Visio

by arjauusitalo

Näen seuraavan tekstini kuutiona, kuviona, visiona, jonkunlaisena esineenä. Rubikin kuutio. Ei sanoja peräkkäin siisteissä riveissä. Se on jotenkin muuttanut muotoaan kuin Gregor joka makaa yhtäkkiä lattialla hyönteisenä. Luin Kafkaa saksaksi, miten osasinkaan? siitä on kauan. Sellainen tunne nyt, että jotain uutta, jotain uutta tai sitten ei mitään. Antaa olla.

Mutta miten? En ymmärrä. Etsin sanoja, etsin aihetta, ajattelen asioita eri näkökulmista kykyni mukaan, koetan olla tässä ja nyt.

Istun suuressa salissa ranskalaisella maaseudulla, omassa vuoteessani kotona karhuntaljan alla, kahvilassa, Gandhi-ravintolassa juomassa Cobra-olutta, istun bussissa, maanalaisessa, istun kirjastossa selailemassa kirjaa Saksasta, etsin Marburgia, ostan silkkivaatteita alennusmyynnistä, kävelen jäisellä katukäytävällä. 

Kaiken aikaa teksti kasvaa, siitä tulee raskaampi, se painaa kuin synti.

Eikä minulla ole mitään halua kirjoittaa yhtään mitään.