma alkaa lämmetä.
Romaani loppuu täällä, suljen tietokoneen, se on valmis. Kujalta kuuluu kissan naukuminen, naapuritalon katolla nainen huutaa minulle Bon jour ripustaessaan hammamin kylpytakkeja narulle. Kun sanon, että matkustan tänään hän vilkuttaa bon voyage keltaisella pyyheliinalla ja syöksyn alas portaita kun kuulen alhaalta porttikellon soivan.

Said työntää kärryssä matkalaukkuani jossa tämän romaanin käsikirjoitus piilee ykkösinä ja nollina, pitkin mukulakivikujaa. Hän saattaa minut taksiin ja pysähdyn hetkeksi kujalla Hamidin, kenkäkauppiaan luo ostamaan sandaalit.

Madame, mitä etsitte?
En tiedä itsekään, sanon. Tahtoisin eksyä Marrakeshissa vielä kerran enkä ehdi koska olen lähdössä kotiin viimeistelemään tätä romaania.

Seuraavalla kerralla onnistutte eksymään lopullisesti, Madame, kenkäkauppias lohduttaa minua ja laittaa kaupanpäällisiksi avainketjun jossa riippu pieni punainen sandaali.