Henkilöitä tulossa tekstiini, käsken heidät ulos

by arjauusitalo

Kirjailijat istuvat yksittäin huoneissa joissa verhot on vedetty syrjään ja aurinko kaataa valoa huoneen täydeltä. Toisissa huoneissa on hämärää, verhot ovat vedettyinä ikkunan eteen ja sen takana maisema on tummanvihreä, siinä erottuvat vain oranssit lamput, on varhainen aamu, syksy. Vielä jossain kumartuu kirjailija tekstinsä yli pimeässä huoneessa missä ei kuulu muuta kuin hyönteisten tanssi koskettimilla, outoa musiikkia sekä kirjailijan hengitys joka on tasainen ja kuiva.
He eivät keskustele.

Jokainen heistä kantaa sisällään heimoaan. Henkilöitä syntyy, he elävät ja he kuolevat. Heitä ei haudata. He siirtyvät arkistoon ja sieltä heidät tuodaan esille jos heitä vielä tarvitaan korjausvaiheessa.

Minä tutkin naamioita, luen lehdestä matkoista toiselle puolen maata. Juon kahvia ja syön rouskuttelen saksanpähkinöitä. Ulkoa kuuluu Satien pianonsoittoa, siis hän ei soita henkilökohtaisesti koska kuoli kauan sitten eikä hänen soittonsa olisi kuulunut minun ikkunastani koska en kirjoita Pariisissa. Pianistimme soittaa väärin, hän katsoo ulos toisesta ikkunasta ja hänen keskittymisensä häiriintyy hetkeksi ja hänen sormensa eksyvät väärille tangenteille.
Vastapäisen talon katolla kaksi miestä maalaa seinää valkoiseksi. Heidän varjonsa katolla nappaan tekstiini, piirrän heidät muistiin tussilla. Pianisti lopettaa tai sulkee ikkunansa. Aurinko menee varjoon.

Ei tee mieli seurustella henkilöiden kanssa jotka ovat tulossa tekstiin. Käsken heidän  mennä  muualle. Naapuritalossa on toinen kirjailija, ehkä hän voi käyttää teitä, neuvon heitä.
Minulla on kvootti täynnä. Tähän juttuun ei mahdu enää ketään. Sitä paitsi saattaa olla että diliittaan koko jutun ennen lounasta.