arjauusitalo

Just another WordPress.com site

Category: Uncategorized

Mitä sinä teet, kysyvät he

En tiedä, onko tämä yleismaailmallista, mutta minulta kysyvät ystävät, tuttavat, vieraatkin, kuvitella, mitä minä teen. Mitä se kellekään kuuluu. Ei mitään. En tee mitään. Saattaa olla, että kirjoitan jotain, mutta sekin on oma asiani niin kauan kuin en julkaise mitään. Eikö?

Luen Boris Vianin Hösten i Peking, riittää yksi sivu ja olen täynnä iloista inspiraatiota, miten se toimii? inspiraatio? Entä assosiaatio, ovatko sukua keskenään, ehkä.

Siniset hyasintit tuoksuvat, auringonpaiste täyttää huoneet, kahvi tuoksuu ja chilisuklaa polttaa kielen. Kaikki on siis hyvin.

Mitäkö minä teen. Käyn läpi papereitani. Löydän Tapiolan yhteiskoulun Koulu elää-kirjan ja selaan sitä. Löydän muistiinpanovihkoja eri vuosikymmeniltä, valokuvia joissa ihmisiä joita en edes enää muista. Koetan yksinkertaistaa jo valmiiksi erittäin yksinkertaista elämääni. Mikä ilo.

Siis: en mitään. En yhtään mitään. Kiitos kysymästä, silti.

Pakkoklubben i Lovisa ja Språkcafé på italienska Tukholmassa

Luen lehteä Svenskbygden jossa Thomas Rosenberg kertoo pakkoklubbenista.Suomesuomalaiset puhuvat ruotsia tavatessaan kerran viikossa. Koska tällainen pakkoklubben perustetaan sanotaan vaikka Ruotsiin – ruotsalaiset tapaavat kerran viikossa keskustellakseen suomeksi. Minäkin olen ottanut osaa täällä Språkcaféhen, italiankielellä tosin. Tukholmalaiskirjastoissa pidetään erikielisiä kielikahviloita jotka ovat maksuttomia ja ainakin italiankielinen kahvila toimi hyvin ja tunnelma oli mukava ja taso tosi korkea.

Tänään istuin puoli päivää kahvilla argentiinalaisen ystäväni kanssa joka osaa kuutta kieltä sujuvasti ja nyt hän suunnittelee alkavansa opiskella arabiaa. Miksi ihmeessä? kysyin. Niin vaikeaa kieltä? Entä suomenkieli sitten, eikö se ole vaikea? Minun ei onneksi tarvinnut koskaan opiskella sitä.

Ystäviä tervehtimässä

Miksi ihmeessä jotkut ystävät ovat sairaita, toipilaita tai masentuneita? Itsemurhaa harkitsevia, irtipäästäviä, lohduttomia? Mitä tämä kaikki on?

Eivät kaikki ystävät.

Eivät kaikki.

Onneksi minulla on paljon ystäviä. Paljon. Todella monta hyvää ystävää. Osa nauttii elämästä, rakastaa elämää, viettää miellyttävää elämää, viihtyy maailmassa. Suuri osa.

Mutta nämä joiden elämän täyttävät lääkärissäkäynnit, sairaalat, leikkaukset, toipilaana-olo, ambulanssikeikat, morfiiniannokset joita vielä vain lisätään? Miten tässä näin kävi?

Vielä muutama vuosi sitten nämä ihmiset kiipesivät vuorilla, matkustivat paikallisbussilla läpi Afrikan, viettivät yksinäisiä päiviä maalla, olivat terveitä, työtätekeviä tai sitten haaveilijoita joiden vahva usko elämään kannatti muitakin.

Ystäviä tervehtimässä huomaan miten elämä heittelee meitä. Tänään yllätyin kun istuin ystävän luona joka odottaa tietoa vakavasta tai vähemmän vakavasta sairaudesta. Hän kertoi paikallisen pitserian omistajan yllätyksestä kun hän puhui tälle turkinkieltä. Miten niin? Ihmettelin. Nuorena asuin siellä, hän sanoi ja laittoi turkkilaista musiikkia soimaan. Olin aivan ihmeissäni. Tätä en tiennytkään. Että ihmiset jaksavatkin yllättää.

En vuodattanut kyyneltäkään, hän sanoi

Vanha ystävä soitti. Hänen kimppuunsa oli käyty hämärällä kujalla. Sairaalaan. Muutama tikki oli ommeltu päähän. Hän sanoi. En vuodattanut kyyneltäkään. Ensi vuonna hän täyttää kahdeksankymmentä.

Toisen ystävän luo menen leivosten kanssa, selkäleikkaus epäonnistui. Ikävää. Morfiinia. Tosi kurjaa. Särkyä. Ei voi tehdä muuta kuin odottaa. Ja haavakin paranee huonosti.

Entä muuta.
Luen kirjaa jossa Tarkovski kertoo työstään.

On pimeää vuorokaudet ympäri. Varsin miellyttävää. Tummansiniset hyasintit tuoksuvat hämärässä.

En vuodattanut kyyneltäkään, sanoi hän.

Kaksi vuotta sitten tänään pakkasin

Olin lähdössä Ranskaan. Sitä ennen olin katsonut kaikki ranskalaiset elokuvat mitä löysin ja luin ranskaa ja ranskaksi että selviäisin sitten siellä maalla. Ja siellä kieltä tarvitsin lähinnä croissantin ostoon aamulla ja paikallisessa ruokakaupassa marokkolaisen omistajaparin kanssa muutamaan kohteliaisuuteen sekä bussiin noustessani sanomaan mihin olin menossa, lähinnä Fontainebleu-nimiseen kaupunkiin missä kävin katsomassa museossa Napoleonin hatun. Petyin myöhemmin kun luin että hänellä oli samanlaisia hattuja satapäin.

Kaksi vuotta sitten tänään pakkasin laukkuani ja lähdin matkaan kuten nyt huomenna. Yleensä en pidä laskua tulemisista ja menemisistä enkä etenkään päivämääristä mutta tuo nyt jäi mieleen.

Nyt en ole lähdössä yhtään mihinkään. Olen päässyt lukemisen alkuun ja luen kirjan päivässä, kaksikin, joskus kestää pitempään päästä kirja läpi, siitä riippuen mitä lukee. Tämähän sopii hyvin koska meillä on ollut kolme tuntia auringonpaistetta Tukholmassa marraskuussa. Eikä näytä tänään tuo kolmen tunnin maaginen raja rikkoutuvan.Luen ahkerasti ja nautin kattovalojen lisäksi neljän lukulampun hehkusta enkä ole kertaakaan valittanut pimeyttä tai talvea enkä mitään. Luin myös Sent i november, ostin sen jopa kun oma kappaleeni on kellarissa enkä löydä sitä.

Noniin

Jatkoin nyt sitten tätä blogia. Vaikka moneen kertaan ajattelin, että antaa olla ja teen jotain aivan muuta. Ja sitten: joku löytää minut tämän blogin kautta – miten ihmeessä? Jossain Saksassa, Itävallassa, Amerikassa. Joten roikun tässä vielä.

Sanattomana seuraan sotaa sivusta

Olin taidenäyttelyssä tukholmalaisessa Konstakademien-rakennuksessa joka tihkuu kulttuuria, historiaa…yläkerrassa venäläistä taidetta…myös taulu jossa sotilas roikottaa toisen sotilaan irtihakattua päätä ilmassa. Netissä on kuvia samasta tilanteesta sata, puolitoista sataa vuotta taulun maalaamisesta…
sanattomana seuraan sivusta kun maailmalla soditaan…uutisissa miehiä…naisia…uhreja…voittajia ja voitettuja. Soditaan vallasta, maasta, ties mistä.
Voittajat valloittavat jonkun maan ja kuitenkin maa valloittaa meidät jokaikisen…lopulta…voitetut ja voittajat hiljenevät lopulta.

Lapsuudessani vietin kesälomia Sotainvalidien kesäkodissa Ruissalossa…tuli mieleeni kun luen uutisia sodista maailmalla…

Lukisin mielelläni netistä suomalaisia romaaneja ilmaiseksi. Tai maksua vastaan.

Luen paljon tekstiä netistä. Monella eri kielellä. Joskus luen suomalaisista lehdistä jotain artikkeleita.
Lukisin mielelläni tässä istuessani suomalaisia romaaneja netistä. Ilmaiseksi. Tai maksua vastaan.
Tämä formaatti näyttää sopivan minulle erinomaisesti. Istahdan mukavaan tuoliin, jonka selkänojaa pehmustaa höyhentyyny.
Laitan kahvia, ulottuvillani on tuoreita croissantteja tai tummaa suklaata. Ovi luontoon on auki, syyskesän ilmaa tulvii sisään.
Mikäpä tässä olisi lueskellessa. Miksi? Miksi en osta suomalaista romaania itse? Miksi en tilaa netistä? Miksi en lainaa kirjastosta?
En puolustele itseäni millään. En pyytele anteeksi. Kirjastoissa pitäisi olla Arja Uusitalo-hylly jos siitä yksinkertaisesta syystä,
että olen maksanut niin paljon sakkoja, että niillä olisi ostanut kirjasto aika monta romaania. En ole saanut palautettua, on niin
hankalaa mennä Suomi-instituuttiin, se ei jotenkin ole minun reittieni varrella. Sama muiden hankalien kirjastojen kanssa.
Entä ostaa romaaneja, suomalaisessa kirjakaupassa täällä niitä on mutta sekin on jotenkin off reitiltäni. Netistä ostaa? Odottaa
niin kauan, että kun kirja tulee, on unohtanut koskaan sitä haluavansakaan.
Tänään olen kverulantti. Kun en löydä sitä suomalaista romaania tältä istumalta netistä, luen muutaman Tsehovin novellin englanniksi
Gutenbergin projektin sivulta. Tulen niistä aina auvoisella mielelle ja unohdan koskaan romaania kaivanneenikaan, novellit riittävät
aivan erinomaisesti.
Hyvää viikonloppua, piti sanoa.

Kylkiäisenä kirjasto jos ostat uuden VolvoXC90-auton

Jos ostat uuden Volvon, saat kokeilumielessä uuden kirjaston. Voit kuunnella kuukauden ajan ilmaiseksi äänikirjoja nauttiessasi ajelusta uudella autollasi.
Minä ajan Audia jota ei varmasti seurannut mitään muuta kuin ongelma toisensa jälkeen: joku raapi maalin rikki, joku toinen parkkipaikalla ajoi maalit rikki,
teki kuhmuja oviin ja kolmas ajoi oven rikki. Sellaista. Ei siis ilmaiskirjastoa.

Siis jos olet aikeissa ostaa uuden auton/ hankkia kuukaudeksi ilmaisen äänikirjaston – luulen, että se on ruotsiksi – tässä linkki: http://www.biblioteketifokus.se/index.php/nyheter-pa-g/191-ditt-eget-bibliotek-snart-i-en-volvobil-nar-dig

Misery lit ja dekkarit

Seuratessani uutisia ei hymyilytä. Luin tänään kirjan Misery lit joka selitti yhtä ja toista epäselväksi jäänyttä. Olen ihmetellyt miten ihmiset jaksavat
lukea kurjuudesta vielä kirjamuodossa kun sitä tulee kaikkialta muissakin muodoissa ihan tarpeeksi. Annette Årheimin kirjassa Misery lit oli mukana yksi
suomalaisniminen kirjailija nimittäin Susanne Alakoski. Kirjan alaotsikkona on Om suget efter brutala och självutlämnande berättelser. Ihan hyvää lukemista
näin syksyllä kun alkaa muutenkin olla pimeää ja viileää ja hiljaista, miksi ei sitten brutaalia tarinaa…jos sellaiset kiinnostavat. Minua eivät.

Jään odottamaan selvitystä siitä miksi ihmiset niin mielellään lukevat kassikaupalla – kirjahyllykaupalla – dekkareita. Nuorena tyttönä Ruissalossa istuin
ikkunasyvennyksessä lukemassa jotain dekkareita, tammenoksat koputtivat sateiseen ikkunaan, en niitä tainnut montaa jaksaa lukea. Ehkä tässä toimii sama
ajattelu joka iltauutisissakin. Niissä käy ilmi, että minun korttelini on turvassa ja voin mennä nukkumaan hyvillä mielin. Näin minulle opetettiin toimittaja-
koulussa anno dazumal.

Follow

Get every new post delivered to your Inbox.