Etsin otsikkoa ja tämä tuli aivan etsimättä, kuin itsestään. Nähdään Nirvanassa.
Etsin myös jotain muuta kuin otsikkoa tähän.
Jotain uutta. Etsin jotain uutta. Kirjoitan varovasti muutaman sanan. En blogiin, vaan muuten vain, mustekynällä muistikirjaan.
Nähdään Nirvanassa.
Ei muuta.
Valokuva kahdesti minuutissa siitä mitä näen. Tarvitsenko sitä? Onko ostettava oranssi Memoto? Vai pärjäänkö vielä ilman sitä? Pidän omat muistoni ja annan valokuvavirran olla, ainakin toistaiseksi kun vielä muisti pelaa. Tämä tuli mieleeni kun löysin vanhan ipod shufflen joka oli suuri aarre muutamalla matkalla joille otin mukaan soundtrackin joka sopi matkan luonteeseen ja kohteeseen.
En olekaan vähään aikaan hankkinut mitään uutta teknistä laitetta joten en voinut olla katsomatta mitä tällä uudella kaulakorulla voisi saada aikaan. Kuka tahtoo selata tuhansia valokuvia? Tahdommeko edes muistaa kaiken mitä tapahtuu? Miltä tuntuu tulla valokuvatuksi missä vain ja koska vain?
Istun bussissa menossa maalle, minua kuvataan, taksissa on kamera, kuljen maanalaisessa, minua kuvataan, laskeudun rullaportaita, minua kuvataan. Joka paikassa minua pidetään silmällä, kuvataan. Pitää muistaa kammata hiukset kun astuu ulos ulko-ovesta ja varoa menemästä kaupungille viimeistelemättömänä. Kun kerran tulee kuvatuksi kaiken aikaa. Kuka katsoo näitä miljoonia kuvia? Missä ne säilyvät? Onko sillä väliä?
Tuli vain mieleen.
Ajattelin tehdä muutamasta rakkaasta valokuvasta kirjan jota sitten keinutuolissa selailen kun muisti on mennyt.
Tänään olin ensi kertaa vuosikymmeneen ajelulla. Siis ajoin autoa liikenteessä. Wau.
Viimeksi ajoin norjalaisystäväni kanssa Gotlannilla. Oli jäistä ja kylmää, talvi, hänen isänsä oli juuri haudattu. Tunnelma oli aika väritön. Pelkäsin ajavani tieltä, mutta hän Inger sanoi: Ei täällä ole mitään väliä, jos ajaa ulos. Ajattele minun kotiseutuani: ulos tieltä ja alas kaksi kilometriä.
Sellaista. Mikä nautinto ajaa autoa.
Eikä tarvitse pelätä putoavansa pari kilometriä vuorenrinnettä…
Tänään on Tukholmassa kevättä ilmassa….
Luin psykoterapeutin Janna Malamud Smithin kirjan Private matters ja jäin miettimään, millainen yksityinen alue minulla on. Mitä tahdon muiden minusta tietävän ja mitä tahdon pitää yksityisenä, salaisena, piilossa, itselläni. Hän kirjoitti kirjan jouduttuaan kasvokkain kysymyksen kanssa kun hänen isänsä Bernard Malamud oli kuollut ja tämän yksityisiä papereita haluttiin käyttää kirjallisuudentutkimuksessa.
En ole mukana Facebookissa, luonnollisestikaan, en käytä mitään pikkulinnunkuvin somistettuja lyhytviestejä. Käytän sähköpostia, siinä kaikki, paperisia kirjeitä tai postikortteja en ole lähettänyt aikoihin, mitä nyt Fontainebleun matkalta, kun olin luvannut. Puhelimella lähetän tavanomaisia lyhyitä viestejä.
Mietin, mikä kaikki on minun omaani ja mikä leijuu jonkun suuryrityksen omistuksessa ties missä. Tämän vuoksi viestit ovat aika samanlaisia: osta avokadoja, tulen kuuden junalla, mennään vain sinne, tavataan, sovitaan niin. Ei mitään kovin yksityiskohtaista. Meilitkin alkavat olla toistoa.
Ruokakaupan jonossa edessäni on kaksilapsinen perhe joiden yskivät ja surkeat pienokaiset eivät tyynny ennenkuin heille annetaan – ei, ei katselukirjaa kummallekin, vaan älypuhelimet joista he seuraavat piirrettyä elokuvaa. Näin perhe ohittaa karamellit, limpsat, jäätelöt ja sarjakuvalehdet ennen kassalle tuloa kuin ei mitään. Ei muuta kuin hyvää viikonloppua. Ällistellään edelleen näitä teknologian voittoja.
Sattumalta aamukahvia nauttiessani luin Unicefin tuoretta statistiikkaa. Suomessa on lasten hyvä elää, lasten olot ovat neljänneksi parhaat koko maailmassa, vielä paremmin on hollantilaisella, norjalaisella ja islantilaisella lapsella. Mietin, miksi näin on. Onko suomalainen koulu kaikessa erinomaisuudessaan osasyynä tähän hyvinvointiin? Entä erinomaiset lastenkirjat, lastenkulttuuri, lastenteatteri? Päiväkodit? Perheet joissa ollaan tasa-arvoisia ja pidetään hyvää huolta lapsista? Muistan laulaneeni Aarnivalkeantien kansakoulussa 50-luvulla: Laps Suomen ällös vaihda pois. Ja minähän vaihdoin heti kun voin. Olisiko pitänyt jäädä? Onko suomalaisilla eläkeläisillä yhtä hyvin asiat kuin lapsilla? Täytyy etsiä statistiikkaa siitäkin….
http://www.jardinsdecrivains.com on osoite josta löytyy kirjailijoiden nimikkohajuvesiä. Harmi, ettei netitse voi kokeilla hajuvesiä. On luotettava lempikirjailijaansa, tässä tapauksessa Colette. Ei tässä muuta – lunta tulee, tämä ei voi olla totta! Puhuin ystävän kanssa joka pyynnöstäni kurkisti lämpömittaria joka näytti yli kolmeakymmentä, mutta hänpä odottaakin sadekauden alkua eikä kevääntuloa…Sensory deprivation on tila jota olen potenut aikaa…ei värejä, ei tuoksuja, ei muuta kuin mustavalkoista ja miinusasteita.
Näin elokuvan The House is Black jonka teki iranilainen runoilija Forough Farrokhzad kuusikymmenluvun alussa. Tätä ennen olen viettänyt useita iltoja katsellen ruotsalaisen Bergmanin elokuvia. Etsin jotain, en tiedä, mitä. Kun näin Farrokhzadin elokuvan, löysin jotain, etsimättä edes mitään tänä aamuna. Aurinko paistaa, aamukahvi maistuu hyvältä, naapurissa vasaroidaan jotain, on viileää. Leprakoloniassa käynti, vaikka vain dokumenttielokuvaa katsellen, herätti minut.
Bergman sanoi, että Tarkovski liikkui huoneissa joihin hänellä, Bergmanilla, ei ollut avainta. Farrokhzad, runoilija kulkee mustassakin talossa avaten ovia joihin pääsy ei onnistu kaikilta.
Omakustantajan kevät koittaa nyt. Idea, kehittely, kirjoittaminen, kustantaminen ja sitten valmis kirja jota voi käydä kauppaamaan. Ei muuta kuin lycka till! Se on kaikkein vaikeinta, markkinoiminen. Puhun omasta kokemuksestani, en mitenkään yleistä. Ajattelu sujuu, kirjoittaminenkin ja kirjan fyysinen tuottaminen on nykyään helppoa ja varsin huokeaa. Markkinointi saattaa takkuilla. Kun ajattelee, millainen markkinointi joillakin bestsellereillä on, saattaa omakustantajan yllättää uskonpuute.
Ja silti: yksi suurimmista iloista elämässäni oli kirjojen julkaiseminen. Kaikki oli hyvin vaatimatonta mutta tunsin joka vaiheessa, että tein mitä tahdoin ja miten tahdoin. Kukaan ei hengittänyt niskaani. Espanjalaisen sananlaskun rohkaisemana valitsin mitä tahdoin ja maksoin siitä. Tekisinkö sen vielä uudelleen, vielä kerran? En tiedä. Mietin sitä nyt. Osoittaa rohkeutta lähteä julkaisemaan kirjaansa näissä oloissa – missä? katso ympärillesi – ja sehän elämän tekee mielenkiintoiseksi. Rohkeus. Uskallus. Oman polun kulkeminen. Perille aina pääsee. Etenkin omaa polkua.
Ystäväni K. luki romaanin käsikirjoituksen joka minulta jo unohtui jääden vain koneen muistiin. Hän kannusti julkaisemaan sen. Nukahdin kuitenkin hyvin ja aamulla sen julkaiseminen tuntuu yhä mahdottomalta kuin ennen. Olen yksityisyrittäjä joka mielummin epäonnistuu kuin sijoittaa omaan yritykseensä. Tällainen en ollut ennen. Olen sijoittanut itseeni, yritykseeni, yrittämiseeni ja olen onnistunut aika ajoin. Itse asiassa olen täysin tyytyväinen.
Aurinkoinen aamu valkenee, on kylmä, istun untuvatakissani avoimen oven ääressä juomassa aamukahviani. Puhuttelen itseäni, olen vähän ihmeissäni, miten nyt ovat jarrut menneet päälle kun ennen ajoin autoa jossa ei ollut jarruja lainkaan. Unissani siis. Unenselittäjäystäväni kertoi minulle, että minulla oli vuosikausien flow jota unen jarruton auto symbolisoi.
Jäljelle jää kysymys: Miksi et kirjoita sitä kirjaa, jonka tahdot kirjoittaa? Vastaan siihen kunhan löydän vastauksen tai sitten kirjoitan sen kirjan.
