arjauusitalo

Just another WordPress.com site

Category: Uncategorized

Rastas, tasetit ja mårbacka

Nyt on kevät. Sen huomaa siitä, että rastas laulaa yöllä, tasetit aukeavat ja mårbackat on käytävä ostamassa ihan mikä päivä tahansa.
Maailmalla tapahtuu.
Tapahtumia uutisoidaan.
Niistä keskustellaan.
Ja silti ostetaan kevätkukat, siivotaan parveke, otetaan tuoli esiin ja koeistutaan sillä kun aurinko paistaa suoraan silmiin.
Mikä onni.

Takinkääntö lennossa

Keskustelunaiheemme muuttuvat. Sana EU-migrant tuli käyttöön muutama päivä takaperin. Ihmettelin asiaa hetken ja unohdin.
Ennen sitä oli yksi keskustelunaihe kerjäläiset, nyt he ovat EU-muuttajia. Tämä sanatasolla, takana on poliittinen päätös.
Me alamme heti käyttää uutta sanaa. Tai keskustelunaiheemme on sama kuin ennenkin mutta sanat vaihtuvat.Ehkä menetämme
kiinnostuksen kokonaan ja alamme etsiä todella uutta puheenaihetta lattemme ääressä.

Takinkääntö lennossa – olemme jotain mieltä ja sitten olemmekin samaa mieltä muiden kanssa. Olemme kaikki liikuttavan
samaa mieltä. Joku kääntää takin lennossa ja kohotamme kulmakarvojamme lähes huomaamattomasti ja jatkamme kuin ei mitään.

Eu-muuttajista monet puhuvat italiaa. Sain sanoa kaksi horjuvaa lausetta italiaksi ostaessani lehden Sofia. Takaisin
italiankurssille! komensin itseäni kun ei sujunut mikään. Miksi en sitten seuraavana päivänä osannut sanoa miehelle joka
kauppasi lehteä, että ostin se edellisenä päivänä, kiitos vain? Siis kurssille on mentävä.

Vielä muutama kassillinen tavaraa jäljellä

Kaikki tukholmalaiset jotka minä tunnen yrittävät päästä eroon tavarasta.
Lahjoitetaan vaatteita, kirjoja, esineitä, kaikkea kelle kelpaa.
Yleensä ei kelpaa. Pitää viedä hyväntekeväisyyteen. Kerjäläiselle annetaan
minkkiturkki ja kahvia ja kanelipulla. Kukaan ei halua ottaa vastaan mitään.
Älä vain yritäkään tyrkyttää minulle kirjoja. Minulla ei enää ole kirjahyllyjäkään.

Vielä on muutama kassillinen jäljellä. Täytyy käydä läpi valokuvia
lehtileikkeitä ja kirjeitä. Jotain vanhoja sanomalehtiä, aikakauslehtiä.

Mistä me sitten keskustelemme kun olemme saaneet asuntomme tyhjiksi turhasta tavarasta?

Historiasta emme opi yhtään mitään

Uutiset, joiden vapaaehtoisia todistajia me olemme,
pahoittavat meidän mielemme.
Kerjäläiset Sveavägenillä saavat meidät miettimään
todella syvällisiä ajatuksia sekä kokemaan outoa agressiivisuutta
jota emme oikein ymmärrä.
Jää jolla liukastumme ja lyömme päämme,
saa meidät tutkimaan tarkasti karttaa; mihin muuttaa eläkeläisenä.

Ja historiasta me emme opi yhtään mitään.

Avaan ikkunan maailmaan

ja mitä näenkään. Saman kuin sinä.
Mitä sitten. Kun on nähty. Todettu.
Oltu todistajina. Meistä on tullut
todistajia toisin kuin ennen. Nyt
me olemme silminnäkiköitä, olemme
paikalla kaikkialla, aina
lakkaamatta todistamassa
tapahtuvaa.

Avasivat ikkunan Eurooppaan
kauan sitten, Suomessa, runoilijat.

Nyt me kaikki seuraamme
historiaa joka silmiemme edessä
muuttaa meidät hetki hetkeltä.

Syreeninoksa ikkunallani toistaa maiseman valkoista

En jaksa odottaa kevättä. Ostan tähän aikaan vuodesta syreeninoksan – se ei tuoksu, tut mir Leid –
ja katselen sitä tässä toisella silmällä
samaan aikaan kun olen todistajana maailman draamassa, luen aamu-uutisia ja juon kahvia. Linnut laulavat
taustalla, kuuntelen aamuisin tunnin verran linnunlaulua joka on äänitetty jossainpäin Aasiaa. Lentokone
törmää jokeen ja sieltä pelastetaan pieni lapsi. Hyvä uutinen huonon uutisen sisällä. Joku aina selviää.
Voi käydä hyvin. Ollaan todistamassa merkillistä aikaa jona uusi tekniikka saa meidät haukkomaan henkeä
ja silti. Se mitä maailmalla tapahtuu saa minut tutkimaan turvallisten kaupunkien listaa, taas hyvä uutinen:
asun maailman neljänneksi turvallisimmassa kaupungissa. En muista oliko kaupungin koolla väliä. Tällainen
mukava maalaiskaupunki jonka läpi kauniina kesäpäivänä kävelee puolessa tunnissa, neljässä vartissa, tunnissa.

On keskiyö ja kaikki on hyvin

Maailmalla tapahtuu. Täällä on valkoista, hiljaista ja turvallista. Mitään ei tapahdu eikä kukaan käy vierailulla.
Luin kirjan tähtikuvioiden historiasta. Luin kirjan Stefan Zweigista, toisen meidän Södergranistamme, mitä tässä nyt ei lukisi
kun ei viitsi lähteä ulos liukastelemaan jäisille teille.

Ja maailma on nyt turvallisempi kuin aikoihin, vähemmän sotia, vähemmän väkivaltaa kuin miesmuistiin. Niinkö? Sallikaa minun epäillä.

Etsin uutisista naisten kuvia, missä naiset ovat? Löydän muotilehdestä ensi syksyn muotia joten tässä on aikaa valmistautua siihenkin, ensi syksyyn.
Siihen on melkein yhtä paljon aikaa kuin ensi kesään, ikävä kyllä.

On keskiyö ja kaikki on hyvin. Eikö venäläisissä vanhoissa romaaneissa vanha vahti kulkenut öisin ja lyönyt kepillä aitaan, vai kuvittelenko minä.
Ja huusi että kaikki on hyvin. Varmaan kuvittelen. Nyt olisi mukavaa jos kuulisi ulkoa jonkun vanhan ukon huutelevan, että kaikki on hyvin.

Mitä ihmettä kirjakaupassa oikein myydään nykyään?

Etsin jotain klassikkoa kirjakaupasta. Olen luopunut kotikirjastostani joten joudun ostamaan uudet kappaleet kirjoja jotka tahdon lukea uudelleen. En löydä. En. Etsin kirjastosta. Jossain makasiinissa saattaa ollakin. Tai sitten ei ole. Makuloitu. Kadonnut. Lainassakin saattaa olla. Nyt viimeksi Stefan Zweig, olen jonossa, kirjasto jossa silloin tällöin käyn, Hornstullsbiblioteket Söderillä, omaa kokonaista 17 kappaletta kirjaa jonka tahdoin lainata. Ajattelin ostaa sen mutta se nyt kestää viikkoja, kunnes kirja tulee Englannista perille.

Silmäilen kirjojen nimiä, kirjailijoiden nimiä. Ventovierasta porukkaa. Aivan uusia tuttavuuksia enkä aio niiden kanssa ryhtyä ystävystymään. Ei kiinnosta. Missä ovat ne vanhat tutut klassikot joihin voi aina luottaa.

Jään odottamaan vanhaa maailmaa kuvaavaa kirjaa. Alan ymmärtää nostalgiaa. Uusi tunne. Mielenkiintoista. Sitäkö se olikin, klassikkojen uudelleen ja yhä uudelleen lukeminen? Nostalgiaa? Oho!

Olet hopea peilissäni

Hyvä nimi runokokoelmalle: Olet hopea peilissäni. Se on tietysti plagiaatti, olen varastanut sen joltain, jonka nimenkin olen jo unohtanut. Se oli alunperin arabiaksi ja se oli rivinä runossa jonka käännöksen kuulin ruotsiksi.

Käsi sydämellä: koska ostin viimeksi runokokoelman. En muista. Kaikki tämä voisi vaikuttaa huolestuttavalta, onko muisti menossa. Ei. Siitä vain on kauan. Kun.

Nyt luen Fredrika Runebergin elämästä kirjaa jonka Merete Mazzarella on kirjoittanut. Siinä on paljon runoja, hänen piirinsä ihmiset kirjoittivat runoja. No comments. Kirja on mielenkiintoinen harmaana päivänä kun juon kahvia ja ihailen iiriksiä jotka kukkivat. Mutta runokokoelma. En muista. Joten: ryhtyäkö tässä nyt kirjoittamaan ja kokoamaan ja julkaisemaan runokokoelmaa. Vai ei. Ehkä ei. Silti: olet hopea peilissäni.

Nyt vaihdetaan puheenaihetta

Tulee kevät, iltapäivällä on valoisaa myöhempään, ostetaan tulppaanit, puhutaan jo kesästä. Joku kertoo sairaudestaan, lääkityksestään, leikkauksista, sairasjumppari on monen paras ystävä. Puheenaiheet muuttuvat.

Kaipaan aikaa jolloin puheenaiheina olivat työnhaku, tuhkarokko, hampaiden tulo, rakastumiset, uusi mies, muutto, tentit, lukeminen tentteihin, mielenosoitukset lauantaisin joiden jälkeen mentiin oluelle.

Yleensä en ole kovin nostalginen, en ole ollenkaan nostalginen mutta kun yöllä puhun ystävän kanssa puhelimessa kaikki tämä tuli hyvin selväksi. Hän asuu toisella puolella maailmaa, siellä on aina lämmintä, melkein aina kesä, mitä nyt välillä sadekausi. Hän puhuu puutarhastaan, koirista, Tyynen valtameren rannalla vietetyistä viikonlopuista, oppilaistaan, ystävistään, miehestään. Hän onnistui löytämään elämäntavan jossa muutkin puheenaiheet kuin vanheneminen ja sairaudet ovat mahdollisia.

Ei muuta. Laitan kahvia ja katson ulos: lunta, ei muuta kuin lunta ja miinus yksi aste pakkasta.

Muustakin puhutaan, mutta neljän seinän sisällä. Eikö? Siitä, mistä ei voida puhua, vaietaan. Näin on.

Follow

Get every new post delivered to your Inbox.