arjauusitalo

Just another WordPress.com site

Viimeinen kirjoituspöytä tuodaan kello viideltä

Ostin uuden kirjoituspöydän.
Vanhaa ei tarkkaan ottaen ollutkaan.

Ensimmäinen kirjoituspöytäni oli isäni kyhäämä, appelsiinilaatikoista joissa oli vieraskielisiä sanoja ja levy päällä.
Samannäköisiä olen nähnyt näinä päivinä sisustuslehdissä.

Seuraava oli osaksi isäni taidolla rakentama kansi teakia – ja sivuilla laatikot jostain sisustusliikkeestä Helsingissä.

Sen jälkeen asuin opiskelija-asunnossa johon huonekalut kuuluivat, kaikilla naapureillani oli samanlainen ikävä kirjoituspöytä kuin minulla.

Täällä minulla oli kerran valtava pöytä joka oli vain tiellä ja josta luovuin aikapäivää. Sen jälkeen ei ole ollutkaan kirjoituspöytää.

Tänään viideltä saan uuden kirjoituspöydän. Elegantin valkoisen pöydän jossa on paperia – mitä paperia? – varten muutama laatikko sekä metallijalat, hyvin moderni laitos.

Kuulen äänen joka sanoo, että tämä saa olla sitten viimeinen kirjoituspöytäni. Outoa, kuka niin sanoi? Mihin sellaisia enää edes tarvitaan?

Joku odottaa kirjettäsi

Muistaakseni lapsuuden Suomessa oli joku kampanja jossa kehotettiin käyttämään Postin palveluja. Korjaa jos olen väärässä. Joku odottaa kirjettäsi.
Nykyään kukaan ei odota kirjettäsi. Odotatko sinä joltakulta kirjettä?

Minulla on kaksi ystävää, jotka vielä kirjoittavat käsin paperille ja postittavat kirjekuoressa ja laittavat postimerkin kuoreen.

Maanalaisessa seurasin miten nuori tyttö näytti toiselle melkein aikuiselle: Katso tällä tavalla kirjoitetaan nimi ja osoite tähän. Postimerkki laitetaan näin tänne yläkulmaan. OOOH sanoi toinen. Niin, sanoi keskiaikaisiin tapoihin tutustunut tyttö.

Nyt yksi käsin kirjeitä kirjoittavasta ystävästäni on saanut pojaltaan iPadin joten varmaan on turha odottaa häneltä kirjettä enää. Jäljellä on siis yksi. Ainoa varjopuoli tuon yhden ystävän kirjeissä on se, että ne on kirjoitettu tanskaksi jota osaan hyvin heikosti, sekä puhuttuna että kirjoitettuna.

Ystävä, joka tarjosi eilen marrakeshilaista kikhernepataa luonaan kertoi, että hänellä on yksi vanha kanadalainen ystävä joka kirjoittaa käsin, mutta tämä alkaa osoittaa muistin heikentymisen merkkejä joten.

Joku odottaa kirjettäsi. Ehkä.

Järkyttävä illanvietto opettajien kanssa eilen

Istuin iltaa muutaman opettajan kanssa eilen, yksi kompis ja muut vieraita, kaikki naisia. Yksi ruotsalainen, toinen argentiinalainen ja kolmas serbialainen. Minä järkytyin syvästi kuullessani heidän juttujaan työmaalta, koulusta. Yksi jäi eilen sairaskirjoille, kun ei jaksa, toinen sanoi eilen itsensä irti ja kolmas kysyi minulta, näenkö mahdollisesti tulevaisuuteen, joka tuntui hänestä mustalta – hän oli ollut kymmenen vuotta koulussa opettajana.
Suomea kehuttiin kovasti kuten tällaisissa yhteyksissä Ruotsissa aina on tapana.

Koululaiset eivät tätä nykyä ole a) kohteliaita, b) uteliaita, c) viitseliäitä. Kaikkea muuta. Ja siitä kaikesta muusta sain kuulla niin että oli mennä viini väärään kurkkuun.

Onneksi minulla ei ole ollut minkäänlaista taipumusta pedagogiikkaan eikä halua tehdä töitä opettajana tai edes kouluttautua opettajaksi. Kun he kysyivät minulta, mitä minä teen ja sanoin kuiskaten: kirjailija, sanoi ystäväni kovaan ääneen: hän on runoilija. Hän on niin ylpeä siitä, että hänellä on ystävä joka on runoilija. Tuntui kuin olisin jotenkin vältellyt todellisuutta, paennut vastuutani kun olen itsekseni kyhjöttänyt runoja rustaamassa enkä ole ollut barrikaadeilla kasvattamassa seuraavaa sukupolvea.

Juhlitaan tänään kunnolla

Kun kerran on Nobelin juhlallisuudet niin juhlitaan nyt sitten kunnolla.
Jos osaisin, laittelisin itselleni hyvä Nobelin päivällisen ja istuisin muiden mukana nettilähetystä seuraten.
Skoolaisin kun kuningas ehdottaa skoolia ja söisin jälkiruokaa kun sen aika tulee.
Seuraisin ohjelmaa, kuuntelisin puheet. Tuon viimeksi mainitun teen joka tapauksessa.

Kuopukseni koulussa lapset nauttivat Nobelin päivällisen, en muista miten se tapahtui ja kuka sen järjesti.
Hyvin juhlallista se kuitenkin kuulemma oli. Muistankohan edes oikein.
Eräs ystäväni kokoaa monarkistisesti suuntautuvat ystävänsä – en ole mukana niissä kekkereissä – kotiinsa aina
kun kuningasperheessä tapahtuu jotain suurempaa juhlintaa. Hän tarjoaa shampanjaa juhlapukeissaan sohvalla
juhlintaan osaa ottaville ystävilleen.

Tällaista täällä monarkiassa.
Ainakin yhtenä päivänä kuunnellaan tarkkaavaisesti mitä Nobelin palkinnon saava kirjailija puheessaan sanoo, eikö?

Suuri ruotsinsuomalainen romaani ja kuka sen kirjoittaa?

En ainakaan minä. Kuka? Joko se on kirjoitettu? Väijyy jonkun koneessa odottamassa vapaaksipääsyä, julkaisua.
Jos se on kirjoitettu ja julkaistu, se on mennyt minulta ohi. Mikä ei olisi ihme, kun ottaa huomioon, että tässä maassa ei kirjakaupoissa myydä suomalaisia kirjoja paitsi ruotsinnoksina. On kuin etsisi samizdat-teosta kun etsii suomalaista kirjaa tässä maassa. Onhan meillä kirjakauppa jossa suomalaisia kirjoja voi ostaa tunnin silloin tällöin ja kiitos siitäkin! Suomen instituutin kirjastosta lainaan joskus mutta se on niin off etten koskaan saa ajoissa palautettua lainaamiani kirjoja. Ja muissa kirjastoissa on jokunen vanha kirja ja jokunen uusi. Lähinnä jokunen vanha.

Siis jouluna luetaan paksu romaani jonka aikana luonto huoletii siitä, että kevät alkaa salakavalasti siinä 28. joulukuuta maissa eikä kukaan huomaa mitään kun kaikki ovat uppoutuneita romaaniinsa.

Otan ja luen vuoden kirjallisuuden Nobelin saajan paksuja teoksia odotellessani sitä hurjaa ruotsinsuomalaista romaania joka veisi mukanaan.

Missä kaikki tutut kasvot?

Seurasin linnanjuhlia täältä Tukholmasta käsin. Kuljin hetken märillä kaduilla synnyinkaupungissani kuivin jaloin.
Kättelyssä tunnistin aniharvoja henkilöitä: jonkun laulajan, jonkun mäkihyppääjän, yhden entisen presidentin, muutaman muun.
Joten totesin yksikseni täällä, että se Suomi jonka minä tunsin, tai sen edustajat, on tai ovat nyt eläkkeellä tai haudassa.

Pikavisiitti Helsinkiin piristi tietysti kuten matkailu aina tekee. Etenkin kun ei tarvitse edes vaivautua lentokentälle.
Seuraan myös vaaleja Ranskassa France24-kanaalilta. En ylläty yhtään vaikka kaikki lehdet Ranskassa otsikoivat tulokset
yksikantaan sanalla Le choc. Joku sentään muisti että tätä samaa sanaa käytettiin jo vuonna 1985 kyseessäolevan shokin isän
poliittisesta menestyksestä. Kuinka joku voi olla yllättynyt? Ei mitään uutta auringon alla joka nyt nousee kattojen ylle puoli kymmeneltä.

Vain muutaman dollarin tähden joko jään tai lähden

Blogini oli sulkeutumassa, jostain tuli kysely, tahdonko pitää sen vai en.
Enpä tiedä.
Tämä on kuin yksinpuhelua. Mikä on mukavaa.

Muistan puhelinmainoksen kauan sitten – ennen mobiilien yleistymistä.
Mies seisoo puhelinkopissa ja puhuu, jono hänen takanaan kasvaa kasvamistaan.
Mies lähtee kävelemään ja puhuu – kännykkäänsä.

Mistä tämä nyt tulikin mieleeni.

Siis joko olen linjoilla tai en.
Jollen, kiitos ajasta jonka olet viettänyt kanssani.
Ja kuljetaan kaikki kännykkäämme puhuen, yksinpuhuen, onnellisina maailmassa.

Lue tai kadu tai lue ja kadu

Blogini alkusivulla on alimpana Serendipidin veljekset. Siis tässä: https://arjauusitalo.com/oletko-ensimmainen-joka-lukee-nimettoman-romaanini-loppuun/

Se on romaani jonka voi lukea muutaman päivän ajan. Sitten se katoaa kuten minäkin. Lue se tai kadu. Tai lue ja kadu. Tai jätä lukematta ja kadu tai jätä lukematta ja katumatta. Ihan miten vain. Vapaa maa. Se ja tämä.
Jollen aloita jotain uutta blogia samassa osoitteessa. En tiedä. Onhan muutakin tekemistä. Paljon.

En todellakaan tiedä.
Luen paljon nyt. Kolmeen vuoteen en lukenut mitään. En voinut. En voinut keskittyä. Oli niin paljon tekemistä. Busy doing nothing. Enimmäkseen.

Joten. Lue tai kadu tai lue ja kadu Serendipidin veljekset. Se on ihan hyvä romaani ajankohtaisesta aiheesta. Pian on joku muu aihe ajankohtainen.
Pian tapahtuu jotain mitä emme voi vielä edes olettaa tapahtuvaksi. Jotain odottamatonta.

Joten ota ja lue. Tai älä. Ihan sama.

Uutistenvälttelijä eli nyhetsundvikare

Huomaan miten viimeisten muutaman vuoden aikana silloin tällöin lopetan uutisten seuraamisen muutamaksi kuukaudeksi. Löysin ruotsalaisesta kirjasta sille käyttäytymiselleni nimenkin: olen nyhetsundvikare eli uutistenvälttelijä. Suomeksi ehkä on toinen sana, en tiedä. Kun en seuraa uutisia, niin en tiedä. Jotkut asiat kuitenkin hyppivät silmille, niitä ei voi välttää. Lööpeistä näen suurimmat tai suuriksi arvioidut mitättömyydet. Joku sitten aina katsoo asiakseen valistaa minua ja kertoa mitä kaikkea kauheaa…mutta minua ei nyt jaksa vähempää kiinnostaa. En jaksa valittaa pimeästä säästäkään enkä sateesta. Yöllä kuuntelin ilokseni sadetta tuntikausia kun luin loppuun teosta jossa selvitellään miten sivistys on käsitetty tässä maassa ja missä asemassa se on nyt. Bildning. Aurinko paistaa, on marraskuun viimeinen päivä. Upeaa. Luen kirjan loppuun, palautan kirjastoon. Ja tottakai tiedän, että Pariisissa nyt pidetään kokous jossa meidän tulevaisuudestamme päätetään. Onkohan näin.

Yksi ystävä

Tänään

yksi ystävä suuressa leikkauksessa suuressa sairaalassa

yksi ystävä hakee uuden kissan itselleen, vanha kun otti ja kuoli

yksi ystävä suree maailmantilannetta eikä mene ulos eikä vastaa puhelimeen

yksi ystävä menee vanhaan kaupunkiin syömään keittoa ystävänsä kanssa ja suree tämän alulla olevaa Altzheimeria

yksi ystävä aikoo matkustaa, mutta peruukin lippunsa

yksi ystävä kirjoitti romaanin valmiiksi, avotsie

yksi ystävä juo mielellään iltapäiväkahvit kanssani kaupungilla, huomenna iltapäivällä hämärissä

yksi ystävä on niin kiireinen, ettei ehdi

yksi ystävä on aivan liian kaukana, toisella puolella maailmaa, siellä kello on aina väärässä ajassa

Tänään siis.