arjauusitalo

Just another WordPress.com site

Category: Uncategorized

Nyt vaihdetaan puheenaihetta

Tulee kevät, iltapäivällä on valoisaa myöhempään, ostetaan tulppaanit, puhutaan jo kesästä. Joku kertoo sairaudestaan, lääkityksestään, leikkauksista, sairasjumppari on monen paras ystävä. Puheenaiheet muuttuvat.

Kaipaan aikaa jolloin puheenaiheina olivat työnhaku, tuhkarokko, hampaiden tulo, rakastumiset, uusi mies, muutto, tentit, lukeminen tentteihin, mielenosoitukset lauantaisin joiden jälkeen mentiin oluelle.

Yleensä en ole kovin nostalginen, en ole ollenkaan nostalginen mutta kun yöllä puhun ystävän kanssa puhelimessa kaikki tämä tuli hyvin selväksi. Hän asuu toisella puolella maailmaa, siellä on aina lämmintä, melkein aina kesä, mitä nyt välillä sadekausi. Hän puhuu puutarhastaan, koirista, Tyynen valtameren rannalla vietetyistä viikonlopuista, oppilaistaan, ystävistään, miehestään. Hän onnistui löytämään elämäntavan jossa muutkin puheenaiheet kuin vanheneminen ja sairaudet ovat mahdollisia.

Ei muuta. Laitan kahvia ja katson ulos: lunta, ei muuta kuin lunta ja miinus yksi aste pakkasta.

Muustakin puhutaan, mutta neljän seinän sisällä. Eikö? Siitä, mistä ei voida puhua, vaietaan. Näin on.

Tulppaaneja joka vaasissa

On valoisampaa iltapäivällä, huomaan sen nyt kun katson ulos tulppaanien yli.
Ostin uusia vaaseja. Laitoin tulppaaneja joka puolelle, joka kylpyhuoneeseen.
Täytyy muistuttaa itseäni siitä, että maailmassa on paljon hyvää, kaunista.
Paljon merkillistä, etenkin paljon merkillisiä ihmisiä. Onneksi on.

Lapsuudessani muistan helsinkiläisen linja-autoaseman kukkakaupan josta ostettiin
kolme 3 tulppaania. Se oli kimppu. Kolmen tulppaanin kimppu. Kolmen sepän patsas.

Tulppaanit aukeavat salaa yöllä kun nukun. Ehkä.
Osa niistä on sellaisia joiden viirut satoja vuosia sitten olivat äärettömän
kallisarvoisia – ja johtuivat viiruksesta.

Isoisän tyttöystävä jäi Eurooppaan

Luin kirjan Paper Love by Sarah Wildman jossa nuori amerikanjuutalainen toimittaja etsii isoisänsä tyttöystävää joka jäi Eurooppaan tämän muutettua Amerikkaan toisen maailmansodan aikaan. Miksi se minua mitenkään liikutti? Tavallaan se, että vanhemmilla on ollut elämää ennen lasten syntymää, on mielenkiintoinen ajatus. Minä ja sinä olisimme eläneet toisenlaiset elämät, ehkä jossain aivan muualla. Jos. Minäkin ihmettelen jotain Annaa joka kentise syntyi suunnilleen vuonna 1900 Karjalassa. Jos isoisä olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan eikä minun isoäitini kanssa. Niin. Asuisinko nyt Pietarissa? Australiassa? Tampereella?

Kaikki ne elämät, joita emme elä, emme eläneet. Isovanhempien elämät, heidän tyttö- ja poikaystävänsä, vaimonsa, miehensä. Meidän vanhempamme, heidän nuoruutensa ihastukset. Kiertotiet, umpikujat, tienhaarat joissa piti päättää minne mennä.

Muistin itsekin kirjoittaneeni isovanhemmistani romaanin jonka lähetin sukulaisille luettavaksi. Isoäidin ja isoisän elämästä. Jotenkin meidän oma historiamme on meille tärkeä. Jossain vaiheessa lapset havahtuvat huomaamaan, että heidän vanhemmillaan oli elämä ennenkuin heistä tuli vanhempia. Miksi et koskaan kertonut, kysyy poika. Vastaan: Et koskaan kysynyt. Tätä keskustelua on monessa perheessä käyty.

Tuli vain mieleeni.

Heitän nyt pois Wittgensteinin tikapuut ja sitten – mitä?

Sen jälkeen kun olen heittänyt pois Wittgensteinin tikapuut muistan hänen lauseensa siitä mistä ei voi puhua …. ja vaikenen.

Adjektiivien ylituotantoa viime päivinä

Kun seuraa maailman tapahtumia – kuka sitä ei tekisi nyt – huomaa miten paljon adjektiiveja oikein onkaan käytössämme. Seurasin viimeisten päivien aikana erikielistä mediaa kuten moni muukin. Suomi,ruotsi,englanti,ranska,saksa ja italia. Miten paljon adjektiiveja onkaan olemassa. Ei vain kirjailijoiden ja lukijoiden iloksi vaan meidän kaikkien. Kaikki ovat nyt jotain mieltä. Jostain. Monestakin asiasta. Meidän ikuiset puheenaiheemme kelluvat pinnalla ja tuntuu että pohjamudissa on jotain mille ei löydy sanoja millään. Siellä uivat salamyhkäiset kalat jotka saavat eteenpäin päästäkseen loistaa itse, kukaan ei nosta niitä esille niin, että ne säihkyisivät ja antaisivat koko kirjonsa loistaa aina vihonviimeistä superlatiivia myöten.

Tiedät hyvin, mitä tarkoitan.

Odotettavissa uudenlaista proosaa

Selailen Idioottia, en ryhdy lukemaan. On muuta tekemistä. Silti: odotan uudenlaista proosaa aivan lähitulevaisuudessa. Monelta suunnalta, monella kielellä. Mielenkiintoista, ylen mielenkiintoista tekstiä on tulossa. Samalla tavoin kuin runoudesa voi rivien väliin tunkea vähän vaikka mitä, kokonaisia uusia ulottuvuuksia, toisia todellisuuksia, voi myös aivan piakkoin romaanikirjailijan odottaa löytävän uuden tavan esittää asiansa.

Maailmalla tapahtuu nyt paljon ja me seuraamme online tapahtumia kotimaassa ja ulkomailla.
Olemme tavallaan kaikkialla koko ajan, tässä ja nyt on koko maailma.

Onko se hyväksi.
En usko.
Yhä useamman ystävän kanssa keskustellessa päädymme siihen, että vähennämme uutisten seuraamista ja luovumme tv-kanaaleista, minulla nyt ei tv:tä ole ollutkaan, kertakaikkiaan alamme elää toisin. Enemmän tässä hetkessä olemista, ikuinen nyt on miellyttävästi jokaisen ulottuvilla.

Syön salmiakkikaramelleja ja luen artikkelin jonka mukaan kissaihmisillä on korkeampi älykkyysosamäärä kuin koiraihmisillä ja toimittajan mukaan on turhaa ostaa kissa vain siksi, että siten kohottaisi älykkyysosamääräänsä. M.o.t.

Puheenaiheena tänään

Mikä on tämän päivän puheenaihe? Politiikka, painonpudotus, pakolaiset, polvivammat, pilvipeite….tai jotain muuta siitä riippuen, missä sattuu olemaan ja asumaan. Entä jos en tahdo ajatella sitä, mistä on puhe? Jospa tahtoisin ajatella jotain muuta, miten se toimii? Jatkuvasti kuulen valittavani tekniikan puutteista, siitä,etten saa skypeä toimimaan, että aina joku tekninen ongelma ilmaantuu kun toisen on saanut ratkaistua.

Olen kerännyt pinottain paperia, muistiinpanokirjoja, lehtiöitä. Kyniä on vaikka minkä tekstin kirjoittamiseen ja liituja ja värejä vaikka mihin taiteelliseen yritykseen.

Nyt odotan inspiraatiota.
Tai oikeammin. Odotan jotain muuta.

En edes usko inspiraatioon.

Joten.

Olemme viimeinen sukupolvi joka jättää jälkeensä papereita, kirjoitti hän

Olen hankkimassa silppurin. Otan neuvosta vaarin, muut jotka ovat järjestäneet papereitaan, ovat saaneet vammoja käsiinsä ja minä aion välttää tämän. Paperien läpikäyminen on hidasta puuhaa. Joku paperi muistuttaa jostain, jään miettimään, muistelemaan, otan yhteyttä lapsuudenystävään Oulussa kun löydän kirjeen häneltä jonka sain joskus 40 vuotta sitten. On kysyttävä sukulaiselta, pitäisi tämä ja tämä dokumentti säilyttää vai saanko laittaa silppuriin? On valokuvia, mitä niillä tehdä?

Olemme viimeinen sukupolvi joka jättää jälkeensä papereita, kirjoitti ystävä ja minä jäin miettimään sitä. Niinhän se taitaa olla. Me jo ehdimme valittaa sitä, että meitä edellinen sukupolvi oli viimeinen, jolta jäi ullakolle kirjepinoja sidottuina silkkinauhoin.

Löydän kirjeitä ystäviltä jotka ovat kertakaikkiaan unohtuneet. Kuka ihme tuo oli? Mistä minä sellaisen ihmisen tunsin, ei aavistustakaan.

Yllättävintä on muistiinpanokirjojen paljous, niissä asiat toistuvat, toistuvat, sama ajatus pyörii variaatioineen vuosikausia kulkien muistikirjasta toiseen.
Tyhjiäkin on, niin kalliitta ja hienoja että ajatukset eivät olleet hienostuneet tarpeeksi päästäkseen niihin.

Tänään vaihdoin Reijo Taipaleen Feridiin

Aamulla kuuntelimme musiikkia. Esittelin Reijo Taipaleen ja sain takaisin vaihdossa Feridin. Kulttuurivaihtoa kotioloissa.

Aurinkoisena aamuna kirjoitin jotain pientä ja avasin Idiootin, luin pari ensimmäistä kappaletta.

Hitaastihan tämä vuosi lähti käyntiin.

Sain pussillisen uusia kyniä ja monta muistiinpanokirjaa.

Missä nyt mennään?

Mitä minä haluan olla, tehdä ja omistaa

Kirjoittaessaan sekä on että tekee. Omistaminen on jotain muuta.
Kirjailijahan on henkilö joka kirjoittaa. Sanat kuin polut vievät hänet jonnekin ja sitä myöten sitten lukijat seuraavat häntä.
Päätyvätkö he samaan paikkaan?
Omistaminen on jotain muuta. Olla ja tehdä voivat johtaa omistamiseen. Mihin omistaminen vie?
Miten olla, tehdä ja omistaa ilmenevät. Olemista ei aina arvosteta yhtä paljon kuin tekemistä. Omistaminen on tietysti kaikkein arvostetuin osa elämän palapeliä.

Miten olet? Mitä teet? Mitä omistat? Voi häpeämättä kertoa mitä omistaa. Myös tekemistään voi mainostaa ilman, että sitä pidetään mauttomana tai epäsopivana.
Vain oleminen on todella vaikeaa. Olla. Minä vain olen. Miten saat ajan kulumaan? Ei aika kulu. Enkä minäkään. Aika kannattaa minua, vie minut eteenpäin, aika tekee jotain mihin mikään muu ei pysty. Ei tekemisemme eikä mikään mitä omistamme. Oleminen on jotain muuta.

Oltuani muutaman vuoden yritän nyt siirtyä tekemiseen.
Kirjoitan muutaman rivin.
Ne näyttävät varsin mukavilta. Niiden välissä on jotain. Rivien välissä on jotain minkä sinne piilotin. Hymyilyttää.

Follow

Get every new post delivered to your Inbox.