arjauusitalo

Just another WordPress.com site

Category: Uncategorized

Kuinka kukaan voi kirjoittaa mitään tässä kaupungissa?

Meitä on tällä hetkellä tässä riadissa neljä henkeä jotka aikovat kirjoittaa kirjan. Täällä?
Täällä. Yksi tanssija, yksi muusikko, yksi monitoiminainen ja minä. Riadissa on audiopuoli sellainen, että kaikki kuuluu kaikkialle. Joten. Ja nyt kuuluu rukoukseenkutsu. Linnut. Puhetta. Aurinko helottaa. On varjossa 27 astetta. Tulee mieleen Cafe de France. Tai se uusi kahvila jonka kaiteet on maalattu Kreetan-sinisiksi. Plus uusia tuttuja, mielenkiintoisia ihmisiä. Miten tässä voi mitään kirjoittaa?

Saharassa ajattelin: TÄÄLLÄ!!!! Epäkäytännöllistä. Entä Utsjoki? Entä Merikarvia? Entä kotini?

Nyt on iltapäiväkahvin aika ja tietokoneeni kuumenee niin epäilyttävästi, että suljen sen pian. Ihmettelen, kuinka kukaan voi kirjoittaa mitään tässä kaupungissa.

Kolme vuorokautta incommunicado, mikä vapaus!

Olen ollut kolme vuorokautta incommunicado, Saharassa, kamelin selässä sekä teltassa yötä, ihmetellyt miten monta tähteä taivaalla on kun on paikassa missä ei maan päällä ole valoja. Kun auringonnousua alettiin valokuvaamaan olin närkästynyt, eikö sitä voisi vain kokea?

Nyt syömään, ei muuta.

Mistä tulivat ylimääräiset p-kirjaimet? Marrakeshin Mac-guru siivosi pois liiat kannettavastani ja sain nelinkerroin uutta muistia. Tekstiä on nyt ranskaksi, ei oppi ojaan kaada…

Kuuntelen terassilla käärmeenkesyttäjien soittoa, rummutusta, tuulta ja lintuja. Joku huutaa alakerrassa Hishamia ja Aishaa. Yritän vastata muutamaan kysymykseen mutta koko ajan tapahtuu jotain…

Kirjoitan runoa kohmeisin käsin Marrakeshissa

Runossa ollaan torilla ja käydään hammamissa,
noustaan aamulla vuoteesta huoneessa jossa on kaksitoista astetta,
kuljetaan keittiöön terassin poikki, ulkona yhdeksän astetta
ja linnut, Kööpenhaminan kone nousee ja kuunnellaan Cornelis Vreesvijkin lauluja.

Runossa liikutaan reippaasti, vedetään olkapää sisäänpäin moottoripyörän ohittaessa
kapealla kujalla, syödään aamiainen, vaihdetaan osoitteita, puhutaan taas säästä.

Tässä runossa ei tehdä enää mitään muuta koska kädet ovat kohmeessa
ja on pidettävä lämmint kahvikuppia kaksin käsin, että sormet lämpenevät.

Onko kukaan kuullut ilmastonmuutoksesta?

Talontäysi flow’ta

Nyt meillä menee hyvin. Kaikki ovat jotenkin saaneet tuulta purjeisiin. Ostan kankaan ja sovin räätälin kanssa yksityiskohdista. Tilaan ajan hammamiin. Syön illallisen ennenkuin alkaa tulla taas kurja sää ja pysyttelen sisätiloissa huomisen. Käyn ostamassa einestä huomiseksi niin ei tarvitse astua ulos.

Kaikilla on joku projekti meneillään. Kaikki voivat hyvin. Paitsi yksi joka voi huonosti ja joka voi hyvin nyt.

Ostin kengät ja laukun ja teetätän mekon. Kirjoitan runon jossa käännyn ja hevonen katsoo minua suoraan silmiin, linnut kahahtavat lentoon. Kaikki on hyvin. Tummaa lilaa ja aniliininpunaista, silmien väristä kangasta. Oliiveja ja tuoretta leipää. Kuppi kahvia ja sitten kaikki on rauhallista ja hiljaista ennen huomista huonoa säätä.

Runoon mahtuu vielä ruusunlehtiä vedessä, kyyhkysen ääntely, kylmä kaakeli paljaan jalan alla.

Odotan eksotiikan karisemista ja ryhdyn tosissani töihin

Ei mitenkään eksoottista pohjoisessa syntyneelle. Mutta se, ettei taloja lämmitetä, on vielä hieman outoa. Että ikkunat ja ovet rakennetaan niin, että tuuli pääsee raikkaasti puhaltamaan sisään. Olo kuin partiolaisella, minä en ollut lapsena partionalainen joten sain nyt takautuvasti ainakin tuntea olevani sellainen.

Ja nyt on aivan hiljaista. Tämä on epätavallista. Rumpalit ovat menneet sadetta pakoon ja varmaan kaupungilla on tyhjää. Joku lintu jota en edes tunnista, keikkuu appelsiinipuun oksalla. Juon kahvia ja nautin yksinkertaisen aamiaisen vuoteessa. Tästä en liiku ennenkuin sää paranee.

Ensi vuosi on Kirjan vuosi. Hm. Pitäisikö kirjailijan tuntea olevansa kannustettu tekemään vielä yksi yritys? Ottaa vihkot esille, kääntää kännykkä kohti jotain mielenkiintoisa jota käyttää myöhemmin tekstissä? Etsiä kynät matkakassin pohjalta ja alkaa kirjoittaa?

Tässä/nyt oleminen on aina ollut ihmisille vaikeaa. Ja nyt on skype ja meili ja monet puhelinlinjat. Online maailman kanssa koko ajan. Missä minä nyt sitten olen? Missä sinä?
Miten matkalta voi mitään kirjoittaa ja kertoa, kun kaikki on jo sanottu meileissä, skypessä ja kadulta on lähetetty kuvia kotiin ja mahdollisille lukijoille. Tai sitten on oltava täällä niin kauan että eksotiikka karisee lopullisesti ja on todella kuin kotonaan kuten paikalliset koko ajan ehdottavat. Ole kuin kotonasi.

Djema El-Fna-torilla sataa

Torilla sataa, kujilla sataa. Myyjät vetävät kojujaan sateelta suojaan. Otan mustan kashmirtakin. Juon teetä jota ystävällinen myyjä tarjoaa meille. Ystäväni ostaa mekon. Seisahdun katselemaan leivonnaisia ja luonteenlujuuteni on koetuksella ja onnistun ohittamaan leipomon. Perillä asunnossani juon kahvia uudesta kupistani. Kuulen lintujen äänet patiolta. Torilta rummutuksen, sateellakin.

Istun kirjoittamassa tätä huoneessani ja valmistaudun tekemään työtä täällä. Kirjoittamaan.

Aamulla kolleega luki ranskaksi kirjoittamiaan runoja minulle ja minä ihmettelin, miten hän on onnistunut kirjoittamaan niin hyvin vieraalla kielellä, kuinka hän osaa kertoa tarinansa
niin, että se on todella kiinnostava. Hänellä on sanottavaa, hänellä on asiaa ja hän tahtoo kertoa sen.

On hiljainen hetki, sitten linnut ja rummut ja auto, nyt nousee kone Menarasta. Minulla ei ole paluulippua.

Tulin tänne ajattelemaan, sanoi hän

Hyvä, niin minäkin, vastaan. Nimenomaan nauttimaan elämästä, olemaan olemassa, olemaan tässä ja nyt sekä ajattelemaan. Illalla kun olin perillä, tunsin riadin pihalla appelsiinipuun kukkien tuoksun, kuulin linnut ja yöllä naapurin koira ei voinut lakata haukkumasta. Rummut soivat torilta. Churchill vastasi kysymykseen, mitä tekisi, jos hänellä olisi tunti aikaa elää. Vastaus, seurata elämää nimenomaisella torilla.

Kävin ostamassa itselleni uuden kahvikupin, käsityötä, kauniisti sinisellä maalatun. Ostin neskahvia aamua varten, en aio nauttia aamiaista täällä, sain syödä niin monta croissanttia viimeisen kolmen viikon aikana, että nyt riittää kahvi.

Mitä muuta. Ei mitään. Mieli on aivan tyhjä. Olen tässä ja nyt. Kannatti elää tähän saakka, sanon itselleni, kun ei ole ketään kuulemassa täällä terassilla.

Baliman terassilta oli kirjan työnimi numero kaksi

Olen palellut kolme viikkoa Atlantin rannalla Afrikassa. Kuka olisi uskonut? Matkalaukkuni on täynnä vääriä vaatteita joten olen kulkenut samoissa koko ajan ja käyttänyt vaatteita pesulassa tasaisin väliajoin. Meistä on tullut hyvät tutut pesulanhoitajan kanssa. Hän sanoi minulle luottamuksellisesti, että naisten ei pitäisi tehdä työtä täytettyään 60. Me emme jaksa, hän sanoi.

Minun piti kirjoittaa täällä mutta sen sijaan olen juonut tynnyrillisen kahvia, syönyt leivonnaisia joiden nimet ovat muistamisen arvoiset, nauttinut hyvästä ruoasta ja seurasta sekä nyt pakannut olkihatun ja arabialaiset kirjaimet matkalaukkuun.

Baliman terassilla olen istunut puolentoista vuosikymmenen aikana monet kerrat.Tänään vielä tiedustelimme toistemme terveydentilaa kengänkiillottajan kanssa ja kirjakauppias toivotti hyvää matkaa. Postin puiston penkillä nainen kyseli mistä olen ja kun sanoin, hän sanoi, ettei ole koskaan kuullutkaan. Enkö tarkoittanut Irlantia. En. Yhtä kaukana kuin Ranska, hän ihmetteli, vielä kauempana. Ajattelin sanoa, että niin kaukana etten itsekään ole koskaan voinut uskoa miksi ihmiset ovat koskaan täältä lähteneet vaeltamaan Suomeen saakka, siis kauan aikaa sitten.

Kirjalla on ollut monta hyvää työnimeä. Baliman terassilta. Hyvä nimi. Ehkä tyydyn siihen, itsekin kirjakaupassa usein nautin enemmän kirjojen kansien katselusta ja nimien maistelusta kuin varsinaisesta kirjan lukemisesta.

Kaunokirjoitusta kahviloissa

Olen alkanut harrastaa kaunokirjoitusta. Zaida Rantanen opetti minut kirjoittamaan lapsena koulussa, piirustuksenopettajani joka oli taiteilija. Taiteilija opetti minut kirjoittamaan kaunokirjoitusta. Oli synti ja häpeä, miten sallin sen taidon rappeutua. Lopulta en saanut edes selvää muistilapuista joita otin mukaan ruokakauppaan. Nyt harjoittelen uudelleen kirjoittamaan käsin ja kauniisti – no, ainakin luettavasti.

Istun eri puolilla kaupunkia kahviloissa ja kirjoitan, välillä Atlantin rannalla, välillä hotellissa, terassilla. Muumivihkoni on puoliksi täyteen kirjoitettu kun alan pakata matkalaukkuani. Siirryn toiseen kaupunkiin, katsomaan toista horisonttia, toista maisemaa, toista äänikuvaa kuulemaan, siellä rummut soivat mutta meren äänet menetän.

Raahasin vanhan MacBookini mukaan. Se painaa ja on hankala kun pitää aina olla sähköä. Kynä ja paperinen vihko, sanon minä vain. Muistelen menneiden aikojen kolleegoja jotka kirjoittivat käsin klassikot, Mark Twain oli ensimmäinen – korjaa, jos olen väärässä – joka kirjoitti kirjoituskoneella. Ja monella oli puhtaaksikirjoittajia, oli vaimo, oli joku jolle saneli teoksensa.

Nyt ylös ulos ja lenkille!

Luovuin sanakirjoista enkä kadu hetkeäkään

Muinoin kuljetin sanakirjoja mukanani kun matkustin. Hain sanaa. Sana oli kielellä. Sanaa ei löytynyt ja piti avata kirja ja etsiä sana. Siihen se lause katkesi ja jatkui jos jatkui. Minusta ei tullut sujuvasti monikielistä vaan montaa kieltä auttavasti puhuva. Auttaahan se, että puhuu paikallista kieltä vaikkei nyt niin sujuvastikaan. Ranskassa vuosi sitten leipuri minua lohdutti sanomalla: Madame, te ainakin yritätte puhua ranskaa, minä en osaa sanaakaan suomea. Lohduttihan se.

Sanakirjat ovat mennyttä, muisto vain ajasta joka ei palaa.

Samoin postikortit. Ostin monta postikorttia uhallakin, uhmaten kehitystä. Menin postiin ostamaan postimerkkejä. Liimasin. Kirjoitin osoitteet. Lähetin osan niistä. Vielä muutama on jäljellä. Mieheni sanoi: Eihän sellaisia nyt enää. Vai niin, sanoin, minä ainakin lähetän postikortteja. En sano mitään sanakirjoista jotka ovat kadonneet elämästäni ja tiedän postikorttien kuuluvan samaan uhanalaisten asioiden sarjaan kuin ne.

Mietin kuka vielä lähettää kirjeitä tai kortteja minulle. Ei kovin moni. Ainoa joka sitkeästi lähettää kirjeitä on M. mutta kun hän kirjoittaa ne tanskaksi ja minusta ei tullut kielineroa vaan keskiverto kielenkäyttäjä, luen ne aina hieman tavaten enkä ole aina varma olenko kokonaan ymmärtänyt viestin.

Sanakirjat supisevat keskenään, vaihtavat sanoja, heittävät sanoja kansien läpi toisilleen. Koettavat pitää kannet visusti kiinni, ettei sanoja katoasi, etteivät ne valuisi sivuilta kuin musteella kirjoitetun kirjeen rakastava teksti kun se unohtui terassille sateella. Sana on nyt vapaa, eikä sitä pitele mitkään kannet enää. Puhelimessani on kaikenmaailman sanakirjoja, kielillä joita taidan hyvin tai huonosti. Aina löytyy oikea sana. En jää koskaan enää sanattomaksi.

Follow

Get every new post delivered to your Inbox.