Kaikki ovat vilustuneita nyt

by arjauusitalo

Tuntuu ettei kukaan puhu kovin pitkään yskimättä eikä niistämättä nenäänsä välillä. Hengitys on raskasta, hiki nousee pintaan. Levätään yhtä mittaa. Kävin ruokakaupassa ja pysähdyin katsomaan muutamaa poppelia jotka dramaattisina taipuivat tuulessa ja nuori  nainen pysähtyi viereeni kun luuli, että pyörryn siihen paikkaan kun sain yskäkohtauksen kaiken kukkuraksi. Hän kääntyi taaksepäin tarkastaakseen, etten tuupertunut siihen polulle. Miten huomaavaista.

Ystävät lukevat kirjoja, lehtiä, nukkuvat päivällä ja ovat sairaskirjoilla tai ottavat jotain lomaa joka on jäänyt ottamatta. Tapaamisia perutaan tai siirretään hamaan tulevaisuuteen.

Tällaista kollektiivista tunnetta minulla ei ole ollutkaan aikoihin, ehkä silloin kun käytiin mielenosoituksissa lauantaisin ja sen jälkeen mentiin yhdessä istumaan jonnekin ja keskustelemaan maailmanmenosta, feminismistä, mahdollisesta Vietnamin-sodan loppumisesta tai ydinvoiman tarpeettomuudesta.

Viimeksi jouluna sairastin samaan aikaan mieheni kanssa kunnon flunssan ja päätin silloin että tästä lähin sairastan aina muiden kanssa samaan aikaan, yksin on paljon kurjempaa olla sairas.

Tuntuu siltä, että huomenna olen jo paljon parempi. Kaikki olemme. Kaikki ovat vilustuneita nyt ja huomenna olemme terveet. Tai ensi viikolla. Tai sitä seuraavalla.

Tämä on aina tällaista kun lapset alkavat koulunsa ja päiväkotilaiset kokoontuvat syksyn alussa. Rite-de-passage: syksy alkaa ja se aloitetaan aina sairastamalla viikko, pari. Se sitoo  meitä yhteen kummasti.