arjauusitalo

Just another WordPress.com site

Category: Uncategorized

Kreatiivista väärinlukemista ja osoitteethan ovat hukassa

Minulta kysyi turistiperhe polkupyörän selässä aluetta, jolla on paljon ravintoloita. Kun silmänkantamalla oli vain ja ainoastaan ravintoloita, ehdotin lähintä ja samaa sanoi myös
nuori mies joka myy valokuviaan. Perheenisä luki suuresta kyltistä kovaan ääneen äidin-kielellään englanniksi We are against war and tourism. Näin aamulla kahville mennessäni
julisteen jossa käskettiin lopettamaan Gazan pommitus, ensimmäinen uutinen aikoihin ja sen
luin talon seinästä. Näin oli sota mielessäni jo aamusta. Kyltistä minä olen aina lukenut
ilokseni We are against war and tourist menus.

Olen muutenkin havainnut väärinlukemisen olevan hyvin kreatiivista, se aiheuttaa uusia
assosiaatioita ja ajatuksia.

Innostuin ostamaan postikortteja ja postimerkkejä ja kun istahdin Long Island Night Cafén
terassille kahvini ja appelsiinimehuni kanssa huomasin, etten muista mitään muuta osoitetta kuin omani. Hyvä että sen, niin tiedän, mihin palaan täältä kun suunnistan pohjoiseen.

Kun pyrimme oppikouluun, meidän kansakoulunopettajamme pyysi, että lähettäisimme hänelle kortin ja kertoisimme, mihin oppikouluun meidät on hyväksytty ja minä silloinkin onnistuin
lähettämään kortin kotiosoitteeseeni.

Miksi eivät italialaiset puhu niinkuin minun latinan oppikirjassani?

Tilatessani kahvia odotan, että barista puhkeaa latinankieliseen selkeään lauseeseen.
Mieluiten runomitassa puhuttuna. Mutta ei. Kukaan ei puhu latinaa täällä. Niin tutun tuntuinen paikka ja täällä saa puhua englantia, että ymmärtävät. Heti kun kuulevat/näkevät
jo ovelta etten ole paikallinen, puhutaan minulle englantia eivätkä he ymmärrä minun selkeitä italialaisia lauseitani, no, yhteenliitettyjä sanoja sitten.

Minkä vaivan näin nuorena koululaisena oppiakseni latinaa. Vasta nyt ymmärrän miten
kuollut se kieli on. Ja miten elinvoimainen italiankieli. Ja miten voittamaton
englanti. Tuli vain mieleeni.

Illalla luin Senecaa ja tuli mieleeni, että se mistä hän kirjoittaa, on mindfullness. Ei
mikään uusi ajatus, mutta tuli mieleeni silti.

Olen ainoa turisti jonka pizzansyöntiä kukaan ei dokumentoi

Istun pizzeriassa jossa on paljon väkeä, itse asiassa tupa on täynnä ja terassi myös. Turisteja ja paikallisia. Huomaan olevani ainoa turisti jonka pizzansyöntiä ei kukaan dokumentoi.
Heti kun ruoka tuodaan esiin, ottavat ihmiset – lue turistit – esiin kännykkänsä ja dokumentoivat vastapäätään istuvan turistin ja tämän ruoan. Se laitettaneen saman tien
jollekin sivustolle – niistä en tiedä mitään – ja sieltä sitten kaikki voivat katsoa
mitä sankarimme nyt syö.

Minä syön, juon ja sanon vorrei pagare kuten olen oppinut ja lähden kävelemään katuja
kohti gelateriaa josta haen mansikkamilkshaken mitä myöskään kukaan ei dokumentoi.

Tulen huoneeseeni, jatkan työtekoa ja kirjoitan tällaisen postauksen seuraavana päivänä.
Se niistä dokumenteista. Ehtiikö kukaan lukea toisten tekstejä nykyään, katsoa toisten
kuvia?

Talossa on kirjahylly, jossa….

Kun tulen taloon. Sanotaan talven jäljiltä lämmittämätön, raaka, kylmä. Tai vieraalla maalla, outo paikka. Tai kesämökki,jossa emäntä puuhaa eikä ehdi vieraan kanssa keskustella.
Tai Skandinaavisen yhdistyksen talo Roomassa, jossa on tekemässä kirjallista työtä, täällä on kirjahylly, jossa…

Sanna Tahvanainen: Jag vill behålla precis allting
Jani Nieminen: Kodittomille koirille
Anne Hänninen: Oljilla täytetty nainen
Hannu Niklander: Kuu jättää jäljen
Eero Hämeenniemi: Pyhän Calixtuksen lähde
Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky
Juuli Niemi: Yömatkat

niin luen ne.

Samalla teen työtäni kaikessa rauhassa, herään aamuseitsemältä, vien ulos kadulle roska-
pussin, laitan kahvia ja kahdeksalta olen jo kirjoittanut muutaman rivin.

Millainen on paras kirjailijatalo?

Mietin millainen on paras kirjailijatalo. Missä. Mitä siellä tapahtuu. Kuka siellä asuu. Milloin. Mitä siellä tehdään. Olen asunut joissakin kirjailijataloissa ja nyt mietin parasta mahdollista paikkaa kirjoittaa ja olla runoilija. Eihän kaiken aikaa kirjoita,
on löydettävä inspiraatio tai sitten vain raa’ asti alettava töihin.

Meren rannalla? Järven? Metsässä? Suurkaupungissa? Yksin tai suurella joukolla luomassa? Pitääkö olla muutama taidemaalari joukossa? Muusikko? Näyttelijä? Näytelmäkirjailija? Mitä tapahtuu kaikelle sille, mitä talossa luodaan? Onko sillä väliä. Taidetta taiteen vuoksi? Minkä vuoksi sitten? Muuten vain? Olemisen ilosta luodaan runoja, romaaneja, novelleja, tekstiä? Muutetaan maailmaa? Eikö tämä maailma jo ole valmis ?

Melkein nurkkakirjakaupassa sain lainata lukulasit

Kävin aamupäivällä Almost Corner Bookshop-kirjakaupassa ja sain lainata lasit kun omat
unohtuivat kotiin. Ostin kirjan Who now have wings – Ora che abbiamo ali. Kaksikielinen
runoteos jota selailin ja lueskelin ennenkuin lähdin iltapäiväkävelylleni.

Jahtaan inspiraatiota Trasteveressa. Luen vähän, kirjoitan paljon, kävelen tuntikausia.

Runoon pitäisi saada mahtumaan nyt soivat kirkonkellot, ohikulkeva pappi, miljoona autoa
jotka ajavat ikkunoitteni alitse, hiljaisuus joka yllättää hetkeksi, linnut. Runosta voi
tulla tilava, siihen on mahduttava paljon. Kaikki seitsemän kukkulaa, katukivet joihin
kompastuin ja löin polveni, ravintolat, kahvilat, kerubit, madonnat ja lampaat ja Jeesus
joka täällä esiintyy enimmäkseen lapsena. Siihen tulevat myös kirjat joita luen aamulla
kirjastossa, tuttujen suomalaiskirjailijoiden kirjat joita en ole saanut, ostanut enkä
nähnyt ennenkuin täällä Roomassa.

Kohta on ilta ja valojen syttymistä odottaessani kuljen Tiberin rantaa edestakaisin ja
etsin ispiraatiota tai annan sen etsiä minua. Miten vain. Kääntyessäni saatan nähdä sen
yllättyneet kasvot, kuin Bocca della verità.

Juhannuksena luen uutisia kaukaisesta maasta

Olen välttänyt uutisia pitkään, maaliskuun alusta. Se on tehnyt hyvää. Nyt seuraan tilannetta kaukaisessa maassa.

Aamukahvilla hymyilin katsellessani unisena kuvaa näyttöpäätteellä, siinäpä juostaan rennosti, ei ole kalliita juoksuvaatteita – sitten huomasin että tätä joukkoa vastaan juoksi toinen, armeijan asuissa. Se niistä maratoneista.

Aurinko paistaa, juon kahvia, sotaa aloitellaan ja toista lopetellaan. Odotan käännöksiä runoistani. Luen viittä kirjaa samaan aikaan, nyt kun olen taas alkanut lukea parin vuoden tauon jälkeen.

Hyvää juhannusta sinulle joka istut koneella tällaisena päivänä.

Ei juhannuksessa mitään vikaa ollut, se on ohi ja unohdettu. Nyt on sitten sellaisia seitsemän asteen keskikesän päiviä jolloin eskapismi on paras tapa viettää päivää.

En jaksa enää yhtään sotaa

Olen vältellyt uutisia maaliskuun alusta saakka. Silti jotain tihkuu näyttöpäätteeltä, tahmeaa, harmaata ja haisevaa. Sota. Taas yksi sota aluillaan. Hiilipiirros Nie Wieder Krieg! tulee mieleen mutta etsin vielä sen tekijän nimeä joka ei tule mieleen. En jaksa enää yhtään sotaa. Olen elänyt rauhan aikana Suomessa ja nykyinen asuinmaani on saanut kehittyä joutumatta sotaan pari sataa vuotta. Olen vain niin väsynyt sotiin, vaikka ne sodittaisiin miten kaukana minusta. Ystäväni kertovat jotain maailmalta kuulemaansa, lukemaansa mutta koetan keskeyttää ja sanoa, että minä en juuri nyt seuraa uutisia enkä myöskään
tahdo että minulle referoidaan koko maailman kurjuutta, en jaksa.

Vältellessäni uutisia yllätän itseni lukemasta artikkeleita kuten Kävikö Jeesus Englannissa? tai Miten ostaa oma viinitarhasi.

Täällä vieraalla maalla olisi suomalainen sähkökirjasto taskussa ihan hyvä

Kun muistelen vuosikymmenien aikana suomalaisten kirjojen saantia sanotaan ihan tässä naapurissa Tukholmassa niin ymmärrän, miksi en ole pysytellyt ajour suomalaisen kaunokirjallisuuden suhteen. Kirjastoissa on valikoima masentava. Suomi-talon kirjastoon taas unohdin aina palauttaa kirjat kun se on vähän off
reitiltäni. Kirjakaupasta suomalaista kirjallisuutta ei saa, ei ole koskaan saanut. Paitsi suomalaisesta kirjakaupasta joka on myös off. Aluksi saattoi olla monenkin kunnia-asia tuntea nykykirjallisuutta entisessä kotimaassa mutta sitten se jäi. Usealta se jäi. Jotkut sinnittelevät yhä ja lukevat uskollisesti
suomalaisia romaaneja ynnämuuta.

Tommi Melenderin postaus Antiaikalainen-blogissaan pari päivää sitten jäi mieleeni. Jos täällä on vaikkapa nyt sitten Kindle paperiwhite taskussa ja siinä on sanotaan satakunta suomalaista romaania ynnämuuta niin olisi helpompi pysytellä ajour ja tuntea kuuluvansa – vaikka nyt sitten ulkojäsenenä – suomalaiseen
kulttuuriin, kirjalliseen piiriin, vaikka vain lukijana.

Luen kirjaa Svåra samtal. Olen viimeisillä sivuilla. Täytyy palailla. Lukea loppuun. Huomenna on muuta tekemistä.

Luin suomalaisen romaanin

Luin suomalaisen romaanin pitkästä aikaa. Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea. Samaan tapaan kuin ihmettelen Pariisissa pikkulapsia jotka puhuvat parempaa ranskaa kuin minä, ihmettelen suomalaista kirjailijaa joka osaa suomea niin hyvin. En tarkoita vain tätä kirjailijaa, muitakin, jotka asuvat Suomessa ja osaavat suomea.Mitähän minä tarkoitan? Suomesta on tullut eksoottinen, kaukainen ja suomenkieli alkaa olla ei nyt vieras kieli, mutta kuitenkin kieli josta olen vieraantunut ja joka tuntuu sekä omalta äidinkieleltä että vähän vieraalta, if you see what I mean. Käytin sitä lapsena ja kun lähdin Suomesta, olin tuskin muuta kuin lapsi. Joten. Mietin Haahtelan kirjan päähenkilöä joka alkoi oitis kirjoittaa ranskaksi artikkeleita. Tuli vain mieleeni. Mies lähti Helsingistä kuten minäkin ja ehkä hän osasi ranskaa hyvin. Onhan niitäkin jotka osaavat ranskaa lapsesta asti,sanotaan suomalaisia.

Eilen kävin suomalaisessa kirjakaupassa Birkagatanilla, joka on muuttamassa kahden oven päähän samalla kadulla. Sieltä saa kirjoja halvalla, melkein ilmaiseksi nyt kun muuttomyynti on meneillään. En ostanut mitään. Tulipa tunnustettua sekin.

Nyt luen kirjaa vaikeista keskusteluista ja miten ne käydään. Laitan lisää kahvia ja lähetän Whatsappilla kuvan lohduttomasta näkymästä parvekkeelta; vihreää, harmaata ja viileää….kaupunkiin jossa on 30 astetta ja aurinkoista: Helsinkiin.

Follow

Get every new post delivered to your Inbox.