Lauran kadottua olisi pitänyt jättää mielikuvitusihmiset kokonaan omaan rauhaansa

by arjauusitalo

Olen kirjoittanut useita romaaneja mutta julkaissut runoja ja novellikokoelman sekä dekkarin.

Saatuani valmiiksi romaanin – tuoreimman, uusimman, julkaisuaan odottavan – päätin, että tämä saa minun osaltani nyt olla.

Lapsena minulla oli Laura joka oli mielikuvitusystäväni. Isoisäni, lauhkea sotainvaliidi, piti Lauraa kädestä ylittäessämme kadun, syötti tälle kaurapuuroa ja muutenkin kohteli Lauraa ystävällisesti ja leikkisästi kuten minuakin. Romaanini mahdollista julkaisua odotellessani – siihen on  mennyt pian puoli vuotta – päätin, etten enää seurustele mielikuvitusihmisten kanssa. Näissä jokapäiväisissä on aivan tarpeeksi: perhe, ystävät, tuttavat.

Lauran kadottua – muutossa hän hävisi, istuin Mikki Hiiri-keinutuolissani kuorma-auton lavalla nuoren komean isäni kanssa matkalla Tapiolaan ja huomasin, ettei Laura tullutkaan mukanani uuteen osoitteeseen.

Kuinka romaanikirjailijat jaksavat odottaa puoli vuotta tietoa siitä, julkaistaanko heidän työnsä joka on ollut kokopäivätyönä vuoden, pari? Kysyn vain.

Runoilijalla on helpompaa. Ihmisiä tulee ja menee, mutta runoilijan mielikuvitusihmiset käyttäytyvät sentään sivistyneen vieraan lailla: tajuavat koska on aika lähteä. Eivät jää norkoilemaan toisen mielikuvituksessa, aivoissa, unissa, mielessä vuosikausiksi.

Ostin suuren vihkon johon kirjoitan käsin mustekynällä runoja. Olen vapaa kirjailija. En vastaa jos ovikello soi, menkööt tunkeutumaan jonkun naapurin tajuntaan!