arjauusitalo

Luen aamulla netistä ties mitä sieltä löytyy tänään, köyhästä taiteesta artikkeli, reunasta ja miten se muuttuu kun sen lähelle tulee. Kirjoitan itse tekstin käsin ja nautin tunteesta, että koko päivä on vielä edessä. Mitä tässä vielä ehdinkään?

Rikkoa rajat vai olla niitä huomaamatta 

ajaessaan ylinopeutta halki maiseman halki sanotaan Euroopan

Sietämätön snobi ja parantumaton nostalgikko etsivät paikkaa

jossa kokea ihme. Arkinen ihme, jokapäiväinen, jatkuva.

Ei, että he uskoisivat ihmeisiin, vaan

tietävät kaiken olevan osa suurempaa ja tietävät paikkansa siinä ohikiitävässä

jota rajat pitelevät, säätelevät, jossa virrat vuolaina ja vuoret muistavat

ajanjolloin

Tänään kävelin Kungsträdgårdenissa Tukholmassa kirsikkapuiden alitse. Ne kukkivat. Ei niitä voi kuvata proosamuodossa. Enkä nyt ehdi kirjoittaa runoa. En ole sillä tuulella. Kuljin puiden välitse, alitse, lomitse ja koetin olla törmäämättä väenpaljouteen. Puiden alla seisoi joukko turisteja joita valokuvattiin. Joku yksinäinen otti kuvan itsestään kukkien alla luurillaan. Melkein kaikilla oli kamera jonka linssin lävitse katselivat kukkaloistoa. Riehaantunut olo tuli joka tapauksessa, nyt on kevät, ajattelin, sanoin, toistelin. Kevät tuli tänään Tukholmaan ja minä olen kulkenut kukkivien kirsikkapuiden alitse. Voisin melkein kirjoittaa runon.

Hesarissa arvosteltu Maarit Turtiaisen Punainen paasto tuntui aivan eri kirjalta minun lukemanani ja Sirpa Pääkkösen lukemana. Hän ehdottaa arvostelussaan kirjailijalle, että tämä alkaisi seurata kurdipoikaa, kapinallista. Hän kirjoittaa sanan sivupolku. Tällä hetkellä voi vaikka netistä seurata mitä polkua kurdit nyt seuraavat, sanotaan Irakissa. Turtiainen taas asui Istambulissa jonka kirjaa lukiessani koin hyvin aistivoimaisesti kuvattuna kuin olisin kulkenut siellä ihan pitkin poikin kaupunkia hänen mukanaan, mistä kiitän, koska en ole siellä käynyt.

Hän kertoo kirjassaan suomalaisesta naisesta joka opiskelee Turkissa, Istambulissa ja puhuu turkinkieltä. Eikö tämän pitäisi jo saada lukija ajattelemaan uusia uria: ahaa, tässä on jotain uutta, vai eikö ole? Suomalaiseen kirjallisuuteen. Kurdit tekevät tuloaan suomalaiseen kirjallisuuteen montaa eri polkua pitkin ja tässä tulee koko turkkilainen perhe ja turkkilaisia opiskelijoita joiden kanssa päähenkilö Satu jakaa arjen. Luin kirjaa illalla kun sen ostin ja koko yön ja aamulla nukuin vähän ja aamukahvilla luin sen loppuun. Minusta tässä pitäisi suomalaisen lukijan kellojen soida: hei meillä on näitä suomalaisia pitkin maailmaan, Hesarin nimenomaan näytti kartalla, missä. Ihmiset lähettivät postikortteja maailmalta lehteen missä heidän lyhykäiset tervehdyksensä julkaistiin. Tässä on kokonainen romaani joka kertoo suomalaisen näkökolmasta, millaista on elää vieraassa maassa, vieraan kansan parissa ja tuntea olevansa kotonaan, oppia kieli, opiskella maan kansalaisten parissa.

Tämä romaani antaa aistivoimaisen kuvan kaupungista josta kirjailija sanoo pitävänsä ja missä viihtyi siellä asuessaan. Piristävää tässä kuvauksessa on se, että ei kerrota hilpeästi siitä miten putkiremontti epäonnistui ja miten typeriä naapurit ovat, tällaisia kuvauksia on tehty lähes jokaisesta Euroopan maasta ja pitemmältäkin. Kirjan Satu hyväksyy tilanteen, yrittää löytää siinä paikan itselleen ja onnistuukin siinä melko hyvin. Hän on aktiivinen osa yhteiskuntaa, johon on päättänyt päästä osaksi. Hän oppii valokuvaamaan, seurustelee poliittisten aktivistien kanssa, ottaa jopa osaa poliittiseen toimintaankin, elää ja etsii itseään, koettaa löytää oman polkunsa ja paikkansa turkkilaisperheessä nuoren rakastettunsa vaimona, mutta kaikki ei romaanissa suju kuten Satu toivoo.

Vietin siis illan, puoli yötä ja aamutunteja Istambulissa Maarit Turtiainen oppaana ja suosittelen samaa muille. Ota ja lue. Kirja on vasta ilmestynyt ja sen julkaisi WSOY. Lue! Keskustellaan sitten siitä millaista suomalaisten elämä ulkomailla on. Mielenkiintoista kuten Punaisesta paastosta käy ilmi.

Kun kirjoittaa runoa, tässä hyvä neuvo: kääri hihat ylös, viillä ranteet auki ja ala kirjoittaa. Illallisen jälkeen luin kirjailijaliitto.fi- sivulta blogeja kuten tapanani on ennenkuin luen viimeisen kerran uutiset ja varmistaudun siitä, ettei lähistöllä ole tapahtunut mitään karmeaa. Tämä minulle opetettiin toimittajakoulussa.  Teemu Helle lupasi blogissaan lähettää sähköpostitse Mustat lehdet. Lähetä, meilasin hänelle ja sieltähän tuli runokokoelma Mustat lehdet, kirjan julkaisi viime vuonna ntamo.

Kaikki, minkä lukee, kelluu kaiken muun, minkä kokee, lomassa, välissä, seassa. Mustat lehdet kelluivat räntäsateen, iltateen, Terrence Malickin elokuvan Elämänpuu välissä. Kirjan lehtien väliin joutuvat uutiset joita silmäilen, tuuli joka täyttää huoneen. Jatkan lukemista.

Lainaus kirjasta: veri on paennut rappausten kirjoituksiin, puun oksalla seisoo jalka poikki. Ja vielä: Maa/tuskat – se on runon otsikko jolle hymyilen pimeässä – aihe sama kuin elokuvassa:

Annabella jäi kadoksiin, haudatuksi / ajan sisään, perhe kaivautui muisto  kerrallaan.

En kerro kaikkea eikä tämä ole varsinainen arvostelu tai esittely. Tämä on uuden tekniikan ihme ja sinänsä ilahduttava. Hellen runot täytyy siis lukea itse mikä käy helposti ottaen yhteyttä mieheen, blogista hänet löydät. Hän tarjosi runoja hyvään kotiin aivan kuin kotieläimiä, niin kesyjä nämä nyt eivät ole mutta en silti sytytä kaikkia lamppuja palamaan näin keskellä yötä.

Jopa sattui, kirjan lopussa löydän seuraavaa: Aika kehrää harsoa/alkuaineiden matalista vesistä/ kahlaa takaisin rannalle, kädet puuskassa/selkä odotuttaa lämmön mereltä/pään laineita.

Yrittääkö hän järkyttää lukijaansa? Saada tämän pois raiteiltaan? Pakottaa tämän miettimään mediakulutuksensa salaisia polkua? Onnistuit siinä, Teemu ja vielä kun laitan iltateeni ja luen uutiset suuresta maailmasta: Kiitos Teemu runoista!

Nyt menivät uutiset mörkiksi. Tuntuu, etten jaksa enää tietää, miten tunteellinen joukkomurhaaja on. Olen itse herkkä runoilija ja uutiset ovat vain liian synkkiä juuri nyt. Etenkin kun ikkunan takana sataa räntää ja lunta sekaisin.

Pelastan tilanteen tilaamalla aamurunon joka tulee meiliin juuri silloin kun kahvi on valmista ja alan tutkia mahdollisia viestejä maailmalta. Luen runon ja heti olen valmis työhön. Aamun runo oli 1600-luvulta ja oli aivan yhtä ajankohtainen kuin mikä tahansa uutinen joita maailmalta tulvii koneeseeni. 

Suosittelen.

Tänään on tekniikan osalta hyvä aamu. Chattaan aamukahvia juodessani ystävän kanssa joka tekee työtä toisessa maanosassa. Kaikki toimii, kaikki. Skanneri, puhelin, kännykkä, Kindle, vanha Mac hengittää hirveän kuuluvasti tai tuuletin on hajoamassa, mutta muuten kaikki on hyvin, koko tekniikkaparkki. Rakastan teknikkaa tällaisina aamuina. Kun aurinko vielä alkoi paistaa sumun hälvettyä ajattelin, että mikään ei voisi paremmin ollakaan.

Tilaan digilehden jota luen heti sen maksettuani. Muinoin sain pukeutua, lähteä matkustamaan cityyn, ostaa lehden Keskusrautatieaseman lehtikaupasta ja sitten matkustaa kotiin ja sitten vasta lukea lehteä. Mikä vaiva pysytellä ajan tasalla. Ajattele. Upeaa. Välttelen adjektiiveja kuin ruttoa, mutta upeaa tämä on. 

Kirjailijana istuu paljon yksikseen, mitä nyt romaanihenkilöt saattavat häiritä. Joskus olisi mukavaa, jos puhelin soisi. Ennen soitettiin ystäville kotiin missä joku perheenjäsen saattoi vastata puhelimeen, sekin tuntuu nyt jälkikäteen mukavalta muistolta. Viimeisiä aikoja minullakin tuo koobra tuossa odottaa, että soisi, pian ei ole enää käytössä maapuhelin meilläkään. Jokainen vastaa omaan luuriin ja tietää, kuka soittaa. Yllätysmomentit elämässä vähenevät.

Kännykkäkin tuntuu olevan enemmän tekstareita varten kuin varsinaista puhetta. Mitä meille on tapahtumassa? Kuka enää puhuu ystäviensä kanssa? Ihmekö, että kaikki ystäväni ja tuttavani sanovat kirjoittavansa romaania. Lycka till, sanon. Siitä vain romaania kirjoittamaan.

Laitan koobran pian kierrätykseen. Kännykässä on valmiina muutama kätevä lause joita voi lähetellä. Ja romaani numero yksi on kirjoitettu. Mitä vielä?

Jatkan Hannu Väisäsen Toiset kengät- romaanin lukemista ja laitan kahvia. Katselen sateeseen. Huokaan. Kirja on hyvä, suosittelen, ja hän sai siitä Finlandia-palkinnonkin, ihan syystä.

Kun on saanut proosatekstin valmiiksi ja ryhtyy tekemään työtä lyriikan parissa tuntee – miksi passiivissa? – tunnen oloni kevyeksi ja vapaaksi ja ihmeellisen iloiseksi.

Runous on jotain aivan muuta. Rivien väliin mahtuu paljon enemmän kuin riveille koskaan. Siinä runoilijan vapaus.

Päivä on harmaa ja tuulinen ja silti hymyilen hämärissä jo herätessäni kun muistan mitä on odotettavissa tältä päivältä. Ei mitään erityistä. Selailemista, lukemista, katson jotain elokuvaa, youtubea, luen Gutenbergin projektin sivuilta jotain ikivanhaa tekstiä, nautin elämästä.

Kirjoitan muistiin muutamia sanoja: näkee toisin, kuka on henkilö, variaatio, trubaduuriystävä. Tästä tulee elävä esitys. Näyttelijä ei vielä tiedä siitä mitään. Lavalla kiiltävät vielä eiliset paljetit.

Jouduin epähuomiossa mukaan LinkedIniin kun joku tuttava lähetti tärkeää postia sitä kautta enkä ymmärtänyt ettei sieltä osaa pois. Joku osaa, joku ei, minä en. Nyt roikun mukana täysin passiivisena, saan tietää silloin tällöin, että se ja se on sen ja sen tuttava. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kaikkialla neuvotaan kirjailijoita olemaan vahvasti mukana sosiaalisessa mediassa, risti kattoon!

Mitä iloa siitä voisi olla, jos jollain on hyviä neuvoja, otan mielelläni vastaan.

Eikö riitä, että tapaa omia ystäviään, siinä on sosiaalista menoa aivan tarpeeksi, yhtenään on mentävä tapaamaan yhtä ja toista ystävää, mentävä ja tahtoo mennä. Mutta osallistua LinkedInin tapaiseen tiesmihin, en tiedä. Heti kun osaan, häivyn siitä.

Ymmärrän hyvin suomalaisen tietokirjailijan joka kertoi nettilehdessä omistavansa maapuhelimen ja vain sen, jo kännykkä aiheuttaa keskeytyksiä.

Eli jos en reagoi mitenkään tai vastaa niille jotka ovat mukana LinkedInissä, se johtuu siitä, etten ymmärrä sen päälle eikä se kiinnosta minua ja otan itseni tai nimeni pois heti kun ymmärrän, miten.

Järkytyin jo silloin kun eräs ystäväni kertoi  minulle, että nyt hänellä on kolmesataa kaksikymmentä ystävää Naamakirjassa. Apua, ajattelin. Enkä ikinä edes harkinnut siihen liittymistä.

Minuutin sisällä tuli vastaus kun lähetin käsikirjoituksen Gummerukselle. Muutamat kustantamot tahtovat vielä paperikopion käsikirjoituksesta, viitsiikö niille edes lähettää tekstiään?

Kun uusi projekti vie mennessään, pitää siistiä edellisen projektin jäljet eli lähettää käsikirjoitus kustantamoille ja sitten kuten aina kääriä hihat, viiltää ranteet ja töihin!