arjauusitalo

Kirjailijan oletetaan itse rakentavan oman lavansa, laiturinsa, korokkeensa, puhujakorokkeensa tai englanniksi platforminsa. Siitä vain töihin, kolleega! 

Itse asiassa olen kahden vaiheilla: jatkaako tätä vai tehdä jotain muuta. Mitä muuta osaan? Koetan tehdä rehellisen inventaarion: mitä minä osaan? En viitsi vaivata lukijaani sillä loputtomalla listalla, joka seuraisi jollen päättäisi pitää kysymystäni täysin retorisena. Kirjailija ajaa itsensä nurkkaan jossa kaikki ammatinvalinnanohjaajat näkevät painajaisissaan asiakkaansa tulevaisuudessa: eivät osaa mitään tai hallitsevat vain yhden asian: kirjoittamisen. Kuka nyt ei osaisi kirjoittaa? Kirjoitustaidottomien ryhmä kapenee kaiken aikaa. Lukutaitoisiakin on maailmassa paljon.

Kirjoitan tätä blogia ja apurahahakemuksia, stipendihakemuksia. Siinä kaikki. No, jotain tekstiä joka syntyy aamuyöstä vieraalla kielellä. Se ei kuulu tähän.

Tässä sitä rakentelen platformiani. Suunnittelen seuraavaa siirtoa, olen kuin pelin kuningatar, voin liikkua mihin suuntaan tahdon, mutta vain yhden askeleen: blogi, tai Linkedin, josta lähdin pois, Twitter joka tuntuu ahdistavalta ja sitten vielä Google + joka myös tuntuu ikävältä. Facebook on tällä hetkellä talousuutisten perusteella Fadebook ja näin on sitten jäljellä: mitä? Otan vastaan ehdotuksia. Myös osoitteessa arjauusitalo@yahoo.com

Unesta herättyäni laittelin aamukahvia kuten puoli ihmiskuntaa.

Juuri ennen heräämistä ostin karttoja, kartan toisensa jälkeen. Niitä oli monta. Tyhjensin koko kaupan. Päättäväisenä etsin karttoja jotka peittäisivät seinät ja katon. Ajattelin asua käänteisessä maapallossa, jossa maapallo turvallisesti pitäisi minut sylissään, sisällään, uuvuttaisi minut tuttavuudellaan, kotoisuudellaan, joillaan, vuorillaan, pikkukylillään joiden nimet on kirjoitettu pienin kirjaimin jotka lupaavat kotia.

Eilen juoksin Kungsholmenilla etsimässä Petite Francea, Pikku Ranskaa joka on minulta ollut hukassa ennenkin. John Ericssonsgatan 6. Syreenit kukkivat ja ihmisiä istuu ulkopöydissä, kotitekoista jäätelöä on tarjolla vaunussa ovensuussa. Kuljin oikeaan, vasempaan, länteen? ja ison valkoisen talon ohi jossa on vihreä katto. Koulun nurkalta, siinä on kahdeksan hevoskastanjaa, siitäkö? Kartanlukija ei tiennyt, olivatko puut juuri hevoskastanjoita mutta ohjasi minut vielä kerran oikealle ja sitten vasemmalle. Olin perillä. Kaikki tämä Google-kartan mukaan jota minulle luettiin luurissa. Löysin kahvila-leipomon ja ostin kassikaupalla leivoksia ja voisarvia, tukholmalaisoloissa tämän parempia en löydä mistään. Suosittelen, jos eksyt nurkille.

Jotain yllättävää on nurkan takana: syreenit, jäätelövaunu, Merci, Madame, Tartelette au citron, ruokahissi jolla entisen kollektiivitalon asukkaat saivat valmiin ruoan keittiöstä alakerrasta. Yöllä uni oli täynnä karttoja.

Eilen ostin oikean kirjan, paperikirjan, Alfa-antikvariaatista Olof Palmen kadulta. How to be an Alien.  Suosittelen käyntiä siinä kellarissa, sinne saattaa jäädä seisoskelemaan ja selailemaan, joten kannattaa varoittaa matkaseuraa jos on laivamatkalla, etteivät ihmettele jos jäät laivasta.

Mistä juustovoileipä ja professori tähän tulevat? Kirjailija George Mikes kirjoitti siitä miten olla englantilainen. Kirja oli suuri menestys kun se julkaistiin 1946, Mikes oli budapestiläistoimittaja uransa alussa ja ihan syystä ihmetteli uutta kotimaataan. Samoja tuntoja ovat kaikki suomalaisetkin kokeneet, ne, jotka ovat jättäneet taakseen oman kotimaansa.

Juustovoileipä professorille, sanoi tarjoilija kun Heckscher seisoi jonossa Tukholman yliopiston kahvilassa joskus 70-luvulla. Muistan hyvin. Olin lukenut hänen kirjojaan ja hänestä kulki huhu, että hän käänsi laajan kirjastonsa kirjat selkä poispäin etteivät ihmiset olisi saaneet päähänsä ryhtyä lainaamaan hänen kirjojaan.

Tällaista tunnetta, näitä vanhoja muistoja, anekdootteja, vaille jäävät sähkökirjojen lukijat. Mitä me vielä menetämmekään?

Näin Kirjailijaliiton sivulta, että jäseniä valistetaan aiheesta kääntäminen ja vienti. Onko suomalaisella kirjallisuudella vientiä? Tottakai on. Ruotsissakin luetaan suomalaisia kirjoja, kahdella kotimaisella.

Ja sitten egoistin tapaan siirrynkin heti kertomaan itsestäni. Tässä: minun tekstejäni on käännetty arabiaksi ja soraniksi joka on kurdien kieli, jollet tiennyt. Kun teksti alkaa juosta oikealta vasemmalle, tiesin, että olin oikealle tiellä. Kapealla mutta oikealla, polulla oikeammin. 

Yksi arabiaksi käännetty tekstini ilmestyy kirjassa muutaman muun käännöksen kanssa. Soraninkielisen tekstin kohtalo oli surullinen, se kuoli ja unohtui. Teksti oli teatteria varten kirjoitettu, sitä jo harjoiteltiin ja olin hankkinut tuotantoa varten rahoituksenkin kun suunnitelmat muuttuivat ja projekti jäi yhdeksi niistä joita maailma on täynnä, eri syistä keskenjääneistä.

En koskaan opi yhtään mistään joten nyt kirjoitan tekstiä joka tullaan kääntämään arabiaksi ja jota varten on kääntäjä lähtökuopissaan ja kaikki on taas kerran lupaavaa ja mielenkiintoista ja minä olen entusiastinen kuten aina. Enkä ylläty yhtään jos tästä tulee yksi joka sorteerataan otsikon Dreamworks alle. 

Harmi etten pääse tulemaan seminaariin. 

Kindlen eniten myytyjen kirjojen 100-kärjessä listalla on 16 omakustannetta. Mitä siihen sanot? 

Mitä tämä merkitsee? Ehkä ei yhtään mitään, etenkään jos asuu sanotaan Suomessa ja kirjoittaa sanotaan suomeksi. Mutta se voi merkitä jotain, jos ja jos. If If was a ship we´d all go sailing, sanoi ystävä nuoruudessani. Mielelläni seilaisin iltaruskoon laivalla If. 

Omakustanteista tiedän jotain. Kysy minulta! Kustantamoista en tiedä läheskään yhtä paljon. Älä kysy! 

Olen lähettänyt kustantajalle tekstin. Odotan puoli vuotta. Sen jälkeen odotan vielä kuukausia, jos tekstini hyväksytään, jos se sopii kustantajan kustannusohjelmaan. Herregud, se on jo historiaa kun se pääsee kirjakauppojen hyllyille. En ole enää yhtä kiinnostunut historiasta kuin nuorempana jolloin sitä jopa opiskelin yliopistossa.

Nyt kirjoitan tekstitä – tällä kertaa en suomeksi – ja sillä on kiire. En voi odottaa vuosikausia – monesta eri syystä – tämän tekstin valmistumista ja pääsemistä ulos koneestani. Näin innostunut en ole ollut pitkiin aikoihin, viikkoihin.

Kirjani Vainajat nauravat kuorossa käsittelee eutanasiaa. Kirjoita arjauusitalo@yahoo.com jos tahdot lukea sen. Lähetän sähköisesti ilmaiseksi.

Minäkö? Luen blogiasi ja sinä luet minun blogiani. Keskinäisen kehumisen seura. Onko muita syitä lukea kirjailijoiden blogeja, kirjoista kirjoittavien blogeja, lukijoiden blogeja? Miksi minä luen blogeja ylipäätään?

Tunnustan: etsin kiinnostavia kirjailijoita, etsin kiinnostavia ajatuksenjuoksuja, haluan yllättyä. Yllätä minut!

Pääasiassa tahdon yllättyä. Tulla yllätetyksi. Hätkähtää. Hymähtää. Naurahtaa. Vetää henkeä ja olla aivan hiljaa hetki. Ajatella. Joutua ajattelemaan, joutua pysähtymään ja ajattelemaan, se ehkä on tärkeintä. 

Etsin suomalaisten kirjailijoiden blogeista sellaisia jotka antaisivat syyn olettaa, että kyseisten kirjailijoiden teokset kiinnostaisivat minua, hätkähdyttäisivät, viihdyttäisivät, vetäisivät mukanaan, koukuttaisivat, löisivät minulta jalat alta. Olen löytänyt tasan kaksi joiden kirjoja ostan seuraavalla Suomen-matkallani luettavaksi kesällä suurten puitten alla järven rannalla. 

Näin ollen blogi toimii mainoksena, joka lupaa kirjojen olevan jotain muuta, mielenkiintoisia, antoisia, järkyttäviä, hyviä, mitä sillä nyt sitten tarkoitetaankin.

Ennenkuin nukahdan luen vielä muutaman blogipostauksen ja nukahdettuani näen unta jossa kadulla seisoo tärkeän näköinen henkilö pysähdyttäen ohikulkijoita ja kysellen: Kenen blogeja luet? Hän tekee markkinointitutkimusta, vastaakin sitten rehellisesti!

Luin kirjan How to blog a book. Sen on kirjoittanut Nina Amir ja se on hyvin kattava esitys siitä, miten blogia kirjoittamalla saa aikaiseksi kirjan jonka voi julkaista sähköisesti tai paperikirjana.Tarkistin, milloin itse julkaisin blogikirjani, se oli vuonna 2006, kuusi vuotta takaperin. Olinpa aikaani edellä! Kirjan nimi on Tukholmalainen blogikirja ja sen tekstit olivat ennen kirjaan joutumistaan luettavissa tukholma.net – sivuistossa. Toimintatapaa Amir kutsuu nimellä book a blog ja blog a book on taas sitä, että tietoisesti kirjoittaa blogejaan siten, että niistä tulee valmis kirja. Mietin, tekisinkö nyt toisinpäin, siis kirjoittaisin blogia josta tulee kirja. Elokuva Julie & Julia, pääosassa Meryl Streep, oli alunperin blogi josta tuli kirja, tarinassa nuori nainen kokkaa satoja vanhemman keittokirjagurun kirjan resepteistä ja pitää blogia kokemuksestaan.  

Menen keittämään punajuuria ja lukemaan säätiedotuksen. Illalla otan osaa webinaariin jossa opin asiasta lisää.   

P.S. Eilen siis otin osaa webinaariin jossa Nina Amir kertoi kirjastaan. Esitys oli tunnin mittainen, siinä hän kävi luonnoksenomaisesti läpi samat asiat jotka luin kirjasta. Lopussa saivat osanottajat esittää kysymyksiä joihin hän vastasi. Kysymys runoista ja hänen vastauksensa siihen jäi mieleeni. Hänestä runot sopivat erinomaisesti blogiin. Jäin miettimään sitä. Mitä jos postaisin runon kerrallaan ja sitten kun niitä on kirjan verran julkaisisin kirjana. Ei, ei. Mitä jos postaisin runot ja sillä selvä. Sitten teen jotain muuta. Miltä se kuulostaa? Runoteoksen kirjoittaminen, julkaisu, kustantaminen, levittäminen. Hohhoijaa, väsyttää jo pelkkä ajatuskin. Mitä minulle on tapahtumassa? Olenko luovuttamassa? Arja, älä unohda, että olet runoilija sanoi minulle eräs suomalainen kirjailija bussimatkalla läpi öisen Suomen kun menimme kuulemaan Paavo Haavikkoa tanssilavalla keskellä metsää.