Päivä kuin runo

by arjauusitalo

Sakeaa sumua tiellä, bussikuski käskee kiinnittämään turvavyöt, kauriita pellolla, aurinko näkyy hetken verran. Kuin elokuva, kuin uni. Päivä on kuin runo. Elämä tekee runoilijan työttömäksi. Elämä on kuin runo. Kivisilta, korkeat puut, lintu jota en tunnista sen äänestä. Hämärtyy, on hiljaista. Päivä on runo, toistelen. Ihmiset ovat runon asukkaita, tämä seutu on runoilijan koti, sanon ääneen kun kukaan ei kuule. 

Elämä kuin runo. Miksi ylipäätään näin vaivaa opetella kirjoittamaan? Olisi pitänyt vain opetella elämään. 

Tutkin vihkoja joihin ensimmäiset kirjaimeni piirtelin, todella piirsin, vaivalla, keskittyneesti, huolestuneena, tahdoin kirjoittaa oikein.

Toistelen lauseita jotka ovat jääneet mieleeni. Lintu ääntelee puutarhassa. Uskonnonopettajani kuoli, hänestä jäi yksi ainoa lause elämään minun mieleeni: Hyppää, Jumala ottaa vastaan. 

Tänään en puhu kenellekään mitään. Vaikenen. Runossa on korkeita puita ja sumua, kauriita, mies taittaa sanomalehden huolellisesti ja laittaa taskuunsa. Elämässä on ihmisiä jotka auttavat vieraita, hymyilevät heille ja kantavat heidän taakkaansa. Minuakin, minunkin taakkaani. Joku ylittää sillan. Runossa on se siltakin nyt jo. Sitä pitkin kulkee mies mustissa vaatteissa ja laulaa.